LUONNONOIKEUDELLISISTA MORAALIPERUSTELUISTA ARVOIKSI JA NORMEIKSI

LUONNONOIKEUDELLISISTA MORAALIPERUSTELUISTA ARVOIKSI JA NORMEIKSI

Yhteiskunnallisen kokonaistoiminnan tasolla ja sosio-kulttuurissa vallitsevat arvokäsitykset saavat ulkonaisen ilmaisunsa normeissa, jotka osoittavat, millaiset toiminnat ja teot sekä millaiset asiaintilat tai vuorovaikutussuhteet ovat sallittuja tai kiellettyjä, millaiset taas suositeltavia tai käskettyjä. Normeihin liittyy näin ollen aina seurauselementti, joko sanktion tai palkkion muodossa riippuen siitä, onko normia noudatettu vai loukattu. Normit toimivat yhteiskunnassa eräänlaisina 'yhteisen mittapuun standardeina', ja muodostavat sellaisen sidoksen, jonka puitteissa kommunikaatio ja yhteiskunnan eri funktiot voivat toimia. Normit osana ’yhteisen mittapuun pitkää historiaa' liittyy sellaisiin muutosprosesseihin, joita sosiaalisissa, poliittisissa, kulttuurisissa ja arvostuksin liittyvissä 'mittausvälineissä' eli normien tasolla tapahtuu ajan kuluessa.

Normi on tietty tapa tuottaa yhteinen mittapuu eli yhteinen arvostelmasääntö, joka mahdollistaa myös oikeuden olemassaolon modernissa yhteiskunnassa. Normi on "tapa järjestää moninaisuuksia, jäsentää niitä, saattaa ne suhteeseen itsensä kanssa puhtaan itsereferenssin periaatteen mukaisesti". Normin tuottaminen ei siten välttämättä edellytä mitään suvereenia tahtoa, vaan tekee sen antavasta ryhmästä itsestään suvereenin. Sitä vastoin moraaliperusteisten ja uskonnollisten normien taustalla on aina jokin suvereeni tahto, uskonnollinen auktoriteetti tai yliluonnollinen ulottuvuus, jolla on palkitsemisen ja rankaisemisen valta. Kristinuskossa tätä ulottuvuutta edustaa yksiselitteisesti Jumala ja Hänen Raamatussa ilmaisema tahtonsa. Eettiset normit ovat saaneet alkunsa yleisistä arvo- ja moraalifilosofisista käsityksistä ja niiden sanktioina ovat yleisen mielipiteen reaktiot.

Kun inhimillistä ja yhteisöllistä elämää tarkastellaan traditiohistoriallisesta näkökulmasta, voidaankin havaita, että hyvin monien normatiivisten sääntöjen määrittelysisältö juontaa juurensa varhaisesta historiasta. Erityisesti arvoperusteisten ja useiden oikeudellisten normien taustalla on löydettävissä käsitemäärittelyjä, jotka on palautettavissa varhaisinta luonnonoikeudellista ajattelua edustaviin näkemyksiin. Oikeudellisena käsitteenä luonnonoikeudellinen ajattelu tarkoittaa paitsi filosofista, myös oikeudellista oppisuuntaa, ja palautuu historiallisesti jo antiikin Kreikan yhteiskunta- ja oikeusfilosofiaan. Luonnonoikeus oli osa koko luomakunnan kattavaa ikuista ja objektiivista järjestystä ja sen lait ilmensivät ikuista, jumalallista lakia.

Luonnonoikeudellisen ajattelutavan mukaan oli siis olemassa ihmisten säätämää lakia ylempi oikeus, joka ohjasi lainsäätäjän ja tuomioistuinten toimintaa ja asetti sille rajat. Sen mukaan oli olemassa tietynlaisen oikean oikeuden ja myös oikeudenmukaisuuden standardi, josta poikkeava oikeus puolestaan oli pätemätöntä ja "väärää oikeutta". Traditiohistoriallisesti tarkasteltuna luonnonoikeusfilosofista ajattelua esiintyi paitsi antiikin Kreikassa, myös keskiajalla erityisesti skolastikkojen oikeusajattelussa. Mutta luonnonoikeudelliset ajattelutavat eivät ole vaimentuneet myöskään uudelle ajalle tultaessa, vaan niiden vaikutus on jatkunut sekä rationalistista luonnonoikeusajattelua edustavassa oikeuskäsitteistössä että toisen maailmansodan jälkeisen modernin luonnonoikeusajattelun muodossa.

Käsite absoluuttisesta luonnonoikeudesta pitää sisällään ajatuksen muuttumattomasta ihmisluonnosta ja sen myötä yleispätevistä sekä kaikkina aikoina voimassaolevista luonnollisista moraalinormeista. Toisenlainen käsitys luonnonoikeudesta lähee siitä ajatuksesta, että kussakin kulttuurissa ja historiallisessa tilanteessa nämä luonnonoikeuteen sisältyvät perusnormit tulee sopeuttaa käsillä olevan tilanteen edellyttämään muotoon. Edellisessä eli absoluuttisen luonnonoikeuden käsitteistössä luonnonoikeuden normit on johdettu muuttumattomasta ihmisluonnosta, mutta jälkimmäisessä tämä absoluuttinen tieto on vain peruslähtökohta. Edellistä ajattelumallia puoltavia on nimitetty uusskolastikoiksi ja heidän näkemyksenä on saanut runsaasti jalansijaa roomalaiskatolisessa ajattelussa. Muuttumattomat moraalinormit ymmärretään oikeudenmukaisen ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen peruspilareiksi. Sitä vastoin jälkimmäiset eli relativistista luonnonoikeusnäkemystä kannattavat pitävät kuitenkin moraalisia normeja eli luonnonoikeutta muuttuvana käsitteistönä, jota tulee soveltaa ja tulkita kustakin historiallisesta kontekstista käsin.

Luonnonoikeudellinen eli moraaliperusteluihin ja pitkälti teologiseen käsitteistöön nojaava oikeuskäsitys vaikutti koko läntisen Euroopan oikeudelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään läpi keskiajan aina uudelle ajalle asti. Keskiajan nimekkäin teologi, dominikaanimunkki Tuomas Akvinolainen (1225-1274) välitti antiikin luonnonoikeudellisen ajattelun keskiajalle yhdistämällä toisiinsa niin teologiset kuin oikeudellisetkin näkemykset inhimillisestä ja yhteisöllisestä elämästä. Aina luonnonoikeudellisesti suuntautuneen oikeusajattelun vaimenemiseen saakka teologiaan sulautunut oikeuskäsitys vaikutti koko läntisen Euroopan yhteiskunnalliseen, oikeudelliseen ja uskonnolliseen elämään.

Akvinolaisen mukaan ihmisjärjen käsitettävissä oleva jumalallinen oikeus ei ollut kuitenkaan sama kuin luonnonoikeus: jumalallisen oikeuden muodostivat ihmisten uskonnollista käyttäytymistä ja sielun pelastumista koskevat sisäiset säännöt ja normit. Nämä normit poikkesivat luonnonoikeuden sisältämistä inhimillistä ja yhteiskunnallista elämää säätelevistä normeista. Jumalallinen oikeus perustui Raamatussa ilmaistuihin totuuksiin sekä "elämän omiin lakeihin", kun sitä vastoin inhimilliseen oikeusjärjestykseen sisältyvät positiivisen oikeuden säännökset tuli saattaa sopusointuun tämän jumalallisen oikeuden kanssa. Ihmisten säätämien positiivisten lakien tehtävänä oli vain selventää ja täsmentää ikuisia muuttumattomia luonnollisia lakeja sekä asettaa niille sisällölliset rajat. Positiivisen lain säännös, joka oli ristiriidassa luonnollisen lain ration (lex aeterna) kanssa, oli pätemätön.

Uudella ajalla luonnonoikeudelliset ajattelutavat liittyivät niihin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin murroksiin, joita siirtyminen keskiajan feodaalisesta yhteiskunnasta kohti modernia ja rationalisoitunutta yhteiskunnallista todellisuutta merkitsi. Nämä siirtymävaiheet pitivät sisällään perustavaa laatua olevia muutoksia niin yhteiskunnallisten ja valtiollisten rakenteiden kuin sosio-kulttuurin ja maailmankuvien tasollakin. Uuden ajan alkupuolella rationalistista luonnonoikeusajattelua kannattavat oppineet johtivat luonnonoikeuden velvoittavat periaatteet ihmisen muuttumattomasta luonnosta ihmisjärjen avulla.

Modernin positiivisen oikeuden tilanteessa eli lähinnä toisen maailmansodan jälkeen luonnonoikeudellisia prinsiippejä on sovellettu erityisesti tasolla, joka liittyy ihmisoikeuksia ja kansalaisten perusoikeuksia edustaviin näkemyksiin useiden maiden perustuslaeissa. On kuitenkin huomattava, että moderniin luonnonoikeuteen sisältyviä moraalisia ja eettisiä periaatteita ei ole mahdollista pitää sillä tavoin justifioituina, että ne olisivat sovellettavissa suoraan oikeudellisten ratkaisujen perusteeksi. Lisäedellytyksenä niiden soveltamiselle tulee olla jonkinasteisen institutionaalisen tuen osoittaminen, joko perustuslakiin sisältyvien perusoikeussäännösten tai sitten lainsäätäjän antamien lakien kautta. Oikeustieteen tohtori Kaarlo Tuorin mukaan perusoikeuksia ilmaisevia luonnonoikeudellisia periaatteita ei tule nähdä vain oikeudellisten toimijoiden toimintaa ohjaavina ratkaisuperusteina, vaan myös oikeuskulttuuriin kuuluvina yleisinä oikeusperiaatteina. Niitä voi tässä mielessä verrata common law -oikeuteen sisältyviin 'yleistä henkeä' ilmaiseviin periaatteisiin, jotka ohjaavat tuomareiden toimintaa kirjoitetun lain tulkinnassa.

Edellä esitetystä on pääteltävissä, että arvoilla on keskeinen tehtävä paitsi inhimillistä käyttäytymistä koskevassa selittämisessä, myös ihmisten muodostamien yhteisöjen ja kokonaisten yhteiskuntien toimintaa arvioitaessa. Jo Aristoteles esitti saman näkemyksen tarkastellessaan yksilöiden ja valtiollisen elämän olemassaolon tapaa ja teleologisia pyrkimyksiä. Ihmisyksilöiden kohdalla se tarkoitti päämäärien asettamista ja niihin pyrkimistä. Aristoteleen mielestä ihmiselämän suurin päämäärä on hyveellisyys ja onnellisuus. Valtio puolestaan on olemassa yhteisen hyvän vuoksi, ja sen luontainen päämäärä on Aristoteleen mukaan oikeudenmukaisuus. Myös kaikkeudella on oma, joskin ihmiselle vaikeasti avautuva, olemassaolon tapansa.

Modernissa maailmassa samaa ajattelutapaa edustaa muiden muassa yhdysvaltalainen tieteenflosofi Nicholas Rescher. Hänen mielestään juuri arvojen edistämä "elämänlaadun" käsite asettaa objektiiviset standardit inhimilliselle toiminnalle ja hyvän elämän sekä hyvinvoinnin käsitteelle, niin yksittäisten ihmisten kuin yhteiskunnallisen kokonaistoiminnankin tasolla. Tässä vuorovaikutteisessa suhteessa Rescher näkee jopa niin pitkälle menevää yhteneväisyyttä, että hän on havainnut ilmeistä funktionaalista sukulaisuutta tietyn arvon kannattamisen ja inhimillistä käyttäytymistä ohjaavien luonteenpiirteiden välillä. Rescherin mukaan arvot kuuluvat keskeisimpiin inhimillistä toimintaa ja käyttäytymistä ohjaaviin luonteenpiirteisiin ja näin arvoselitykset ovat loogiselta rakenteeltaan läheistä sukua luonteen selityksille.

Koska inhimillinen elämä ja koko sosio-kulttuurinen todellisuus ovat moraalisiin arvostuksiin sidottuja, joutuu yhteiskuntatieteellinen tutkija luonnontieteellisestä tutkijasta poiketen suorittamaan aina ymmärtävää tulkintaa kohdetta kuvatessaan. Ihmis- ja yhteiskuntatieteitä koskevassa tutkimuksessa ei arvoja ja tosiasioita voi erottaa toisistaan, vaan ne kuuluvat kaikki popperilaisittain tulkittuun abstraktiin "maailma 3:een". Niiden muodostama ontologia koostuu teoreettisista symboli- ja informaatiojärjestelmistä kuten kielet, matematiikka, lainsäädäntö, eettis-moraaliset perusasennoitumiset ja normatiiviset käyttäytymissäännöt, mutta myös tieteelliset teoriat ja niitä tuottavat instituutiot, uskonto ja sen edustamat liikkeet sekä sosiaaliset instituutiot. Siitä johtuen juuri humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on myös tutkimuskohteensa puolesta arvoihin sidottu: ihminen ja ihmisten muodostamat yhteisöt ovat jo luonteensa vuoksi tutkimuskohteita, jotka itsekin omaavat arvostuksia.

Moraaliteorioiden valossa tarkasteltuna inhimillistä ja yhteisöllistä elämää koskevien päätösten ja niitä seuraavien tekojen tulee perustua tietoiseen moraaliseen harkintaan. Toisin sanoen teon tulee olla seurausta joko ihmisten yksityistä tai kaikkien yhteistä hyvää edistävästä perustelusta tai olla johdettu jostakin sellaisesta objektiivisesta periaatteesta, jota kohtaan ihmisellä on moraalinen velvoite. Tämänkaltaisia objekteja ovat sellaiset normatiiviset perustelut kuin vallanpitäjien ja instituutioiden tai niiden laatimien säännösten sisältämät tahdonilmaisut, lait ja yleiset inhimilliset periaatteet. Myös yleisiin inhimillisiin periaatteisiin sisältyvä velvoite ottaa huomioon muiden kansalaisten tai koko ihmiskunnan yhteinen hyvä ovat samalla tavoin velvoittavia objektiivisia moraalisia perusteluja. Moraalista ja arvoihin sisältyvistä periaatteista voi kuitenkin tulla oikeudellisesti sitovia normeja vain sillä edellytyksellä, että ne saavat oikeuslähteen statuksen eli kun niillä on lainsäädännön tai lainkäytön antama institutionaalinen tuki. Yhteisöllisen hyväksynnän olemassaolo ei vielä sinänsä takaa moraaliperiaatteille oikeusnormin tasoista statusta.

Vanhastaan yhtenä keskeisenä moraaliperusteiden lähteenä on pidetty sellaista uskonnollista peruskäsitteistöä, jonka on katsottu ilmaisevan yli-inhimillistä, jumalallista tahtoa. Nämä ajatukset ovat saaneet selkeimmän ilmaisunsa luonnonoikeudellista ajattelutapaa edustavassa käsitteistössä, kuten edellä on tullut esiin. Jopa analyyttistä tieteenfilosofiaa edustavat teoreetikot ovat joutuneet katsomaan historiassa taaksepäin pyrkiessään löytämään perusteluja maailman ja todellisuuden kuvaamiselle sellaisena kuin se mahdollisimman totuudenkaltaisena ilmenee. Modernia analyyttistä tieteenfilosofiaa edustava filosofi Karl Popper onkin viitannut antiikin Kreikan ajatteluun pyrkiessään etsimään tieteen tekemiselle mahdollisimman rationaalisia ja riittävän moniulotteisia perusteltuja. Teoksessaan "Conjectures and Refutations" (1963) Popper kuvailee yrityksiään löytää antiikin ajattelusta, kuten Aristoteleen, Platonin ja Sokrateen yhteiskunnallisista ja tieteenfilosofista kirjoituksista, näitä perusteluja. Teoksen suomennetussa laitoksessa "Arvauksia ja kumoamisia" (1995), kappaleessa "Takaisin esisokraatikoihin" Popper (s. 136) toteaa:

"Kysymykset, joihin esisokraatikot yrittivät vastata, olivat ensisijaisesti kosmologisia, mutta myös tietoteoriaa koskevia kysymyksiä esitettiin. Uskoakseni filosofian täytyy palata kosmologiaan ja yksinkertaiseen tietoteoriaan. On olemassa ainakin yksi filosofinen ongelma, josta kaikki ajattelevat ihmiset ovat kiinnostuneita: kuinka ymmärrämme todellisuuden, jossa elämme, ja kuinka ymmärrämme itsemme (joka on osa todellisuutta) ja todellisuutta koskevan tietomme."

Keskiajalla oikeustiede oli läheisessä yhteydessä aikakautensa filosofiseen maailmankuvaan, jota hallitsi uskonnollinen ajattelutapa. Kristinuskoon sisältyvät periaatteet, jotka olivat saaneet ilmaisunsa luonnonoikeudellisessa käsitteistössä, olivat puolestaan perineet vaikutteita antiikin filosofisista tavoista selittää maailmaa. Tämän seurauksena läntisten yhteiskuntien oikeudellisessa käsitteistössä paitsi kristinuskolla, myös antiikin oikeusajattelulla ja erityisesti roomalaisen oikeuden sisällöllä, on ollut kauas historiaan ulottuva vaikutus oikeuden käsitettä ja sisältöä ajatellen. Nimenomaan luonnonoikeudelliset käsitykset oikeudesta ja sen alkuperästä vaikuttivat siihen, että oikeusteoriakin pyrki antamaan oikeudelle ja sen luonteelle vastaavanlaisen merkityssisällön. Tämä pyrkimys ilmeni erityisesti ns. post-glossaattoreiksi nimitettyjen roomalaista oikeutta selittävien juristien ajattelussa; nämä pyrkivät eräänlaisen juristien oikeusfilosofian luomiseen, jossa eettisen oikeudenmukaisuuden idea oli keskeisessä asemassa. "Laki oli vain eettisen oikeudenmukaisuuden käännös.”

Kristillisillä ja uskonnollilsilla normeilla normiauktoriteettina on Jumala tai muu yli-inhimillisttä alkuperää oleva tahto. Tämän luonnonoikeudellista ajattelutapaa edustava käsitys pitää sisällään ajatuksen, että moraalinormit ovat alkuperältään jumalallisia. Uskonnollisiin normeihin sisältyvät käyttäytmisohjeet ovat moraalinormien tavoin autonomisia eli sisäisiä eivätkä, kuten oikeusnormit ulkoisia. Tällä käsitystavalla on pitkä kristillinen perinne, joka juontaa juurensa erityisesti kanoniseen oikeuteen sisältyvistä tomistisista ajattelumalleista. Niiden luoja dominikaanimunkki Tuomas Akvinolainen edusti luonnonoikeudellista ajattelua, ja korosti myös oikeuden käsitteen määrittelyssä ennen kaikkea ihmisen sisäisen asenteen merkitystä tekojen oikeuden- ja lainmukaisuutta määriteltäessä.

Akvinolaisen luonnonoikeusajattelussa korostui näin ollen paitsi yksilön eettinen ja moraalinen vastuu tekojensa suhteen, erityisesti hänen kristillisen uskonsa sisältö. Aristoteleen tavoin Akvinolainen aloittaa tarkastelunsa yksilöstä, koska kaikki meistä oppivat tuntemaan maailman eli itsensä, muut ihmiset ja kaiken olevaisuuteen kuuluvan vain oman olemassaolonsa kautta. Molempien näkemyksen mukaan maailma rakentuu kolmelle yhteen nivoutuvalle perustalle: lähtökohtana on yksilön hyveellinen elämä, ja sitä laajempana perustana on oikeudenmukainen yhteisöelämä. Viimeinen ja kattavin perusta on kaikkeus, joka edustaa ihmisen yläpuolella olevaa todellisuuden ulottuvuutta.

Akvinolainen tekee eron etiikan ja moraaliteologian välillä: edellinen sisältää luonnollisen järjen avulla saatua eettistä ja moraalista tietoa, jälkimmäinen taas uskon varassa tunnettuja ja ilmoitettuja eettisiä ja moraalisia totuuksia. Akvinolaisen eettinen ajattelu sisältää Aristoteleelta peräisin olevan käsityksen itse-realisaatiosta eli ihmisen oman luonnollisen olemuksen pyrkimyksestä hyvän toteuttamiseen; tähän liittyy kuitenkin olennainen aristotelisen ja tomistisen ajattelun välinen ero: siinä missä Aristoteleen ajattelun keskipisteenä on ihmisen oma rationaalisuus, siinä Akvinolainen näkee Jumalan korkeimpana hyvänä, 'summum bonum'. Ihmisellä on luonnostaan halu nähdä Jumala, mutta koska se ei ole täydellisesti mahdollista vielä tässä elämässä, ihmisen onnellisuus maanpäällä on epätäydellistä.

Sekä Akvinolainen että Aristoteles näkevät kristillisen eettisen ajattelun lähtökohtana olevan yksilöllisen ja yhteisen "hyvän" edistämisen. Kristillisen etiikan kolmeksi keskeiseksi periaatteeksi he nimeävät oikeamielisyyden, lähimmäisenrakkauden ja anteeksiantamisen. Kukin näistä määreistä on riippuvuussuhteessa toiseensa, josta syystä kristillisen moraalin mukaiset normi- ja arvostuskäsitteet, kuten 'oikea', 'hyvä' tai 'velvollisuus' ovat aina johdettavissa näistä kolmesta pääperiaatteesta. Kristillisen moraalin keskeisenä ominaisuutena on kiinnostus toisen ihmisen 'hyvää' kohtaan. Tämä ’toisen hyvän' edistäminen perustuu kristillisessä moraalissa paitsi Jumalan käskyyn, myös järkevyys- ja johdonmukaisuusnäkökohdille.

Tällainen moraalisesta perusasennoitumisesta kumpuava eettinen käyttäytyminen on luonteeltaan normatiivista eli se perustuu uskonnollisen normiauktoriteetin antamiin ohjeisiin. Kristinuskossa tämä normien välittäminen on lähinnä kristillisen kirkon deonttinen funktio ja perustuu kristillisen opin pohjalta nousevaan opetukseen, julistukseen ja lähetystyöhön. Kristillinen etiikka eroaa muista eettisistä teorioista ennen kaikkea merkityssuhteittensa ja mielekkyysyhteyksiensä puolesta. Kristillisessä etiikassa esiintyvän antropologian mukaan inhimillistä elämää ei voida lopullisesti määritellä ottamatta huomioon ihmisen Jumala-suhdetta. Kristillisiä arviointiperusteita ei myöskään voida selittää yksin naturalistisen tiedon varassa, vaan niitä määriteltäessä on otettava huomioon myös ei-naturalistisia arvostuksia, uskomuksia ja edellytyksiä, joiden perimmäisenä kriteerinä ja auktoriteettina toimii Jumala.

Näiden normatiivisten taustaehtojen noudattaminen johtaa kristillisessä etiikassa eettisen uudistumisen vaatimukseen, joka voi toteutua vain sen Jumala-yhteyden nojalla, jonka Jeesus Kristus on ihmiskunnalle ilmoittanut. Ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta kuvaa kristillisessä etiikassa selkeimmin termi 'agape', joka ilmaisee Jumalan rakastavaa ja arvostavaa asennetta ihmistä kohtaan. Tähän ’agape’ -rakkauteen kuuluu olennaisena osana Jeesuksen auktoritatiivinen status eli hänen eettiset opetuksensa ja periaatteensa, jotka tähtäävät Jumalan avulla saavutettavan eettisen täydellisyyden vaatimukseen. Eettistä täydellisyyttä Jumala ei kuitenkaan vaadi langenneelta ihmissuvulta osallistumatta itse sen toteuttamiseen, vaan on tehnyt sen mahdolliseksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastavan työn ja uhrikuoleman kautta.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT