PERUSARVO- JA TUNNUSTUSPOHJA

 

PERUSARVO- JA TUNNUSTUSPOHJA

Kansankirkon sisällöllisessä ja opillisessa kehityksessä on historian kuluessa tapahtunut selkeää irtautumista kirkon tunnustuspohjasta sekularisoitumiskehityksen myötä. Kirkon opin muuttamista on perusteltu yhteiskunnan ja sen arvojen muutoksella. Tämä perustelu on kirkon tehtävän ja olemuksen näkökulmasta harhaanjohtava, sillä yhteiskunman kokonaistoiminnan valossa ja arvofunktionaalisesti tarkasteltuna vuorovaikutussuhteen tulee painottua juuri päinvastaiseen suuntaan.

Onhan kirkollisella instituutiolla yhteiskunnan sisäisten säilymistehtävien näkökulmasta kautta historian ollut keskeinen funktio sosiaalisen integraation aikaansaajana ja sisäisen koheesion ylläpitäjänä. Erityisesti nykyisessä sekularisoituneessa ja rationalisoitumiskehityksen alaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa kirkkoa haastetaan, niin kansallisena instituutiona kuin osana Euroopan unionia, pitämään kiinni kirkon perustehtävästä ja –sanomasta. Toisin sanoen puolustamaan kristillistä arvopohjaa ja siihen nojaavaa henkistä katsomusperustaa rohkeammin ja määrätietoisemmin kuin koskaan aiemmin historiassa.

Jotta kirkko edelleen voisi säilyttää asemansa yhtenä tärkeimmistä arvoista huolehtivana instituutiona, sen opilliset näkemykset eivät voi eivätkä saa irrottautua kirkon vuosituhantisesta tunnustuksesta ja siitä perusarvopohjasta, joka on koko kirkon historian ajan ollut kristillisen julistuksen perustana. Mikäli kirkon teologiset kannanotot alkavat poiketa tunnustukseen sisältyvistä opillisista sitoumuksista alati muuttuvan, sekularisoituneen ja keskenään ristiriitaisia kannanottoja sisältävän poliittisen mielipideilmaston mukaisesti, ollaan astumassa historiallisesti korjaamattomalle tielle.

Kuuluminen Euroopan unioniin, joka on määritellyt itsensä yhä enenevässä määrin ’arvoyhteisöksi’, velvoittaa myös Suomen kirkkoa puolustamaan asemaansa yhteiskunnassa sekä painoarvoaan yhteiskunnallisena vaikuttajana. Jos kirkko ei pidä kiinni Raamatun sanasta ja tee päätöksiään siihen sisältyvän tunnustuksen mukaisesti, mitä merkitystä kirkolla ja sen sanomalla enää nykyisessä yhteiskunnassa on? Ja millä tavoin turvataan kristilliseen sanomaan perustuvien kirkon perustehtävien hoitaminen, kuten opetusviran, kristillisen kasvatuksen, sielunhoidon, lähetystyön sekä kirkon olemuksesta kumpuavien julistus- ja palvelutehtävien?

Kirkollisen organisaation, samoin kuin sen piirissä toimivien viranhaltijoiden on kirkkolain mukaisesti noudatettava kirkon keskeisiä toimintaperiaatteita, jotka perustuvat viime kädessä kirkon tunnustukseen. Erityisesti kirkon saarnaviran osalta kirkkolaissa on selvästi määritelty, mihin viranhaltija on sitoutunut: Nykyisin voimassa olevan kirkkolain II osan 5 luvun 1 §:n mukaisesti: "Papille, joka ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli voi antaa kirjallisen varoituksen tai pidättää hänet pappisvirasta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi. Jos pappi ei ole pappisvirasta pidättämisen kuluessa pyytänyt eroa pappisvirasta tai osoittanut tahtovansa pysyä kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli määrää hänet menettämään pappisvirkansa."

Kirkkolaki on koko sen voimassaoloajan merkinnyt erityislaatuista normikokonaisuutta Suomen oikeusjärjestelmässä osana positiivista eli voimassa olevaa oikeutta. Oikeuspositivistisen perusnäkemyksen mukaan se on asetettua eli säädettyä oikeutta, jonka perustana on lainsäätäjän tahto. Oikeuspositivismi korostaa oikeusnormin muodollista voimassaoloa, joka merkitsee, että normin on antanut siihen oikeutettu normiauktoriteetti säädetyssä järjestyksessä. Kirkkolakiin sisältyvien normien antajana eli kirkollista säädösvaltaa käyttävänä normiauktoriteettina toimii kirkolliskokous. Kirkon itsenäisen norminantovalta on taattu Suomen perustuslaissa, joka takaa kirkolle autonomian päättää sen omista sisäisistä asoista.

Normeja antaessaan kirkko on sidottu niihin ylimpiin normilähteisiin, jotka muodostavat kirkon uskonnollisen ja tunnustuksellisen perustan. Kirkon perustuslain takaamasta autonomiasta johtuen ei ole mahdollista, että jokin kirkon ulkopuolella oleva taho tai lainsäätäjä voisi toimia ylimpänä normatiivisena auktoriteettina kirkon sijasta. Kyse ei ole näin ollen vain kirkon sisäisestä säädöksestä, vaan laajemmasta, Suomen koko oikeusjärjestelmän toimintaa sekä yhteiskunnan eri toimintafunktioiden välisiä suhteita koskevasta periaatteellisesta asiasta.

Säätämisestään alkaen kirkkolailla on haluttu tunnustaa evankelis-luterilaisen kirkon asema paitsi julkisoikeudellisena yhteisönä, sen asema uskonnollisena tunnustusyhteisönä. Lailla on haluttu turvata koko kansakunnalle vapaus saada tunnustaa sitä kristillistä uskoa, johon kirkko on laissa lueteltujen ylimpien normilähteidensä mukaan sitoutunut. Jo varhaisesta historiastaan alkaen luterilainen usko on nähty osana myös yhteiskunnan identiteettiä, mikä selkeimmin on saanut ilmaisunsa Martti Lutherin ns. kaksiregimentti-opissa. Kirkko on kautta historian merkinnyt yhtä keskeisintä yhteiskunnan sisäisistä säilymistehtävistä huolehtivaa ja arvoja ylläpitävää instituutiota.

Mikäli kirkkolaki tulkittaisiin vain kirkon ja valtion välisiä suhteita säänteleväksi ”kirkon järjestysmuotoa ja hallintoa” koskevaksi kokonaisuudeksi, se ilmaisisi kirkon olevan pelkästään yksi julkisoikeudellinen instituutio yhteiskunnassa muiden joukossa. Tämä merkitsisi kirkkokäsitteen tulkitsemista yleishallinto-oikeudellisena julkisyhteisönä ilman kirkon olemukseen liittyvää keskeisintä funktiota eli sen kiinnittymistä kirkon oppi- ja tunnustuspohjaan. Kehitys edistäisi kirkollisen instituution entistä vahvempaa sitoutumista valtiollis-yhteiskunnalliseen toimintaan ja samalla vähittäistä irtautumista sen teologisesta ja opillisesta erityistehtävästä.

Kirkolla on kaikesta edellisestä johtuen oltava selkeästi ilmaistu ylin positiivisoikeudellinen eli laintasoinen normatiivinen ohje, jonka mukaan kirkon elämä on järjestettävä ja joka takaa kirkolle myös tulevaisuudessa sen sisäisen autonomian. Kirkolla on siten velvollisuus huolehtia, että sen teologiaa ja päätöksentekoon johtavaa argumentaatiota ei irroteta siitä perusarvopohjasta, johon kirkko on sitoutunut sen vuosituhantisen historiansa ajan - toisin sanoen Raamatun sanan pitämisestä ylimpänä ja samalla ainoana auktoriteettina. Nykyisin voimassa olevan kirkkolain 1 luvun 1§:n mukaan: "Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä". Tämä tunnustuspykälän ilmaisema kirkon tehtäviä ja päätöksentekoa ohjaava ylin normatiivinen ohje on välttämätöntä säilyttää laintasoisena säädöksena eli edelleen kirkkolaissa. Mikäli ylin normilähde ei käy ilmi kirkkolain sisällöstä eli lakitekstista, on vaarana, että kirkon tehtävä ja opillinen perusta horjuu, ajan kuluessa jopa syrjäytyy. Eduskunnan on perustuslain 2 luvun 11 §:stä johtuen kunnioitettava kirkon sisäistä autonomiaa ja sen omaa norminantovaltaa. Eduskunnalla eikä tasavallan presidentillä ole oikeutta ehdottaa muutoksia kirkkolain sisältöön.

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT