MORAALINEN LÄHESTYMISTAPA YHEISKUNNALLIS-POLIITTISEEN JA TALOUDELSEEN TOIMINTAAN Osa II. Yhteiskuntaeettinen näkökulma

MORAALINEN LÄHESTYMISTAPA YHEISKUNNALLIS-POLIITTISEEN JA TALOUDELSEEN TOIMINTAAN

Osa II. Yhteiskuntaeettinen näkökulma

Luonnollisen lain ajatukseen sisältyy käsitys moraalin määräyksistä, jotka ovat ikuisesti ja absoluuttisesti tosia. Ne eivät ole sidottuja tiettyihin paikallisiin arvostuksiin ja totena pitämisiin, vaan ne liittyvät laajempiin, koko luomakuntaa ja siinä eläviä ihmisiä koskeviin objektiivisiin totuuksiin. Yksittäisen valtion ja sen kansalaisten etu on näin ollen johdettavissa demonstraation kautta luonnonoikeuteen sisältyvistä yleisistä periaatteista. Näitä periaatteita ei ole mahdollista johtaa suoraan, vaan ainoastaan 'yleistä etua' ja 'kaikkien yhteistä hyvää' koskevia premissejä ja argumentaatiota hyödyntäen. Tämä perimmäinen tavoite puolestaan ei ole johdettu, vaan edustaa viimekätistä tarkoitusta eli 'telosta', joka on mahdollista vain joko hyväksyä tai hylätä.

Luonnonoikeudellisessa systematiikassa tämä hyväksyminen nojaa ikuisiin ja muuttumattomiin perusteluprinsiippeihin, jotka edustavat kaikille ihmisille yhteisiä ja siten yleisiä, sekä kaikkina aikoina voimassa olevia moraaliperusteita. Valtioyhteisön ja siinä elävien ihmisten etua ajavat tavoitteet ovat näin ollen välttämättömällä sidoksella riippuvaisia koko ihmiskunnan säilymisestä ja edusta. Moraalisuuden ideaan sisältyy aina kiinnostus toisen ihmisen "hyvään", mikä ajattelutapa liittyy paitsi yleisiin inhimillistä rationaalisuutta kuvaaviin ominaisuuksiin, olennaisena osana erityisesti kristillisperäiseen luonnonoikeuskäsitykseen.

Institutionalisoituneena määreenä eli yhteiskunnan kokonaistoiminnan tasolla moraalin tehtävänä on toimia yksilöllistä elämää ja samalla koko yhteisön toimintaa säätelevänä auktorina ja ohjata siinä eläviä ihmisiä tiettyihin moraalisiin, "hyviksi" koettuihin päämääriin. Yhteisöllistä moraalikäsitteistöä edustavalla argumentaatiolla on elimellisen tärkeä funktio myös modernissa yhteiskunnassa, sillä se pitää sisällään useita sosiaaliseen todellisuuteen ja sen ylläpitämiseen liittyviä elementtejä. Sellaisia ovat varsinkin yhteisöön kuuluvien yksilöiden käyttäytymistä koskevat säännöt ja toimintatavat, sosiaaliseen ympäristöön liittyvät päämäärät ja tavoitteet sekä kulttuurisiin ja yksilöllisiin katsomuksiin sisältyvät ihanteet, ajattelutavat ja käytänteet.

Analyyttisen tieteenfilosofian nousun myötä erityisesti tieteellistä realismia edustava teorianmuodostus on merkinnyt ratkaisevaa avartumista aikaisempaan kapea-alaiseen tieteellistä monismia merkitsevään ajattelutapaan. Tämän Wienin piirin keskuudessa alkunsa saaneen lähestymistavan mukaan tieteellisten teorioiden tulee perustua paitsi havaittuun ja koettuun todellisuuteen, niiden tulee ulottua myös ei-havaittavissa oleviin todellisuuden osiin. Tämä merkitsee tieteellisten teorioiden totuusarvon selittämistä tavalla, joka määrittelee niiden aitoutta aiempaa realistisemmalla ja kokonaisvaltaisemmalla tavalla. Ajattelutapa ottaa huomioon myös sellaisia inhimillistä todellisuutta koskevia henkisiä ja intentionaalisia tekijöitä, joiden tarkastelu edellyttää arvo- ja moraalifilosofisen argumentaatioaineiston hyödyntämistä.

Erityisesti filosofi Karl Popper, joka lukeutuu Wienin piirin edustajiin ja jota pidetään yhtenä tieteellistä realismia edustavan ajattelutavan luojista, on ehkä selkeimmin erottanut materiaaliseen tapahtumiseen perustuvan fyysisen maailman sekä inhimilliseen tajuntaan ja ajatteluun perustuvan mentaalisen maailman toisistaan. Tarkasteltaessa eri arvosfäärien funktioita yhteiskunnallisessa selittämisessä, Popper sijoittaa arvot perinteisten luokitteluprinsiippien ulkopuolelle eli katsoo niiden kuuluvan ns. "maailma 3:een". Tämä ulottuvuus pitää sisällään inhimillisen ajattelun ja mielen tuottamat objektiiviset väitteet, jotka edustavat arvofilosofisin argumentein analysoitavissa olevia normatiivisia ja moraalisia totuuksia. Kategorisointi mahdollistaa myös erilaisten metodisten keinojen käytön arvojen tarkastelemiseksi tieteellisesti todennettavin argumentein.

Ns. itävaltalaista koulukuntaa edustavan Nobel-palkitun taloustieteilijä Friedrich von Hayekin näkemyksen mukaan ihmisyhteisöillä on aina ollut arvoihin ja moraaliin perustuvia käytäntöjä. Nämä moraaliset käytännöt ovat valikoituneet kulttuurisen evoluution myötä ja ne ovat muokanneet inhimillisiä ajattelutapoja, toimintakäytäntöjä ja yhteisöllisen elämän malleja. Historiallisen kehityksen myötä ja erityisesti valistusideologian vaikutuksesta moraaliseen ja arvoihin sitoutuneeseen argumentaatioon nojaavat perustelut olivat alkaneet syrjäytyä puhtaasti tieteellisperäisten näkemysten tieltä. Hayekin ratkaisu tähän ´valistuksen paradoksiin´ piilee hänen evolutionistisessa kulttuuri- ja historianäkemyksessään:

Vaikka Hayek ei pidäkään näitä evolutionistisesti valikoituneita toimintamalleja täysin itsevoimaisina ja pyhinä sääntöinä, hän katsoo, ettei niitä pidä myöskään mielivaltaisesti muuttaa tai niistä sanoutua kokonaan irti. Siitä huolimatta, että tosiasioista ei voida johtaa suoraan jotain loogista reittiä moraalisääntöihin, perustelut voivat olla yhtä painavia näiden moraalisten argumenttien osalta kuin rationaalisetkin perustelut. Hayekia siteeraten: "Mikään ei erota vapaata maata mielivaltaisen hallituksen alaisuudessa elävästä selvemmin kuin se, että edellisessä noudatetaan laillisuusperiaatteena (Rule of Law) tunnettuja aatteita. Yleisesti ilmaistuna tämä periaate tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että valtiovaltaa sitoo kaikissa toimissa ennakolta laaditut ja julkituodut säännöt, jotka antavat jokaiselle yksilölle mahdollisuudet ennakoida, kuinka viranomaiset määrätyissä tilanteissa käyttävät pakkovaltaansa". Tämä näkökulma on huomionarvoinen juuri nykyisessä todellisuudessa, jossa ilmenee yhä enemmän pyrkimystä käyttää valtiollista valtaa aivan päinvastaisiin ideologisiin ja mielivaltaisiin tavoitteisiin – näin erityisesti autoritäärisen hallitsemisvallan omaksuneiden valtioiden piirissä.

Amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä ja sosiologi Talcott Parsons on tutkinut yhteiskunnallista modernisoitumisprosessia erityisesti siitä näkökulmasta, minkälaisia ongelmia yhteiskunnallisten toimintaprosessien eriytyminen ja useiden erilaisten alajärjestelmien muodostuminen tuo mukanaan. Parsonsin katsomuksen mukaan yhteiskuntien kokonaistoiminnan sujumisen sekä historiallisen jatkuvuuden kannalta on välttämätöntä, että kaikki eriytyneet alajärjestelmät pääsevät integroitumaan kokonaisprosessiin strategisesti mielekkäällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Parsons on pyrkinyt luomaan teoreettisia malleja, joiden avulla on mahdollista kuvata niitä vuorovaikutusprosesseja, jotka muodostuvat erilaisten tehtäväalueiden erikoistumisesta omiksi toimintalohkoikseen sekä niiden integroitumisesta yhteiskunnalliseen kokonaistoimintaan. Yhteiskunnallisen toiminnan analyyttiseksi perusyksiköksi Parsons on hahmotellut viitekehyksen, joka muodostuu neljästä inhimillistä toimintaa kuvaavasta osatekijästä. Siihen kuuluvat normatiivinen orientaatio, päämääräorientaatio, keinot ja keinovalikoimat sekä tilannetekijät eli biologiset ja ympäristölliset olosuhteet. Kunkin toimijan pyrkimyksen oletetaan suuntautuvan aina siten, että toiminnan taustalla olevia motiiveja ja normeja, toiminnan päämääriä sekä tilannetekijöitä koskevan tiedon perusteella toimijan oletetaan tekevän mahdollisimman rationaalisia päätöksiä.

Parsonsin yhteiskunnallisen ajattelun keskiössä on näkemys, että tietyt yhteiskunnan toiminta-alueet ovat ehdottoman välttämättömiä, jotta mikään yhteiskunta voisi toimia tehokkaasti ja säilyttää olemassaolonsa myös tulevaisuudessa. Mikäli yksikin näistä tehtäväalueista puuttuu, yhteiskunnan ei voi katsoa Parsonsin mielestä olevan edes olemassa:

Yhteiskunnan ulkoiset tehtäväalueet takaavat yhteiskunnan säilymisen ulkonaisessa ympäristössään ja ne ovat välttämättömiä resurssien tuottamisessa, päämäärien asettamisessa sekä päätöksenteossa. Ulkoisiin tehtäviin kuuluvat ennen kaikkea taloudelliset ja poliittiset instituutiot sekä niitä ohjaavat toimintamekanismit.

Sisäiset tehtäväalueet taas ovat välttämättömiä yhteiskunnan sisäisen kiinteyden säilyttämisen ja ylläpitämisen kannalta ja ne liittyvät yhteiskunnassa vallitsevaan arvo- ja symbolimaailmaan. Niitä edustavia laitoksia ovat muun muassa koulutusjärjestelmät, kulttuuria edustavat instituutiot, joukkotiedotusvälineet sekä uskonnollisia ja henkistä arvomaailmaa edustavat instituutiot ja laitokset. Yhteiskunnallisen kokonaisjärjestelmän sekä kulttuurisen jatkuvuuden takaamisen kannalta välttämättömien sisäisten tehtäväalueiden hoitaminen kuuluu ensisijassa perheinstituution ja koulutusjärjestelmän tehtäviin.

Jotta yhteiskuntakokonaisuus voisi toimia joustavasti ja sen toiminta jatkua myös tulevaisuuteen nähden vakaana, tulee kyseisten rakenteiden sekä niiden välillä vallitsevan vuorovaikutuksen olla tasapainotilassa keskenään. Parsonsin keskeisin ansio modernina yhteiskuntateoreetikkona onkin hänen näkemyksensä arvoihin perustuvien normatiivisten elementtien keskeisestä merkityksestä eri toimintafunktioiden välisten monen tasoisten vuorovaikutussuhteiden jäsentäjänä.

Parsonsin järjestelmäteoreettisten näkemysten mukaan arvot, jotka yksilöt ja heidän kauttaan yhteiskunnallinen persoonallisuusjärjestelmä ovat omaksunut sosialisaatio- ja sosiaalistumisprosessien myötä, nousevat keskeisiksi tekijöiksi yhteiskunnallisen tasapainotilan ylläpitämisen sekä toiminnan jatkuvuuden turvaamisen näkökulmasta myös tulevaisuutta ajatellen.

