KIRKOLLINEN TILANNE 2020-LUVULLA

KIRKOLLINEN TILANNE 2020-LUVULLA

1980-luvulla yli 90 prosenttia suomalaisista oli luterilaisen kirkon jäseniä, vuonna 2000 noin 85 prosenttia ja vuoden 2020 alussa kirkkoon kuului vajaa 69 prosenttia väestöstä. Aleneva jäsenosuus vaikuttaa paitsi välittömästi kirkon omaan rooliin yhteiskunnassa, myös epäsuorasti lähes kaikkiin muihin yhteiskunnan rakennetasoihin ja toimintafunktioihin. Alenevasta kannatuksesta huolimatta luterilainen kirkko säilyy todennäköisesti suurimpana uskonnollisena yhteisönä Suomessa vielä pitkään, mutta ei enää välttämättä väestön enemmistön kirkkona.

Kun tarkastellaan suomalaisten uskoa Jumalan olemassaoloon, sukupolvien väliset muutokset uskonnollisuudessa ja sitoutumisessa kirkon opetukseen tulevat selvästi näkyviin. Nämä muutokset ilmenevät osallistumisessa seurakunnalliseen toimintaan, suhtautumiessa Jumalan olemassaoloon, henkilökohtaisessa uskonnon harjoittamisessa sekä sitoutumisessa uskonnollisten yhdyskuntien jäsenyyteen. Kansainvälistä yhteiskuntatieteellistä vertailututkimusohjelmaa edustavan ISSP-tutkimuksen (International Social Survey Programme) mukaan kolme viidestä yli 65-vuotiaasta suomalaisnaisesta uskoo Jumalaan, mutta alle 25-vuotiaista naisista vain neljännes. Alle 35-vuotiaista naisista yli puolet ei usko Jumalaan. Miesten ryhmässä ei eroja juuri ole: kolmannes sekä yli 65-vuotiaista että alle 25-vuotiaista miehistä ilmoittaa uskovansa Jumalaan.

Jo nämä voimakkaasti alanevat tilastoluvut kertovat, että Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on edessään haasteita, joita sillä ei ole ollut vielä koskaan aiemmin historiansa aikana. Alenevan kannatuksen, uskonnollisuuden ohenemisen sekä yhä uusien maailmanlaajuisten huolenaiheiden lisäksi koko ajan kiihtyvämmällä vauhdilla etenevä aatteiden ja arvojen moniarvoistumis- ja liberalisoitumiskehitys nostavat esiin kysymyksiä, joihin kirkon odotetaan vastaavan. Sen lisäksi sosio-kulttuurin tasolla tapahtuva sekularisoitumiskehitys muuttaa arvo- ja asenneilmastoa, johon kirkollisen toimijan odotetaan myös ottavan kantaa. Se liittyy pitkälti sosiaaleettisiin kysymyksiin kuten sukupuolen määrittelysisältöihin, seksuaalimoraaliin, aviolitto- ja perhekäsityksiin, liberaaliin tasa-arvopolitiikkaan, sukupuolineutraaliin avioliittokäsitykseen, uudenlaiseen ihmiskäsitykseen, ylipäätään perhe- ja identiteettipolitiikkaa koskeviin moraalikysymyksiin. 

Historiallisesti tarkastellen moraalisesta perusasennoitumisesta kumpuava eettinen käyttäytyminen on luonteeltaan normatiivista eli se perustuu ennen kaikkea uskonnollisen normiauktoriteetin antamiin ohjeisiin. Kristinuskossa tämä normien välittäminen on lähinnä kristillisen kirkon deonttinen funktio ja perustuu kristillisen opin pohjalta nousevaan opetukseen, julistukseen ja lähetystyöhön. Yhteiskunnan henkistä katsomusperustaa edustavana perusinstituutiona kirkon on kautta historian odotettu luovan ja ylläpitävän niitä arvoja, jotka määrittelevät kussakin kulttuurissa noudatettavien normatiivisten sääntöjen sisällön. Olivat kyseessä sitten sosiaaliset käyttäytymisnormit, lakeihin perustuvat oikeusnormit, kulttuuriset käytänteet, kasvatukselliset ja koulutukselliset tavoitteet tai yhteisölliset toimintaperiaatteet.  2020-luvulle tultaessa kehitys on edennyt päinvastaiseen suuntaan  -  yhteiskuntien toimintaa ovat alkaneet ohjata yhä monimutkaisemmiksi käyvät taloudellisesti, oikeudellisesti ja poliittisesti järjestäytyneet normatiiviset rakenteet. Näiden institutionalisoituneiden rakenteiden alaisuudessa elävien yksilöiden toimintaa eivät enää ohjaa yhteiset moraaliset päämäärät, yhteinen symbolikäsitteistö tai eettinen koodisto. Niiden sijasta yhteiskunnan jäseniä määrittelevät sellaiset poliittisin ja taloudellisin termein kuvatut roolit kuten asema kansalaisina, kuntalaisina ja äänestäjinä sekä roolit kuluttajina, veronmaksajina, työntekijöinä ja niitn edelleen. Yksilöiden kiinnittyminen moraaliseen koodistoon ja normatiiviseen arvoperustaan on tämän kehityksen myötä entisestään ohentunut ja samalla itsekontrollia sekä omakohtaista vastuuta edellyttävät käyttäytymismallit ovat alkaneet menettää merkitystään.

Rakennefunktionalistisen yhteiskuntanäkemyksen mukaan yhteisöjen vakauden ja historiallisen jatkuvuuden kannalta on kuitenkin välttämätöntä, että yhteiskunnan kaikki eriytyneet alajärjestelmät pääsevät integroitumaan kokonaisprosessiin strategisesti mielekkäällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Amerikkalaisen sosiologin Talcott Parsonsin mukaan yhteiskunnallisen tasapainotilan saavuttaminen on mahdollista vain silloin, kun eri rakenteellisten tasojen toiminnassa otetaan huomioon sekä faktuaaliset että normatiiviset tekijät yhdessä, samanaikaisina ja saman painoarvon omaavina. Se tarkoittaa, että sisäisiä säilymistehtäviä edustavat arvostukselliset ja normatiiviset elementit pääsevät integroitumaan muihin alajärjestelmiin ja myös ulkoisia tehtäviä hoitaviin sektoreihin mahdollisimman tarkoituksenmukaisella ja tehokkaalla tavalla.

Pohjoismaisesta valtiokirkkoperinteestä johtuen kirkko on yhteiskunnallinen instituutio ja tästä näkökulmasta julkisyhteisö. Kirkkolakijärjestelmä on sen alusta saakka mahdollistanut nimenomaisesti kirkon teologisesta olemuksesta johtuvat ja muiden yhteiskunnallisten instituutioiden ja julkisyhteisöjön hallinnosta poikkeavat säännökset. Kirkkolakijärjestelmän kehittymisen myötä kirkollisen instituution asema suhteessa valtioon on merkinnyt selkeää irtautumista valtiokirkollisuudesta. Kehitys on historian kuluessa johtanut kohti kirkon omasta olemuksesta johtuvaa kansankirkkorakennetta, josta syystä kirkollinen instituutio on merkinnyt sisällöltään erilaista julkisyhteisöä kuin mitä valtio ja kunnat edustavat.

Evankelisluterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta säädetään kirkkolailla, jonka säätämisjärjestys pohjautuu perustuslakiin. Kirkon hallinnosta ja toiminnasta säädetään tarkemmin mm. kirkkojärjestyksessä. Järjestelmä juontaa juurensa vuoden 1869 kirkkolakiin (AsK30/1869), joka syntyi kirkolliskokouksen annettua ehdotuksensa kirkkolaista. Tällöin kirkkolain hyväksyi keisari, mutta valtiomuodon muututtua tasavallaksi kirkkolain ja sen muutokset hyväksyy eduskunta. Nykyisin voimassa olevan kirkkolain 2 §:n 2 momentin mukaan kirkolla on yksinoikeus päättää omasta laistaan: ”Kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja kumoamista. Kirkon ehdotuksen tekee kirkolliskokous. Kirkolliskokouksen ehdotuksen tutkiminen ja vahvistaminen on tasavallan presidentin ja eduskunnan tehtävä. Kirkolliskokouksella on myös oikeus tehdä esityksiä kirkkoa koskevasta muusta lainsäädännöstä.” (https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1993/19931054) 

Kirkkolain tarkoituksena oli säätämisensä aikaan turvata kirkon sisäinen itsenäisyys ja riippumattomuus suhteessa valtioon. Tämä merkitsi ratkaisevaa muutosta valtion ja kirkon välisiin suhteisiin, sillä vuoden 1869 kirkkolaki tosiasiassa mursi siihen asti vallalla olleen valtiokirkkojärjestelmän Suomessa. Monet valtiokirkkojärjestelmän piirteet kuitenkin säilyivät vielä uskonnonvapauslain säätämiseen saakka 1922 ja osittain vielä sen jälkeenkin.

Kirkkolakia on vuoden 1869 jälkeen uudistettu siten, että on säädetty kokonaan kaksi uutta kirkkolakia, vuosina 1964 (AsK 635/1964) ja 1993 (SDK 1054/1993). Uusin 1.1.1994 voimaan astunut kirkkolaki on sisällöltään huomattavasti aikaisempia suppeampi. Sitä säädettäessä siirrettiin kirkkojärjestykseen useita sellaisia asiaryhmiä, jotka ennen sisältyivät kirkkolakiin. Viimeisin uudistus on parhaillaan valmisteilla – eduskunnan hallintovaliokunta on 1.4.2020 palauttanut kirkkolain kokonaisuudistuksen kirkon uudelleen valmisteltavaksi. Uusi ehdotus saa sisältää perustuslain 76 §:n mukaisesti vain kirkkolain alaan kuuluvia säännöksiä. Perustuslakivaliokunnan lausunnon mukaan varsinkaan kirkkolain 1 luvun 2 §:ssä säädetty tunnustuspykälä ei kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta se voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta.

2020-lukua elävässä yhteiskunnallisessa todellisuudessa kirkkoa kutsutaan voimakkaammin kuin koskaan historiassa puolustamaan sekä sanomaansa että asemaansa yhteiskunnassa. Kirkon tunnustus merkitsee ylintä normia, jolla kirkko osoittaa olevansa paitsi julkisyhteisö, ennen kaikkea tunnustusyhteisö. Kirkon ylihistoriallinen autonomia ja sen asema uskonnollisena tunnustusyhteisönä voi säilyä myös tulevaisuuteen nähden velvoittavana ainoastaan sillä tavoin, että sitä koskeva säännös yhdessä tunnustuspykälän kanssa on sisällytetty laintasoiseen säännökseen. Toisin sanoen kirkon ylimmän normiauktoriteetin kirkolliskokouksen antamaan säännökseen eli kirkkolakiin. 

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL. FT