ARVOLIBERALISMIN HEIJASTUSVAIKUTUKSET SOSIO-KULTTUURIIN

ARVOLIBERALISMIN HEIJASTUSVAIKUTUKSET SOSIO-KULTTUURIIN

Uskonnollisuuden ja arvojen tutkimukset kertovat selkeää kieltään institutionaalisen uskonnollisuuden heikkenemisestä. Tämä kehityssuunta heijastuu monin tavoin sosio-kulttuuriin niin yhteisöllisen toiminnan kuin yksilöllisten elämänkäytäntöjenkin tasolla. Erityisesti parisuhde-, perhe- ja identiteettipolitiikkaa koskeviin kysymyksiin liittyen. Perheen ja avioliiton sekä muiden parisuhteen muotojen käytännöt ovat muuttuneet voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Länsimaita ja varsinkin Eurooppaa koskevat tutkimukset osoittavat merkittäviä muutoksia perhesidoksissa, rooliodotuksissa sekä perhettä ja avioliittoa koskevien normatiivisten sääntöjen merkityssisällöissä.

Perheen ja avioliiton merkitykseen sekä sukupuoli-identiteettiä koskeviin institutionaalisiin muutoksiin osuu väistämättä modernisaation yksi keskeisin kehityskulku eli yksilöllistyminen. Jo sosiologian klassikot osoittivat, että yksilöllistyminen ei ole nopea prosessi vaan vuosisatojen mittainen. Sen taustalla vaikuttavat esimerkiksi teollistuminen, kaupungistuminen, työnjaon eriytyminen, väestön muuttoliikkeet ja sekularisaatio. Perusmääritelmän mukaan yksilöllistyminen on sosiaalinen ja historiallinen prosessi, jossa arvot, uskomukset, asenteet ja käyttäytyminen perustuvat entistä enemmän itsenäisiin valintoihin ja ovat vähemmän riippuvaisia perinteistä ja yhteiskunnallisista instituutioista.

Eri kirkot lähestyvät sosiaalieettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä erilaisin korostuksin. Katoliselle kirkolle on ominaista tuoda kirkon linjaukset sosiaalisissa kysymyksissä julki paavien kiertokirjein. Nämä ensyklikat muodostavat katolisen kirkon sosiaaliopin ydinsisällön. Reformoidulle kristillisyydelle puolestaan on tunnusomaista korostaa Raamatun merkitystä ja arvovaltaa myös sosiaalieettisiä määrittelyjä koskien. Raamatusta halutaan johtaa vastauksia erilaisiin inhimillistä ja sosiaalista elämää koskeviin kysymyksiin.

Suomen evankelisluterilainen kirkko määrittelee sosiaalietiikkansa olevan ”ympäröivän todellisuuden havainnointia, analyysia ja tekoja hyvän elämän edistämiseksi. Sosiaalietiikka on myös tutkimusta yhteiskunnasta ja yhteisöistä sekä kirkon vastuusta arjen keskellä.” Kirkko on olemukseltaan samanarvoisten yhteisö. Kirkon julkilausumissa tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat nousseet yhdeksi keskeisimmistä teemoista. Yhdenvertaisuus on myös kirkon ydinsanomaa; kirkko on kutsuttu toteuttamaan syrjimättömyyttä ja olemaan osallistava yhteisö.

Luterilaisuudessa on oltu varsin pidättyväisiä laajemman ja yksityiskohtaisen sosiaaliopin muodostamisessa. Sivustollaan evankelisluterilainen kirkko kuitekin muistuttaa, että ”Raamatusta ei tulisi suoraan johtaa vastauksia yksittäisiin kysymyksiin yli ajan, historian ja kontekstien erilaisuuden”. Tämän sijasta luterilaisuus on painottanut ihmisen luonnollisen moraalin merkitystä ja tuonut esiin kultaisen säännön keskeisyyden: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (https://evl.fi/plus/yhteiskunta-ja-kirkko/sosiaalietiikka) 

Liberaali valtio ja postmoderni yhteiskunta ei katsomuksensa mukaan tarvitse enää lapsi- ja äitikeskeistä avioliittoa (matrimony) toimiakseen. Sen ihmiskäsityksen ytimessä on yksilö, jolla on vapaus toimia haluamallaan tavalla. Sukupuolineutraali käsitys persoonallisuudesta, jossa sukupuolisia eroja pidetään lähes yhdentekevinä, ohjaa nyt seksuaaliliikkeiden, tasa-arvoa ajavien, feminismin, gender-ideologiaa kannattavien, opetus- ja kasvatustavoitteista vastaavien jne. pyrkimyksiä. Perhe, jossa sukupuolten välille tehdään selkeä ero ja jossa äidin ja isän sukupuolella on merkitystä, alkaa olla häiritsevä poikkeus ideologiasta, jossa tärkeää on vain tunnesuhteeseen perustuvan ”kahden rakastavan vanhemman” muodostama parisuhde. Suuri joukko nuoria etääntyy seurakunnasta rippikoulun jälkeen ja eroaa kirkosta. Tämä merkitsee yhtäältä sitä, että uskonnollisten normien ja instituutioiden merkitys avioliiton ja perheen suhteen tehtäville valinnoille vähenee merkittävästi. Keskeiseksi käsitteeksi avioliiton sijasta on nostettu parisuhde. Avioliitto on alettu nähdä vain yhtenä parisuhteen muotona, ei enää luomisjärjestykseen sisältyvänä elinikäisenä sitoumuksena kristillisen perinteen mukaisesti.

Valtio on halunnut lainsäädännössään rinnastaa muun muassa samaa sukupuolta olevien avioliiton perinteiseen miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Tämän taustalla on pyrkimys määritellä sukupuolisuus ja avioliitto yhä enemmän tasa-arvoa ja yksilön itsemääräytymistä koskevana poliittisena kysymyksenä pikemmin kuin ihmiselle hänen syntymässään annettuna luonnollisena osana ja kutsumuksena. Sukupuolineutraalin ideologian esiinmarssi niin mediassa, opetus- ja koulutuspolitiikassa kuin poliittisesti asetettujen viranomaisten ohjelmajulistuksissa on saanut ylivoimaisen jalansijan perinteisen miehen ja naisen väliseen sitoumukseen perustuvaan avioliittoon nähden. Lainsäädännön mukaan parisuhteet voidaan jakaa kolmeen muotoon eli avioliittoon, rekisteröityyn parisuhteeseen ja avoliittoon. Monissa maissa on kuitenkin käytössä rekisteröityjen parisuhteiden sijaan sukupuolineutraali avioliitto. Rekisteröity parisuhde on alun perin kotoisin Tanskasta vuodesta 1989. Ensimmäisenä sukupuolineutraali avioliittolaki otettiin käyttöön Alankomaissa vuonna 2001. Samaa sukupuolta olevien väliset avioliitot heijastelevat arvoliberaalia ja valtiollisen toimijan poliittisesti asettamia päämääriä sekä korostunutta yksilönvapautta ilmentäviä arvoja.

Eri kirkkokuntien väliset erot suhtautumisessa sukupuolineutraaliin avioliittoon ovat tuoneet monenlaisia ongelmia kirkkojen väliseen dialogiin ja ekumeeniseen yhteistyöhön. Kirkkokuntien välisissä keskusteluissa kysymyksen on esitetty olevan mariginaalinen, mutta käytännön elämässä se on tutkimusten mukaan osoittautunut kaikeksi muuksi. Niissä maissa, joissa arvoliberalismia edustavat ajattelutavat ovat yhteiskunnassa edenneet laajalle, myös kirkot ovat alkaneet omaksua liberaaleja ajattelumalleja suhtautumisessa sosiaalieettisiin kysymyksiin. Dialogi on osoittautunut vaikeaksi erityisesti avioliittoteologisiin ja seksuaalietiikkaa koskeviin määritelmiin liittyen. Samaa sukupuolta olevien parisuhteiden sääntely eri maissa on oikeusministeriön laatiman muistion (55/2014) mukaan ratkaistu toisistaan poikkeavin tavoin ja niinpä avioliittokysymys jakaa paitsi maailman eri kirkkokuntia, myös maailman luterilaisia. 

Oikeusministeriön laatiman selvityksen mukaan samaa sukupuolta olevien avioliitto on ainakin toistaiseksi kansainvälisesti katsoen harvinaisuus. Vanhat kristilliset kirkkokunnat kuten ortodoksinen ja katolinen kirkko eivät ole nähneet tarvetta edes nostaa esille kysymystä samaa sukupuolta olevien välisestä avioliitosta. Samaa suhtautumistapaa edustavt useimmat maailman ns. vapaisiin suuntiin kuuluvista kirkoista. Pääosa Aasian ja Afrikan kirkkokunnista lukeutuu niihin, joiden piirissä suhtautumisen sukupuolineutraaliin avioliittoon on jyrkän kielteinen – tai paremminkin koko kysymystä ei ole koettu tarpeelliseksi ottaa edes agendalle.

Kaikissa kuvatuissa kirkkokunnissa katsotaan, että käsitys avioliitosta miehen ja naisen välisenä sitoumuksena on itsestään selvyys Raamatun sanan ja sen ilmaisemien teologisten perustelujen mukaisesti. Kristillisen avioliittokäsityksen ensimmäisenä perusteena on luomistyö. Ihmisen luominen “mieheksi ja naiseksi” on Raamatussa perheen varsinainen perustus (1. Moos. 1:27-28). Jeesuksen selitys tästä kohdasta on kirkon avioliittokäsityksen perustana: “Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. Niin eivät he enää ole kaksi, vaan yksi liha. Minkä siis Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Matt. 19:5-6). Tämän vahvistaa Uudessa testamentissa Paavali (1. Kor. 7:1-8). Avioliiton syvyyttä kuvaa puolestaan se, että aviopuolisoiden välistä rakkautta verrataan Kristuksen ja seurakunnan väliseen rakkauteen (Ef. 5:21-32). Myös eri puolilla maailmaa tehdyt useat arvotutkimukset kertovat ilmeisestä arvostuksesta avioliittoinstituutiota kohtaan, eikä se ole heikentynyt siinä määrin kuin uskonnollisuuden muutosten perusteella voisi olettaa.

Samaa sukupuolta olevat henkilöt voivat tällä hetkellä solmia avioliiton Pohjoismaista Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa. Uudistus tuli voimaan Ruotsissa ja Norjassa vuonna 2009 ja Islannissa 2010. Myös muun muassa Alankomaissa, Belgiassa, Espanjassa ja Portugalissa sekä Kanadassa on käytössä samaa sukupuolta olevien avioliitto. Luterilaisuuden piirissä on tapahtunut jakaumaa siten, että mm. Baltian kirkot ja Afrikan kirkot ovat halunneet pitäytyä perinteisessä avioliittoteologiassa. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on pitäydytty näkemykseen, että kirkon opin mukaan kirkossa voidaan vihkiä tai siunata vain naisen ja miehen välinen avioliitto. Samoin on asianlaita useiden uskonnollisten yhdyskuntien kohdalla maassamme. Vaikka maallinen avioliittolaki on muuttunut siten, että myös samaa sukupuolta olevien on mahdollista solmia avioliitto, kirkon oma opetus avioliitosta ei ole muuttunut. Kirkollinen vihkiminen koskee siten edelleen vain miehen ja naisen välistä avioliittoa. Kantaa perustellaan ennen kaikkea kirkkojärjestyksellä ja kirkko-käsikirjalla, joissa kirkon avioliittokäsitys määritellään Raamatun sanan ja luterilaisten tunnustuskirjojen mukaisesti. Raamatun sisällön katsotaan ilmaisevan ikuista ja muuttumatonta Jumalan sanaa, jonka auktoriteettia korostetaan myös kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä: ”Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Maailman suurten uskontokuntien piirissä avioliittoa ei ole välineellistetty ihmisarvon mittariksi; jokaisella on ehdoton ihmisarvo riippumatta siitä, onko hän avioliitossa vai ei – tai millaisessa parisuhteessa hän elää. YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa tai missään muussakaan ihmisoikeussopimuksessa samaa sukupuolta olevien avioliittoa ei pidetä ihmisoikeutena. Suomessa kirkko määrittelee avioliiton edelleen miehen ja naisen väliseksi, eikä korkein hallinto-oikeuskaan viimeisimmässä päätöksessään vuodelta 2020 ole katsonut kirkon virallista kantaa puolustavaa Oulun tuomiokapitulin päätöstä ihmisoikeusrikkomukseksi. Korkein hallinto-oikeus toteaa päätöksessään (KHO:2020:97): ”Saadun selvityksen perusteella korkein hallinto-oikeus toteaa oikeudellisena arvionaan, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä ja vihkimistä koskevaa säännöstöä, joiden perusteella avioliitto on miehen ja naisen välinen, ei ole 1.3.2017 voimaan tulleen avioliittolain muutoksen vuoksi muutettu”.

Vaikutusvaltaisimpien kirkkokuntien ja uskonnollisten yhteisöjen enemmistön teologisista perusteluista poiketen länsimaisissa yhteiskunnissa avioliitosta on tehty poliittinen väline, jolla ajetaan liberaalin yhteiskunnan ajattelutapoja ja uudenlaista sosiaalietiikkaa kirkkoihin. Myös arvoliberaalissa ajassa olisi suotavaa keskittyä vaalimaan ja kunnioittamaan uskonpuhdistuksen ja maailman suurimpien kirkkokuntien syvintä perintöä suhtautumisessa sosiaalieettisiin kysymyksiin - sen sijaan, että keskitytään selittämään kristinuskon keskeisimpiä oppeja perusmerkityksistään irrotettuina ja Raamatun sanaa uudelleen ja jopa hereettisesti tulkiten.

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT