KRISTILLINEN PERINNE - PERHESUHTEET - SOSIAALINEN INTEGRAATIO

KRISTILLINEN PERINNE – PERHESUHTEET – SOSIAALINEN INTEGRAATIO

Kristillisen perinteen jatkuvuus ja sen siirtäminen uusille sukupolville on ollut keskeinen osa sosiaalista integraatiota pitkään historiassa ja jatkunut aina modernin yhteiskunnan tasolle saakka. Kristilliseen uskoon on kaikkina aikoina liittynyt pyrkimys kunnioittaa normatiivisia käyttäytymissääntöjä elämänhallinnan ja sosiaalisen jatkuvuuden turvaamiseksi paitsi yksilöllisellä, myös yhteisöllisellä tasolla. Arvoliberaali ja normatiivisisesta arvoperustasta irrottautunut ajattelutapa puolestaan sallii ihmisten elää vapaasti haluamallaan tavalla ilman elämää ylläpitävien ja suojaavien sääntöjen painolastia. Arvoliberaalille ideologialle on siten leimaa antavana elementtinä pyrkimys vapauttaa yksilö kaikista ulkopuolelta tulevista kulttuurisista normeista ja vallitsevista arvomalleista.

Perheen ja avioliiton sekä muiden parisuhteen muotojen käytännöt ovat näiden liberaalien ja perinteistä irrottautuneiden ajattelutapojen myötä muuttuneet voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Länsimaita ja varsinkin Eurooppaa koskevat tutkimukset osoittavat merkittäviä muutoksia perhesidoksissa, rooliodotuksissa sekä perhettä ja avioliittoa koskevien normien merkityksessä. Liberaalin valtion ihmiskäsityksen ytimessä on yksilö ja hänen rajaton oikeutensa määritellä itse omat toiveensa ja tarpeensa. Toisin sanoen yhteiskunta tai yksilön elinpiiriä rajaava yhteisö ei saa määritellä tai tuoda yksilön noudatettaviksi mitään tiettyjä käyttäytymismalleja tai moraalista koodistoa.

Postmodernissa yhteiskunnassa perheen asema yhteiskunnan perusyksikkönä, sekä sen merkitys tulevien sukupolvien kasvatusvastuun ja yhteisöön sosiaalistamisen näkökulmasta on kehityksen myötä kohtalokkaalla tavalla heikkenemässä. Avioliittoinstituution sijaan sukupuolineutraali käsitys persoonallisuudesta, jossa sukupuolisia eroja pidetään lähes yhdentekevinä, ohjaa nyt julkisten koulutuksesta ja opetuksesta vastaavien viranomaisten, terveys- ja sosiaaliviranomaisten, seksuaaliliikkeiden sekä tasa-arvoa ajavien yhteisöjen toimintaa. Liberaali valtio on halunnut lainsäädännössään tehdä linjauksia, joiden mukaan sukupuoliroolien käyttäytymismallit ovat kulttuurin tuotteita, ei niinkään yksilön syntymssä saatuihin ja luontojärjestyksen mukaisiin ominaisuuksiin perustuvia.

Opetushallituksen ohjeistuksen mukaan ”Sukupuolitietoisessa opetuksessa tunnistetaan sukupuolittavia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia tekijöitä sekä kyseenalaistetaan ja puretaan niitä sukupuolten tasa-arvoa rakentaen. Oppilaita ohjataan yksilöllisiin valintoihin ja lievitetään täten opinto-, koulutus- ja uravalintojen segregaatiota eli jakoa mies- ja naisaloihin. Käytännössä sukupuolitietoisuus näkyy siten, etteivät opetuksen ja ohjauksen käytännöt ylläpidä eivätkä uusinna tyttöjen ja poikien jakoa erillisiin ryhmiin”.

(https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/sukupuolitietoinen-opetus-ja-ohjaus#35c08ea9)

Esitetty lainaus opetushallituksen opetussuunnitelmasta ilmaisee selkeästi sen, millaiseen maailmankuvaan määritelmä perustuu: pyritään irrottautumaan yhteiskunnallisista ja kulttuurisista perusvakaumuksista ja jopa laillisista normeista. Niiden sisältö pyritään kyseenalaistamaan, määrittelemään uudelleen omia ideologisia näkemyksiä vastaaviksi ja samalla purkamaan olemassaolevien määritelmien normatiivinen sisältö. Kun nämä uudet määritelmät ja normit on saatu kirjatuiksi ja sisällytetyiksi itse laadittuihin ohjelmajulistuksiin, niiden noudattamista aletaan vaatia myös kaikilta muilta, jopa rangaistuksen uhalla. Näissä julistuksissa lähtökohtana ei siis ole binäärinen eli kahta biologista sukupuolta ilmaiseva ja luonnolliseen syntymään perustuva faktumi, joka valtion voimassa olevassa lainsäädännössä on ainoa virallinen sukupuolten määritelmä.

Tasa-arvolain mukaisesti sukupuolten moninaisuus ja määrittelysisältöjen laaja-alaisuus ovat vähitellen syrjäyttäneet määritelmän, joka perustuu yleismaailmalliseen ihmiskäsitykseen ja myös kristilliseen luomisjärjestykseen. Kuten luomakunnassa, jossa mikään kasvi- tai eläinlaji ei voi lisääntyä ilman vastakkaisia sukupartikkeleita, myöskään ihmislaji ei voi lisääntyä ilman kahta vastakkaista sukupuolta ja tuottaa keskenään jälkeläisiä luonnollisin tavoin. Kaikille lapsille annetaan syntyessä henkilötunnus, johon merkitään myös hänen juridinen eli laillinen sukupuolensa, joka määräytyy syntymässä saatujen sukupuolisten ominaisuuksien perusteella.

(https://thl.fi/fi/web/sukupuolten-tasa-arvo/sukupuoli/tasa-arvosanasto#sukupuolen%20moninaisuus)

Käsite ’sukupuolen moninaisuus’ on omaksuttu myös osaksi kirkon kasvatustyön eettisiä periaatteita ja julkaisuissa todetaankin: ”Kun lapset ja nuoret kohdataan sukupuolisensitiivisesti, heille annetaan tilaa kasvaa omaksi itsekseen. Sukupuolisensitiivisyydessä ymmärretään ja huomioidaan sukupuolen moninaisuus ja erilaisuus sekä tarjotaan mahdollisuuksia löytää omanlainen tapa olla oma itsensä. Naiseutta, mieheyttä ja sukupuolettomuutta voi olla monenlaista”.

Näiden julkilausumien taustalla on liberaalista ihmiskäsityksestä kumpuava näkemys, että sukupuolten tasa-arvo kattaa myös sukupuolen moninaisuuden eli ajatuksen, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Aikamme sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta koskevia käsityksiä markkinoidaan tieteen nimissä. Seksuaalisen vapauden aate ei kuitenkaan rajoitu aikamme länsimaiseen materialismiin ja postmodernismiin, vaan sitä on ilmennyt eri muodoissa pakanallisessa uskonnollisuudessa, ajanlaskumme alun gnostilaisuudessa, kansallissosialismissa ja vihreän liikkeen perustana olevassa luonnon ykseyden mystiikassa.

Luonnollisen sukupuolieron poistaminen lainsäädännöstä ja sukupuolista identiteettiä koskevien määritelmien hälventäminen johtaa toteutuessaan ennen näkemättömään kehitykseen. Yksilön itsemääräytymisoikeuden korottaminen ylimmäksi ohjeeksi mitätöi ’kaikkien yhteisen hyvän’ huomioimisen niin yksilöllisessä kuin yhteisöllisessäkin toiminnassa ja on sen vuoksi vaarassa koitua tuhoisaksi ihmisyydelle ajassamme. Liberaalien ja vihreiden aatteiden vanavedessä esiinnoussut seksuaalinormien murentaminen on jo johtanut kehitykseen, jossa käsitys perheestä, sukupuolesta ja lapsien asemasta on alkanut kohtalokkaalla tavalla hämärtyä.

Pitkällä tähtäimellä luonnollisen sukupuolieron poistaminen lainsäädännöstä uhkaa lasten ja nuorten kehitystä terveeseen aikuisuuteen ja heidän kykyään muodostaa luonnollisia parisuhteita. Kun lapsen ja nuoren subjektiivinen kokemus omasta sukupuolestaan korotetaan ylimmäksi normiksi, se muuttaa yksilömoraalia juuri yhteiskunnan heikoimpien jäsenten eli lasten kustannuksella - YK:n lapsen oikeuksia koskevan sopimuksen periaatteista välittämättä ja lasten yleismaailmallisia ihmisoikeuksia polkien. Lapsellahan on sopimuksen mukaan oikeus tuntea biologinen perimänsä sekä olla lähtökohtaisesti omien vanhempiensa kasvatettavana. Kun ihminen määritellään perustavalla tavalla sukupuolettomaksi olennoksi, valtiolla ja yhteiskunnan lainsäädännöllä on ennen näkemätön valta määritellä niin yksilöiden elämää kuin lasten ja perheen asemaa.

Kehityssuunta uhkaa vakavalla tavalla lasten ihmisoikeuksia, mutta samalla myös vanhempien oikeutta lapsiinsa. Omasta identiteetistään epävarma lapsi ja nuori, jolla puuttuvan elämänkokemuksen vuoksi ei ole riittävää kykyä arvioida tekemiensa ratkaisujen pitkäaikaisvaikutuksia, on altis omaksumaan näitä uusia määritelmiä – ja samalla ajautumaan sisäisiin ristiriitoihin ympäristön paineen ja omatuntonsa kanssa. Nuoren kehitys aikuiseksi sekä hänen kykynsä luoda pari- ja perhesuhteita voi ratkaisevalla tavalla häiriintyä. Lainsäädännön turvaaman sukupuolikäsityksen muuttaminen subjektiiviseen mielikuvaan perustuvaksi vaikeuttaa nuorten sukupuoli-identiteetin tervettä kehitystä ja samalla se vaarantaa yhteisöjen sisäistä kiinteyttä heikentämällä yhteiskunnan perusyksikkönä toimivien luonnollisten perhesiteiden lailla suojattua asemaa.

Kun yksilöllisyyden korostus ja yksilön vapaus noudattaa omia seksuaalisia mieltymyksiään sekä muista piittaamattomia henkilökohtaisia valintoja on nostettu moraaliin perustuvien sitoumusten edelle, perheen merkitys yhteiskunnan perusyksikkönä on joutunut vakavasti uhatuksi. Perhettä ei enää haluta mieltää kiinteäksi yhteiskunnan sisäisistä säilymistehtävistä huolehtivaksi, toisin sanoen jäsentensä kasvatustehtävästä sekä yksilöiden sosiaalistamisesta huolehtivaksi instituutioksi.

Sen sijaan perheen käsite on alettu tulkita lähinnä erillisten yksilöiden sopimuksenvaraiseksi ja yksilöllisten mieltymysten mukaan vaihtuvaksi liittymäksi. Tulevien sukupolvien näkökulmasta kehitys on merkinnyt koko ajan ohenevaa kiinnittymistä perheyhteisöön ja samalla yhä heikentyvää sosiaalistumista ympäröivään yhteiskuntaan. Tämä moraalinen lähtökohta ulottuu myös lapsen oikeudelliseen asemaan ihmisoikeuksien näkökulmasta. Mikäli aikuisten seksuaaliset mieltymykset ja erilaiset sukupuoliset suuntautumiset hyväksytään ihmisoikeuksien tasoiseksi oikeudeksi ja korotetaan lapsen omien ihmisoikeuksien yläpuolelle, ollaan ajautumassa tulevien sukupolvien kannalta peruuttamattoman vahingolliselle tielle.

Pirstaloitunut perhekäsitys ei kykene luomaan uusille sukupolville riittäviä valmiuksia ja tasapainoista yhteisöllisen toiminnan mallia korkeakulttuurin jatkumiselle ja edelleen kehittymiselle. Perhevastaiset asenteet, aviouskollisuuden halveksunta, avioerojen helppous, yksilöiden irrallisuuden kokemus, lasten lukumäärän väheneminen, nuorison kapinointi ja pahoinvointi, sosiaalisten häiriöiden ja mielenterveysongelmien lisääntyminen, sukupuolikäyttäytymisen vapautuminen, seksuaalisten poikkeavuuksien yleistyminen sekä niiden seurauksien normalisointi ovat kaikki merkinneet osaltaan yhteiskuntien sisäisen kiinteyden heikkenemistä. Ajan kuluessa poikkeavat perhemallit sekä parisuhde- ja avioliittokäsitykset on alettu hyväksyä yleisiksi käyttäytymistavoiksi, mikä pitkällä aikavälillä on johtanut myös yhteiskuntamoraalin höltymiseen ja samalla yhteiskunnan sisäisen struktuurin hajoamiseen.

Etsiessään moraalista totuutta yksilö joutuu tekemään arvovalintoja paitsi omatuntonsa ja oman järjellisen luontonsa varassa, ottamaan samalla huomioon myös luonnon muuttumattomia lainalaisuuksia. Luonnonlakeja, jotka kuuluvat deskriptiivisten normikäsitteiden ryhmään on kautta historian pidetty yhtenä moraalinormeihin liittyvänä keskeisenä normiauktoriteettina. Luonnonlakeihin sisältyvä 'telos' eli niiden olemassaolon tarkoitus liittyy niin ihmisyhteisöjen kuin koko luomakunnankin jatkuvuuden ja säilyvyyden turvaamiseen, mitä myös Raamatussa ilmaistu luomisjärjestys tarkoittaa. Luonnollisen lain ajatukseen sisältyy käsitys moraalin määräyksistä, jotka ovat ikuisesti ja absoluuttisesti tosia. Ne eivät ole sidottuja tiettyihin paikallisiin arvostuksiin ja totena pitämisiin, vaan ne liittyvät laajempiin, koko luomakuntaa ja siinä eläviä ihmisiä koskeviin yleismaailmallisiin, objektiivisiin totuuksiin.

Ihmiskunnalla on oman, koko luomakuntaa koskevan määräys- ja hallintavaltansa ohella elintärkeän suuri vastuu paitsi oman lajinsa ja sen genomin säilymisestä, myös vastuu muista lajeista ja samalla koko luomakunnasta. Sen lisäksi ihmiskunnalla on sosiaalisena ja yhteisöllisenä toimijana vastuu myös ihmisyhteisöjen ja kokonaisten kulttuurien säilymisestä ja jatkuvuuden turvaamisesta myös tuleville sukupolville. Mikäli näitä luomisjärjestykseen sisältyviä ikuisia ja muuttumattomia lainalaisuuksia rikotaan, edistetään samalla luomakunnan eri osa-alueita ylläpitävien toimintajärjestelmien rapautumista. Pitkällä aikavälillä lajien sisällä tapahtuva degeneroitumiskehitys on vaarassa johtaa kokonaisten lajien sukupuuttoon kuolemiseen ja ihmisyhteisöjen osalta niiden kulttuurisen olemassaolon tuhoutumiseen.

Liberaalien aatteiden vanavedessä yhteiskuntaan soluttautuneet ns. seksuaalivallankumouksen sisältämät teesit heijastelevat sellaisia yksilönvapauden ja individualististen käytösnormien uusia korostuksia, jotka on kokonaan irrotettu länsimaiseen hengenperintöön ja moraaliin sisältyvistä perusvakaumuksista. Nämä uudet liberaalit määritelmät ilmaisevat täysin uudenlaista seksuaalisen vapauden aatetta, joka kumpuaa ratkaisevasti toisensisältöisestä ja lähtökohdiltaan jopa päinvastaisesta maailmankatsomuksesta kuin mitä eurooppalaisen sivistyksellisen sosio-kulttuurin ydin edustaa. Toisin sanoen panteistisesta, teosofis-esoteerisesta ja ekovihreistä opeista ammentavat ja pitkälti ateistiseen maailmankatsomukseen nojaavat ajattelumallit ovat astuneet eurooppalaisesta kristillis-huomanistisesta perinteestä ammentavan arvomaailman sijaan.

Historiallisesti tarkastellen yhteiskuntien sisäisen struktuurin heikkeneminen on vaarantanut yhteiskuntien vakaata ja rauhanomaista kehitystä sekä niiden olemassaolon säilymistä myös tulevaisuutta ajatellen. Niissä korkeakulttuureissa, joissa näistä ihmiskuntaa ja samalla koko luomakuntaa ylläpitävistä universaaleista lainalaisuuksista on alettu luopua, on historian kuluessa ollut nähtävillä juuri kehityssuunta, joka on lopulta johtanut kyseisten kulttuurien tuhoutumiseen. Ne kulttuurit, joissa ’elämän omia lakeja’ on pyritty kunnioittamaan, niin ihmislajin kuin koko luomakunnankin ’hyvä’ huomioiden, ovat säilyttäneet perusstruktuurinsa ja jatkaneet kehitystään kohti korkeampia kehitystasoja aina modernin yhteiskunnan tasolle saakka. Antiikin korkeakulttuurien on katsottu alkaneen heikentyä sitä mukaa kuin perhearvoihin perustuva yhteiskunnallisen toiminnan malli on alkanut murentua seksuaalisen vapauskäsitteistön vallatessa alaa.

Seksuaalinen vapaus perustuu utopistisiin ja todellisuudesta irrotettuihin maailmankuviin, joissa yksilön omat hedonistiset tavoitteet ja toiveet on korotettu ohi yhteisöllisten, sosiaalisten ja kulttuuristen päämäärien. Ihmisoikeuksien julistuksen laatijoiden näkemyksen mukaan yksilön omaatuntoa on pidetty niin keskeisenä ihmisarvon mittarinana, että sen varaan on katsottu voitavan rakentaa koko ihmisoikeusjärjestelmä. Koko globaali ihmisoikeuskäsitteistö nojaa yksilöiden kykyyn etsiä moraalista totuutta sekä tehdä ’kaikkien yhteisen hyvän’ huomioon ottavia päätöksiä niin yksilöllisessä kuin yhteisöllisessäkin toiminnassa.

Yksilön itsemääräämisoikeuksien korottaminen ylimmäksi normatiiviseksi ohjeeksi ei johda maanpäälliseen paratiisiin, vaan niin yksilöiden kuin perheidenkin, niin miesten, naisten kuin lastenkin lisääntyvään pahoinvointiin. Ja kehityssuunnan myötä vähitellen sosiaalisten yhteisöjen ja kokonaisten yhteiskuntien ajautumiseen ’anomian’ tilaan eli romahtamiseen sisältäpäin, kuten amerikkalainen sosiologi ja yhteiskuntafilosofi Talcott Parsons (1902-1979) on jo vuosikymmeniä sitten yhteiskuntateoreettisissa mallinnuksissaan ennakoinut.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT