ARVOPERUSTAN MURENEMINEN

ARVOPERUSTAN MURENEMINEN

Julkisen elämän demoralisoituminen on johtanut kehitykseen, jossa yhteisöjen sosiaalinen kiinteys on alkanut murentua. Yhtenäisen arvoperustan oheneminen on johtanut yhä syvenevään julkisen ja yksityisen elämänpiirin eriytymiseen: privatisoitumisen myötä moraaliset kysymykset ovat jääneet lähinnä henkilökohtaisen elämän alueeksi – julkinen elämänpiiri puolestaan on tullut yhä enemmän riippuvaiseksi, ei enää moraalisesta argumentaatiosta, vaan pikemminkin toiminnan rationaalisuuskriteereistä.

Sitä mukaa kuin yksityisen jäsenen oma moraalinen koodisto on moniarvoistunut ja kaventunut, yhteiskunnallista toimintaprosessia luonnehtii yhä syvenevä sisäinen ristiriitaisuus, erilaisten ryhmien ja intressipiirien välinen erimielisyys sekä tyytymättömyys milloin mihinkin asiaintilaan. ’Yhteistä hyvää’ koskeva käsite ei enää modernissa yhteiskunnassa edellytä niinkään moraalista argumentaatiota ja erityisesti yhteiskunnallisen päätöksenteon tasolla sillä ei ole käyttöä juuri nimeksikään.

Siellä, missä moraalista harkintaa edellyttävä päätöksenteko on vanhastaan toiminut julkisen ja yksityisen sektorin välissä niiden toimintaa tasapainottavana elementtinä, siinä modernisoitumiskehityksen eteneminen on nostanut esiin yhä uudenlaisia laillisen ja sosiaalisen kontrollin muotoja. Moraalisen konsensuksen hajoamisen myötä yhteisöllistä elämää ohjaavat lähinnä vain teknis-rationaaliset ja utilitaristisesti laskelmoidut toimintanormit, jotka vaativat käyttäytymään rutiininomaisesti lakien ja teknisten vaatimusten mukaisesti. Sen seurauksena yksityinen ja julkinen elämänpiiri ovat polarisoituneet tavalla, jossa toiminnan normatiivinen ja arvoihin nojaava ”motivaatioperusta” sekä rationaaliseen harkintaan perustuva ”ulkonainen muoto” ovat negatiivisessa suhteessa keskenään.

Lainsäännösten rationaalistuminen, yksityiskohtaistuminen sekä poliittis-hallinnollisen toiminnan yleinen byrokratisoituminen ovat olleet aikaansaamassa kehitystä, joka vaarantaa yhteiskuntien koherentin toiminnan ja jatkuvuuden myös tulevaisuuden näkökulmasta.. Yhteiskunta, jonka toiminta ja päätöksenteko on yhä vähemmän riippuvaisia yhteisestä arvoperustasta sekä kulttuurisesti määritellyistä oikean ja väärän, hyvän ja pahan, sallitun ja torjuttavan käsitteistä, on vaarassa murentua sisältäpäin.

Deonttisen logiikan valossa tarkasteltuna valtion laeilla ei voi koskaan olla absoluuttista, muuttumatonta totuusarvoa itsessään. Sellaisten käsitteiden kuin 'oikein', 'väärin', 'velvollisuus', 'pakko' jne. kriteerinä toimii viime kädessä jokin moraalinen arvo, toisin sanoen se hyvä päämäärä, joka toiminnan kautta pyritään saavuttamaan. Teko on 'oikea', jos se tuottaa vähintään yhtä suuren hyvän ylijäämän kuin jokin muu vaihtoehtoinen teko samassa tilanteessa. Sanotusta näkökulmasta on ratkaisevaa, miten ’hyvin’ tai ’huonosti’ toimintaa ohjaavat normatiiviset säännöt palvelevat niin ihmisyksilöiden kuin kokonaisten yhteiskuntien ja kulttuurien olemassaoloa sekä niiden ohella itse luomakunnan säilymistä ja jatkuvuutta myös tulevaisuutta ajatellen.

Princetonin yliopiston professorin Nicholas Rescherin mukaan arvoväittämien ja tosiasiaväittämien välille ei voi vetää selvää rajaa. Arvoteesit ovat aina tosiasiallisten faktojen läpitunkemia, joten ne eivät ole mielipiteitä tai makuasioista, vaan vain joko hyvin tai huonosti perusteltuja väittämiä. Arvojen tulee olla luonteeltaan epäpersoonallisia eli sillä tavalla objektiivisia, että ne eivät ole sidottuja kehenkään tiettyyn henkilöön. Arvojen tulee perustua siihen näkökohtaan, miten elämä tulisi elää ja, miten elämän yleistä laatua parantaa tai mitä ylipäätään pitää sisällään käsite "hyvä elämä". Arvoilla on näin ollen keskeinen tehtävä paitsi inhimillistä käyttäytymistä koskevassa selittämisessä, myös ihmisten muodostamien yhteisöjen ja kokonaisten yhteiskuntien toimintaa arvioitaessa.

Jo Aristoteles esitti saman näkemyksen tarkastellessaan yksilöiden ja valtiollisen elämän olemassaolon tapaa ja teleologisia pyrkimyksiä. Ihmisyksilöiden kohdalla se tarkoitti päämäärien asettamista ja niihin pyrkimistä. Valtio puolestaan on olemassa yhteisen hyvän vuoksi, ja sen luontainen päämäärä on Aristoteleen mukaan oikeudenmukaisuus. Myös Rescherin mielestä juuri arvojen edistämä "elämänlaadun" käsite asettaa objektiiviset standardit inhimilliselle toiminnalle ja hyvän elämän sekä hyvinvoinnin käsitteelle, niin yksittäisten ihmisten kuin yhteiskunnallisen kokonaistoiminnan tasolla.

Brittiläisen yhteiskunta- ja taloustieteilijän Andrew Sayerin mukaan moraaliin perustuvia arvostuksellisia ja normatiivisia sääntöjä ei myöskään modernissa maailmassa tule pitää vain sellaisina yksilöiden henkilökohtaista elämää koskevina määreinä, joilla ei ole mitään julkisia heijastusvaikutuksia. Sayerin mukaan arvoilla on päinvastoin hyvinkin keskeinen funktio arvioitaessa yhteisöllisen ja sosiaalisen toiminnan oikeutuksia ja velvoituksia. Moraalisten arvojen määrittelysisällöt koskevat ennen kaikkea sellaisia seikkoja, miten yksilöt kohtelevat kanssaihmisiään ja muita yhteiskunnan jäseniä, joten niillä on paitsi yksilöllistä todellisuutta, myös tärkeitä julkista toimintaa ja sosiaalisia suhteita koskevia funktioita.

Amerikkalaisen sosiologin Talcott Parsonsin mukaan yhteiskunnallisen vakauden sekä historiallisen jatkuvuuden kannalta on välttämätöntä, että yhteiskunnan kaikki eriytyneet alajärjestelmät pääsevät integroitumaan kokonaisprosessiin strategisesti mielekkäällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Parsonsin mukaan yhteiskunnallisen tasapainotilan saavuttaminen on mahdollista vain silloin, kun eri rakenteellisten tasojen toiminnassa otetaan huomioon sekä faktuaaliset että normatiiviset tekijät yhdessä, samanaikaisina ja saman painoarvon omaavina. Yhteiskunnan koherentin toiminnan takaamiseksi on sen vuoksi välttämätöntä, että sisäisiä säilymistehtäviä edustavat arvostukselliset ja normatiiviset elementit pääsevät integroitumaan muihin alajärjestelmiin ja myös ulkoisia tehtäviä hoitaviin sektoreihin mahdollisimman tehokkaalla tavalla. Yhteiskunnat, jossa ulkoisista tehtäväalueista huolehtivat poliittiset ja taloudelliset toimintalohkot saavat liian suuren painoarvon yhteiskunnan sisäisten tehtäväalueiden kustannuksella, on vaarassa ajautua Parsonsin analyysin mukaan anomian tilaan eli romahtaa sisältäpäin.

Yhteiskunnan henkistä katsomusperustaa edustavilla instituutioilla on kaikkina aikoina ollut keskeinen tehtävä niiden moraaliin perustuvien sääntöjen luojana ja ylläpitäjänä, jotka määrittelevät kussakin kulttuurissa noudatettavien sosiaalisten käyttäytymisnormien, lakeihin perustuvien oikeusnormien sekä yhteiskunnallisten toimintaperiaatteiden sisällön. Sen vuoksi myös modernissa yhteiskunnassa on välttämätöntä huolehtia siitä, että sisäisiä säilymistehtäviä edustavalla arvoperustalla on mahdollisuus toimia normatiivisena mallinmuodostajana muulle yhteiskunnalliselle toimintaprosessille. Moraalisesta perusasennoitumisesta kumpuava eettinen käyttäytyminen on luonteeltaan normatiivista eli se perustuu historiallisesti tarkastellen ennen kaikkea uskonnollisen normiauktoriteetin antamiin ohjeisiin. Kristinuskossa tämä normien välittäminen on lähinnä kristillisen kirkon deonttinen funktio ja perustuu kristillisen opin pohjalta nousevaan opetukseen, julistukseen ja lähetystyöhön.

Anne Thil VT, TL. FT