ARVOPERUSTAN LIBERALISOITUMINEN HAASTEENA

ARVOPERUSTAN LIBERALSOITUMINEN HAASTEENA

Yhteiskunnallisen moniarvoistumiskehityksen taustalla vaikuttavat useat Euroopan henkistä ilmastoa 1700-1800 luvuilla ravisuttaneet murrosvaiheet. Tärkein vaihe sijoittuu niiden uusien aatteiden ja katsomusten esiinmarssiin, joita valistukseksi kutsuttu aikakausi toi mukanaan. Valistus merkitsi järjellisten ja rationaalisten perustelujen nousemista aiemmin henkis-sielullisiin ja uskonnollisiin perusteluihin nojaavan argumentaation sijaan. Järkiperäisten perustelujen ja niistä johdettujen päätelmien katsottiin olevan käyttökelpoisimpia ratkaisemaan yhteiskunnassa ja myös yksilöiden elämässä esiinnousseita ongelmia. Ajattelutavan seurauksena valistusfilosofien tuli pyrkiä muuttamaan yhteiskunnallisia oloja näiden uusien ajattelumallien taustalla vaikuttavia älyllisiä perusteluprinsiippejä vastaaviksi.

Valistuksen aatteellisessa ytimessä oli ihmisten itsemääräämisoikeuden korostaminen sen sijaan, että yksilöt vain alistuisivat maallista tai uskonnollista valtaa edustavien insituuitoiden ylläpitämään, epätasa-arvoiseen ja ylhäältäpäin annettuun yhteiskuntajärjestykseen. Liberaalien valistusaatteiden ylimpänä päämääränä oli pyrkimys luoda yhteiskunta, jota perinteisten auktoriteettien eli kirkon ja yksinvaltaisen hallitsijan sijaan hallitsee rationaalinen järki, ja jonka piirissä yksilöt ovat vapaita, itsenäisiä ja tasa-arvoisia.

Liberalismin esiinmarssi on luonut uudenlaisen, modernin ihmiskäsityksen ja samalla moniarvoistanut niin sosiokulttuurissa kuin kaikessa yhteisöllisessä elämässä vallitsevia normatiivisia ja moraalisia rakenteita. Modernin yhteiskunnan tasolle tultaessa sosiaalinen eriytymiskehitys on edennyt niin pitkälle, että yhtenäiskulttuuriset ainesosat ovat lähes täysin hajonneet ja myyttis-hengelliset maailmankuvat eriytyneet omiksi moraalisiksi saarekkeikseen. Modernin maailmankuvan moraalisena ja intellektuaalisena perustana on aikaisempien myyttis-uskonnollisten ylimpien periaatteiden sijasta rationaalinen ja tieteellisesti todennettu käsitys maailmasta. Modernissa sosio-kulttuurisessa todellisuudessa yhtenäiset normijärjestelmät ovat menettäneet luonnonvoimaisen pätevyytensä ja elämismaailmaa leimaa kokonaisuudessaan arvojen ja eri elämänalueiden eriytyminen. Niin tiede, taide, moraali kuin oikeuskin syntyvät ja kehittyvät kukin niille ominaisella tavalla. Tämän kehityksen seurauksena myöskään taloudellinen, poliittinen eikä sosiaalinen elämä vaadi enää yhtenäisen arvomaailman heijastamaa moraalista konsensusta, vaan yksityinen ja julkinen elämä ovat rationaalistumis- ja sekularisoitumiskehityksen myötä polarisoituneet.

Nyky-yhteiskunnassa vaikuttavien arvojen sisältöä ovat muokanneet pitkälti ne muutostrendit, jotka moniarvoistumiskehityksen myötä ovat soluttautuneet erityisesti länsimaisen uskonnollisuuden piiriin. Uskonnollisuus on muuttunut voimakkaasti siten, että instituutioihin kytkeytyneen uskonnonharjoituksen ohella se on saanut yhä enemmän omaehtoisia ja yksilön omiin valintoihin pohjautuvia muotoja. Sitoutuminen kirkon jäsenyyteen ja sen edustamaan kristilliiseen arvoperustaan sekä osallistuminen kirkon järjestämiin tilaisuuksiin on heikentynyt. Kehitys on korostunut erityisesti nuorilla aikuisilla ja suhtautuminen normatiivisesti määriteltyyn arvoperustaan on muuttunut yksilölliseksi ja pitkälti riippumattomaksi uskonnollisesta argumentaatiosta.

Tätä arvofunktionaalista muutosta on selitetty viimeaikaisissa tutkimuksissa kahdella isolla trendillä: individualisaatiolla ja sekularisaatiolla. Individualisaatio korostaa yksilön omia arvovalintoja. Tällöin arvioidaan myös suhdetta kirkon jäsenyyteen: kirkkoon ei kuuluta tavan vuoksi, vaan jäsenyydellä pitää olla merkitystä yksilöiden omassa elämässä. Koettu etäisyys kirkkoon tai se, että ei usko kirkon opetuksiin, on Suomessa viime vuosina korostunut kirkosta eroamisen syynä. Maallistuminen eli sekularisaatio ilmenee muun muassa eurooppalaisissa vertailuissa, joissa nuoremmat sukupolvet ovat edellisiä vähemmän uskonnollisia. Uskonnollisen perinteen ketjun katkeamisen keskeiseksi selittäjäksi on nähty se, että uskonnollisen perinteen siirtäminen uudelle sukupolvelle on heikentynyt. Tällöin lapsilla ei ole yhteyttä uskoa harjoittavaan yhteisöön, eivätkä he myöskään arkielämässään omaksu oman uskontonsa uskonnonharjoituksen tapoja. Sekä uskonnollisuus että uskonnottomuus periytyvät uudelle sukupolvelle.

Kristillisen perinteen jatkuvuus ja sen siirtäminen yhä uusille sukupolville on ollut keskeinen osa sosiaalista integraatiota pitkään historiassa ja jatkunut aina modernin yhteiskunnan tasolle saakka. Aktivismi kristinuskossa on tarkoittanut ennen kaikkea uskontoon sisältyvien arvostuksellisten ja normatiivisten elementtien ottamista hallintaan sekä niiden aktiivista käyttämistä Jumalan tahdon mukaisesti esteiden ja haitalliseksi koettujen olosuhteiden voittamiseen ja muuttamiseen. Toisin kuin staattisten ja fatalistisia uskomuksia omaavien itämaisten maailmanuskontojen piirissä, kristinuskossa on keskeistä yritys uudistaa ja muuttaa maailmaa aktiivisen ja korjaavan väliintulon kautta. Sen sijaan, että yksityiset elämänkohtalot ja yhteiskunnalliset olosuhteet hyväksyttäisiin fatalistisesti annettuina ja niihin alistumista edellyttävinä, kristinusko rohkaisee taisteluun epäinhimillisiä olosuhteita, epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa kohtaan.

Yhteiskunnallisella tasolla tämä aktivismi on merkinnyt ennen kaikkea pyrkimystä luoda hyvä ja oikeudenmukainen yhteiskunta, jossa inhimilliset päämäärät ja kaikkien yhteinen hyvä muodostavat kristillisiin arvoihin perustuvan yhteiskunnallisen käsitejärjestelmän perusstruktuurin. Toinen kristillistä arvomaailmaa luonnehtiva ajattelumalli sisältyy universalismin käsitteeseen: universalistiseen näkemykseen sisältyy keskeisesti ajatus ajasta ja paikasta riippumattomasta jumalallisesta järjestyksestä ja totuudesta, aatteista ja moraalisysteemistä, joka on tarkoitettu kaikille maapallolla eläville ihmisille. Nämä universaalit ja yleismaailmalliset totuudet ovat moraalisesti hyviä ja tosia, ei vain joillekin ne omaksuneille kristillisille yhteisöille, vaan kaikille muillekin ihmisyhteisöille niiden kulttuuritaustasta ja elinolosuhteista riippumatta. Moraalisesti ja eettisesti hyvää ei voi rajata vain siihen, mikä on hyvää minulle, vaan sen on sovittava kaikille muillekin ihmisille.

Suomi ja muut Pohjoismaat ovat historialtaan ja identiteetiltään erityistä arvoa omaava ryhmä maailman kansojen joukossa. Vaikka väkiluvultaan ne edustavat vain 25 miljoonaa ihmistä koko unionin väestöstä, ne edustavat lähes kaikilla kilpailu- ja hyvinvointimittareilla mitattuna maailman huippua. Pohjoismaat, Suomi mukaanluettuna, ovat kärkimaita sellaisissa kansakuntien menestystä ilmaisevissa kriteeristöissä kuten vapaudessa, vauraudessa, tasa-arvossa, yhteiskunnan toimivuudessa, koulutuksessa ja terveydenhoidossa. Risti näiden kansojen lipuissa muistuttaa vahvasta kristillisestä perinteestä ja niistä juurista, joille niin henkinen kuin taloudellinenkin hyvinvointi on rakentunut. Luterilaisen uskonnollisen perinteen muovaama identiteetti on muovannut yhteiskunnista neuvottelukykyisiä ja joustavia sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin. Sen lisäksi luterilaiseen eettiseen perinteeseen nojaavat henkiset ominaisuudet eli luotettavuus ja rehellisyys ovat saaneet osakseen arvostusta maailman kansojen silmissä.

Suomella on paljon kokemusta osallistumisessa paitsi Euroopan unionin päätöksentekoon, myös aktiivisesta osallistumisesta yhteisen tulevaisuuden suunnittelemiseen. Sellaisen osaamisen merkitys vahvistuu unionin laajentuessa, joten yhtenäisen eurooppalaisen arvopohjan selkeyttäminen ja lujittaminen on tärkeätä. Suomella pohjoisen ulottuvuuden edustajana on tärkeä rooli pitää koko unionin alueella esillä niitä pohjoismaisia arvoja, jotka perustuvat kristinuskosta nousevaan opilliseen perinteeseen sekä erityisesti luterilaisesta tunnustuksesta ammentavaan moraalietiikkaan. 

Anne Thil VT, TL, FT