Modernia yhteiskuntatodellisuutta tarkasteltaessa näin ei asianlaita kuitenkaan näytä enää olevan. Modernisoitumiskehityksen myötä painopiste yhteiskunnan sisäisten ja ulkoisten "determinanttien" eli toimintaa määräävien tekijöiden välisissä suhteissa on huolestuttavasti keikahtanut ’päälaelleen’. Tosin sanoen yhteiskunnan sisäisiin säilymistehtäviin liittyvän arvostuksellisen ja normatiivisen ulottuvuuden integroituminen yhteiskunnan muihin alajärjestelmiin on vaikeutunut ja osittain jopa kokonaan estynyt. Sen sijaan taloudelliset ja poliittiset päämääränasettelut, niitä koskeva lainsäädäntö sekä koko yhteiskunnallista toimintaprosessia koskeva sääntely on ylikorostunut normatiivisten ja arvoperusteisten, yhteiskunnan säilymiseen ja sen toiminnan jatkuvuuden turvaamiseen liittyvien tehtävien kustannuksella.

Tämä yhteiskunnallisten toimintakäytäntöjen muutos rakenteiden keskinäisistä preferensseistä vastaa valitettavasti modernia yhteiskunnallista tilannetta kaikkialla länsimaissa. Sen sijaan, että yhteisöllisessä todellisuudessa kiinnitettäisiin huomiota taloudellista ja sosiaalista vastuuta koskeviin kysymyksenasetteluihin, kanssaihmisten ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin - yksilöiden ´hyvään elämään´ laajasti käsitettynä - huomio kohdistuu lähinnä vain taloudellisen järjestelmän mahdollisimman tehokkaaseen toimivuuteen ja tuottavuuteen.

Ajattelutavan taustalla on näkemys markkinayhteiskuntaan kuuluvista instituutioista, joiden toimintaa arvioidaan - siitäkin huolimatta, että ne eivät ole luonteeltaan taloudellisia - lähinnä vain taloudellisin mittarein. Sellaisia ovat muun muassa perheeseen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät instituutiot, joiden toiminnassa talous oli varhaisempina aikoina ainoastaan väline päämäärien saavuttamiseen. Toisin sanoen toimeentulon ja hyvinvoinnin hankkimiseen sekä ylipäätään 'hyvän elämän' aikaansaamiseen. Nykyään tilanne on päinvastainen eli talous ja sen omat päämäärät hallitsevat sellaisella voimalla, että ne määräävät kaikkien muiden yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaa tavalla, joka on muuttanut koko yhteiskunnallista toimintaprosessia.

Oikeudellisen toiminnan osalta rationalisoitumis- ja sekularisoitumiskehitys on merkinnyt suuntaa, jossa lain ja oikeuden sisältöä eivät enää ole ohjaamassa yhtenäisen moraalisen ja eettisen koodiston tukema arvoperusta, vaan teknis-rationaalisesti perustellut ja yhteiskunnallisten tilanteiden mukana alati muuttuvat normatiiviset säännökset. Toisin sanoen puhtaasti taloudellisia toimintafunktioita koskeva mittaamistapa on ulotettu niin oikeudellisia, hallinnollisia, sosiaalisia, kulttuurisia, kasvatuksellisia, ja jopa uskonnollisia toimintafunktioita edustavien instituutioiden toiminnan tuloksellisuuden arvioimiseen.

Taloudellinen toimintafunktio noudattaa markkinatalousjärjestelmässä rytmiä, joka poikkeaa ratkaisevasti yhteiskunnallisen päätöksenteon ja inhimillistä sekä kulttuurista toimintaa edustavista prosesseista. Yhä voittoisampia ja tuottavampia pääoma- ja sijoitusodotuksia seuraavat markkinat liikkuvat omalakisesti ja nopeasti niin, ettei yhteiskunnan muu toimintaprosessi ennätä seurata mukana. Näin suvereenisti ja pikavauhdilla muuttuvat markkinat jättävät helposti jälkeensä laajoja yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmakasaumia: työttömyyttä, suhdannetaantumia ja lamakausia. Niiden seurauksena yhteiskunnan sosio-kulttuurisessa kentässä on yleensä havaittavissa lisääntynyttä yhteiskunnallista epävarmuutta, turvattomuutta, sosiaalisia ongelmia sekä kriisiytymään pyrkivää yhteisöllistä kehitystä.

Werner Sombart on kuvannut ”historialliseksi sosiaaliteoriaksi” nimitetyssä teoreettisessa ajattelumallissaan alati voimistuvaa modernisoitumiskehitystä ja sen sisällä tapahtunutta institutionalisoitumisprosessia kriittisestä näkökulmasta. Sombart on katsonut kehityssuunnan johtaneen erityisesti juuri taloudellisen toimintasektorin ylikorostumiseen muiden rakennetasojen kustannuksella. Yhteiskunnallisen kokonaistoiminnan tasolla kehitys on merkinnyt rationalisoitumisprosessin ulottumista paitsi taloudellisen toimintafunktion sisäiseen struktuuriin, myös kaikille muillekin elämän alueille. Keinojen täsmällinen sovittaminen päämääriin on Sombartin mukaan alkanut kyllästää koko sosio-kulttuurista kenttää ja johtanut ajan myötä ihmisten, esineiden ja tapahtumien arvioimiseen yksipuolisesti vain taloudellisen hyödyn kannalta.

Euroopassa viime vuosina koettuja yhteiskunnallisia kriisejä analysoitaessa on alettu havaita, että kriisien taustalta on syitä, jotka liittyvät ennen kaikkea epäonnistumisiin eettisen toiminnan tasolla. Hollantilaisen taloustieteilijän ja jesuiittapapin Eduard Kimmanin katsomuksen mukaan useat erityisesti talouden alalla tapahtuneiden kriisien voikin katsoa olevan pitkälti ilmausta juuri moraalisella tasolla vallitsevasta kriisistä.

Sellainen kriisikehitys pääsee tapahtumaan olosuhteissa, jolloin perinteiset moraalikäsitykset eivät enää päde eivätkä kykene toimimaan yleisellä tasolla toimintaa ohjaavana koodistona. Useat vaihtoehtoiset normi- ja arvovalikoimat ovat tulleet sijaan, jolloin perinteiset normit ja arvot ovat alkaneet menettää voimaansa. Eettisesti orientoitunut ajattelu, sellaiset käsitteet kuin oikea ja väärä sekä niiden seurauksena eettiseen käyttäytymiseen ohjaavat normatiiviset säännöt ovat niitä argumentteja, joiden avulla tätä kehityksen suuntaa on mahdollista pyrkiä torjumaan. Filosofisesti perusteltujen kysymyksenasettelujen nostaminen esiin on tärkeää, sillä niin arvoperusteiset kuin oikeudelliset normitkin on sidottu samaan, jo luonnonoikeuden edustamaan ihmisyhteisön ja koko ihmiskunnan säilymistä koskevaan tarkoitukseen ja tavoitteeseen.

Maailmanlaajuiset talouskriisit ovat opettaneet, että niin yhteiskunnallisen toiminnan kuin taloudellisen päätöksenteonkin tasolla kehityksen suunta tulisi kääntää kohti ”realistisempaa, nöyrempää ja ennen kaikkea yhteiskunnan kannalta hyödyllisempää talousajattelua”, kuten australialainen taloustieteen professori John Quiggin on todennut. Qiugginin mielestä taloudellista toimintaa koskevassa argumentaatiossa ja päätöksenteossa tulisi keskittyä kolmeen perusnäkemykseen: eli a) pyrkiä enemmän ’realismiin kuin teoreettiseen tarkkuuteen’; b) pyrkiä ennemmin ’oikeudenmukaisuuteen kuin tehokkuuteen’ sekä c) pyrkiä ennemmin ’nöyryyteen kuin ylimielisyyteen’.

Quigginin mukaan viime vuosikymmenien aikana noudatetut markkinaliberalistisen talouspolitiikan keskeiset teesit, toisin sanoen taloudellisen tehokkuuden vaatimus sekä rahoitusmarkkinoiden ylivertaisuutta korostava ajattelutapa, eivät ole olleet omiaan edistämään enempää taloudellista suorituskykyä kuin yhteiskunnallista kokonaisonnellisuuttakaan. Quigginin mielestä taloustieteilijöiden tulisikin pyrkiä, erityisesti viime vuosikymmenien maailmanlaajuisten talouskriisien opettamana, antamaan ”taloustieteen ammattikunnalle mahdollisuuden haudata lopullisesti kriisiin johtaneet zombi-ideat ja kääntää suunta kohti realistisempaa, nöyrempää ja ennen kaikkea yhteiskunnan kannalta hyödyllisempää talousajattelua”.

Harvardin yliopiston poliittisen taloustieteen professori William James Booth toteaa, että moraalitalouden edustajat kehottavat politiikan tutkijoita ja filosofeja 'sijoittamaan talouden inhimillisten hyveiden laajempaan kosmokseen, näkemään sen ympäröivän yhteiskunnan normien läpitunkemana ja siten katsomaan sitä totutusta poikkeavalla tavalla'.

Neo-klassisen talousajattelun piirissä oli jäänyt lähes kokonaan huomiotta se tosiasia, että ihmisyksilön ja samalla koko yhteiskunnan toimintaa ohjaavat paljon muutkin kuin poliittiset ja taloudelliset lainalaisuudet. Ihmisyksilö on paitsi oman elämänsä subjektiivinen toimija, hän on koko ajan vuorovaikutussuhteessa myös ympärillään olevaan sosiaaliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen todellisuuteen. Ihminen ei ole mikään taloudellisesti oman etunsa varassa kalkyloiva toimija, vaan hänen toimintaansa ohjaavat mitä suurimmassa määrin hänen tottumuksensa, tapansa, vaistonsa sekä koko se sosio-kulttuurinen konteksti, jossa hän elää. Tässä arvioinnissa sellaiset käsitteet kuin ´hyvä elämä´ ja ´kaikkien yhteinen hyvä´ ovat keskeisesti relevantteja käsitteitä.

Yhteenvetona voi todeta, että yhteiskuntaan kuuluvat persoonallisuus- ja muut järjestelmät muodostavat yhdessä tietyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kokonaisuuden, josta syystä ne ovat yhteen kietoutuneita ja toisistaan riippuvaisia. Yksilön joko opittuina tai perittyinä omaksumat arvot muuttuvat osaksi hänen persoonallisuuttaan ja heijastuvat sosiaalisina odotuksina sekä yhdenmukaisuuden toiveena yhteisölliseen käyttäytymiseen. Niin Parsonsin kuin häntä edeltäneiden weberiläisen ajattelutavan omaksuneiden yhteiskuntateoreetikoiden kokonaisnäkemys arvojen keskeisestä merkityksestä sosiaalisen toiminnan jäsentäjää tulee esille kahdella tasolla:

Toisaalta arvoilla on keskeinen funktio yhteiskunnallisen yksimielisyyden peruselementtinä ja toisaalta ne toimivat yksilön yhteisöllistä ja persoonallista käyttäytymistä motivoivina tekijöinä. Parsonsin näkemyksen mukaan kaikkea inhimillistä ja sosiaalista toimintaa ohjaavat aina kahdella tasolla vaikuttavat tekijät eli sekä tilannetekijät että normatiiviset tekijät yhdessä. Parsonsin ajattelussa painottuu sosiaalisen integraation merkitys yhteiskunnallisten vuorovaikutussuhteiden jäsentäjänä ja kulttuuristen elementtien funktiot sanotuissa prosesseissa. Kulttuuri saa Parsonsin mukaan merkitystä lähinnä siitä näkökulmasta, että siihen sisältyvä traditiovaranto tarjoaa yhteisöllisten arvojen sekä persoonallisen motivaatiopohjan sosiaaliselle integraatiolle.

Yhteiskunnallisten, poliittisten ja filosofisten katsomusten moniarvoistuminen sekä sitä seurannut elämänkatsomuksellinen pluralismi on voimakkaasti vaikuttanut eri ihmisryhmien, ideologisten katsomusten ja yhteiskunnallisten tavoitteiden etääntymiseen toisistaan. Samalla yhtenäiseen maailmankuvaan sisältyvät normatiivista oikeellisuutta ja totuutta koskevat pätevyysvaatimukset ovat alkaneet eriytyä ja saaneet aikaan kahtiajakautumista eri ihmisryhmien ja väestönosien välillä. Tämä kaikki merkitsee suuria haasteita ajallemme ja edellyttää aiempaa selkeämpää arvojärjestelmien tunnistamista. Ne edellyttävät yhteisiin arvoihin sitoutuneisuutta ylimmästä päätöksentekijästä yksittäiseen kansalaiseen asti. Sen lisäksi ne edellyttävät päämäärätietoisia toimenpiteitä paitsi kansalaisten keskinäisen sovun, myös eri kansakuntien välisen turvallisuuden ja rauhan lisäämiseksi maailmassa.

Euroopan valtioiden on oltava valveilla erityisesti puolustaessaan länsimaista sivistystä ja perusarvoja autoritaaristen johtamistapojen yhä voimistuvaa vaikutusta vastaan. Tämän tiedostaminen on välttämätöntä jokaisessa läntistä demokraattista oikeusjärjestelmää edustavassa valtiossa - puolustaa omaa eurooppalaista identiteettiä sellaisista lähtökohdista, joihin Euroopan valtiot ovat sekä periaatteellisesti että lainsäädännössään sitoutuneet. Toisin sanoen kaikkia niitä eettisiä velvoitteita ja vastuullisuutta suhteessa omien kansalaisten perusoikeuksiin ja vapauksiin, jotka kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on tarkemmin määritelty ja jotka historiallisesti tarkastellen ovat olleet myötävaikuttamassa erilaisten korkeakulttuurien syntymiseen Euroopassa.

Tasavallan presidentti Alexander Stubbin esille nostamaa ’arvopohjaista realismia’ eurooppalaiset valtiomiehet ja päättäjät tarvitsevat sen vuoksi tänään enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa. Euroopan erilaisten kansojen välillä pysyvän rauhantilan on ollut mahdollista vallita vain sillä edellytyksellä, että eri kansallisvaltioiden välillä on vallinnut paitsi yhteiskunnallinen, myös henkinen ja kulttuurinen yhtenäisyys. Ja näin on asianlaita ollut juuri Euroopan mantereella syntyneiden korkeakulttuureiden piirissä, joiden filosofis-yhteiskunnallinen kehitys on puolestaan luonut edellytykset demokraattisten hallitsemisjärjestelmien sekä ihmisarvoa kunnioittavien oikeusvaltioiden syntymiselle.

Moraalinen ja ’arvopohjainen’ lähestymistapa yhteiskunnallis-poliittiseen toimintaan merkitsee sitoutumista kunnioittamaan niitä perusarvoja, jotka takaavat demokraattisen päätöksenteon, ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien toteutumisen, oikeusvaltioperiaatteen, sopimusperustaisen kansainvälisen järjestyksen sekä maailmanrauhaan tähtäävän kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön merkityksen. Mainituista periaatteista rakentuu se kivijalka, jonka varaan koko länsimainen sivistys ja sen edustama arvojärjestelmä on historian kuluessa rakentunut. Sen merkitys on tullut yhä selkeämmin näkyville juuri nyt, jolloin koko Eurooppaa ja läntistä maailmaa haastetaan taholta, jonka ideologiset tavoitteet edustavat lähes päinvastaista arvojärjestelmää. Läntiset ja eurooppalaiset demokraattiset oikeusvaltiot voivat olla kiitollisia siitä kristillis-humanistisesta perinteestä, jonka piirissä kansakuntien keskinäistä rauhaa ja turvallisuutta, kansalaisten välistä tasa-arvoa sekä ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia korostava ihmisoikeusajattelu on syntynyt.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT