KIRKON STRATEGIA 2026 - KIRKON YHTEISET ARVOT

KIRKON STRATEGIA 2026 – KIRKON YHTEISET ARVOT

Evankelis-luterilaisessa kirkossa on yhä ajankohtaisempaa käydä keskustelua siitä, mikä on kirkon rooli ja funktio yhteiskunnassamme. Ja mitkä ovat kirkon yhteiset arvot muuttuvassa todellisuudessa. Maailma muuttuu ja yhteiskunta sen mukana, arvoperusta moniarvoistuu, aatteet ja ideologiat vaihtuvat, elämäntavat ja ihmisten kiinnostuksen kohteet muuttuvat, käsite ihmisenä olemisesta epämääräistyy.

Kuten jo useassa yhteydessä on tullut esiin kirkkoa ja sen jäsenistöä koskevat tilastot kertovat karua kieltään toimintaan osallistumisen, kristilliseen oppiin sitoutumisen, seurakuntien jäsenmäärän ja Jumalaan uskomisen osalta. Kasteiden ja vihkimisten määrät ovat laskusuunnassa, toiminta ei tavoita seurakuntalaisia entiseen tapaan, jäsenistö vähenee niin huolestuttavasti, että evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu joillakin alueilla enää alle puolet väestöstä. Kaiken tämän lisäksi kirkon sisäinen ilmapiiri on heikentynyt – opilliset näkemykset ottavat mittaa toisistaan ja lyövät laineita yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kirkon sisäisessä toimintakulttuurissa.

Kirkko onkin erilaisissa seminaareissaan, jaostoissaan ja neuvottelukunnissaan halunnut paneutua tähän kehityssuuntaan ja koonnut niiden pohjalta tulevaisuuden strategisia tavoitteitaan. Kuten kirkkohallituksen julkaisussa vuodelta 2014: ”Kirkkohallitus (2014) Kohtaamisen kirkko. Suomen evankelisluterilaisen kirkon toiminnan suunta 2020” ja viimeksi kuluvalta vuodelta: ”Kirkkohallitus (2021) Ovet auki ulospäin. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026.”

Näissä julkaisuissa tuodaan esiin, että alenevista tunnusluvuista huolimatta kirkolla on edelleen merkittävä asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä. Kirkon tulevaisuutta pohdittaessa pysyvänä lähtökohtana pidetään Jumalan luomistyötä niin ihmiskunnan kuin koko luomakunnan olemassaolon taustalla: ”Koska Jumala on yksi, myös ihmiskunta on kansallisista, kulttuurisista tai uskonnollisista eroista huolimatta vain yksi...Kristityt tunnistavat kaikissa ihmisissä Jumalan luomistyön ja kutsun yhteyteen. Kaikki ihmiset, uskonnoista riippumatta, ovat keskenään veljiä ja sisaria, ja heidän tehtävänsä on viisaudella ja hyvillä teoilla rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Siksi kristityt arvostavat kaikissa uskonnoissa sitä hyvää, totuudellista ja oikeaa, mikä on Jumalasta lähtöisin.”

Kirkon toiminnan perusajatus rakentuu myös modernissa maailmassa kristillisen ihmiskäsityksen sekä lähimmäisen rakkautta edustavien toimintamallien varaan. Kirkon tehtävänä on tänä päivänä kuten aina ennenkin kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen sekä rohkaista heitä välittämään lähimmäisistä ja pitämään huolta koko luomakunnasta. ”Pelastavan evankeliumin julistus, osallisuus, yhteisvastuu, heikoimpien puolesta puhuminen, sielunhoito, tasa-arvosta ja ihmisarvosta huolehtiminen ovat keskeisiä tavoitteita myös tuleville vuosille”. 

(https://evl.fi/documents/1327140/52567038/Ev.lut.kirkko-strategia.pdf/9fb95410-78a0-6ace-a331-aa2c31b869c5?t=1600781363026)

Kysymys ihmisoikeuksista ja ihmisarvosta kiteytyy kristillisen teologian opilliselle perustalle. Oli kyse sitten kirkon tai yhteiskunnan määrittelemistä arvoista, ne kertovat, mitä asioita pidetään hyvinä ja tavoiteltavina niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta. Kirkon yhteisiksi arvoiksi määritellään 2014 strategiassa perinteiset kristilliset hyveet: Usko, toivo ja rakkaus (1 Kor 13:3). Näiden arvojen olisi tarkoitus ohjata kirkollista päätöksentekoa ja sen seurakuntien arjen toimintaa jäsentensä keskuudessa. Kristillinen arvopohja, joka on nousee Raamatun sanan kestävältä ja selkeältä perustalta, on soveltuva ohjenuora kaikkeen inhimilliseen elämään ja yhteisölliseen toimintaan. Uskon kautta syntyvä yhteys Jumalaan luo vahvan perustan elämään - toivon taustalla on lupaus Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja huolenpidosta elämän haavoittuvuuden, rikkinäisyyden ja vaarojen keskellä - rakkaus merkitsee Jumalan rakkautta ihmiskuntaa kohtaan Jeesuksen sovitustyön kautta ja sen heijastumana lähimmäisenrakkautta ihmisten kesken. 

(https://evl.fi/documents/1327140/77189567/suomen-ev.lut.kirkon-strategia-vuoteen-2026.pdf)

Viimeisimmässä strategiassa 2026 haastetaan kirkkoa pitämään ’Ovet auki’ eli lähtemään yhä uudelleen liikkeelle ihmisten keskuuteen ja kutsumaan ihmisiä sisään. Ovia on pyrittävä pitämään auki kaikille ihmisille ketään erottelematta tai ulkopuolelle sulkematta. Kirkon perustehtävänä on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista, mikä on kirkon olemassaolon perimmäinen syy. Tämä perustehtävä ohjaa kaikkea muuta kirkon elämää ja sen piirissä tapahtuvaa toimintaa. Kirkon tehtävä ei näin ollen ole pelkästään avata ovia tässä maailmassa, vaan avata ovi iänkaikkisuuteen Kristuksen sovitustyön kautta, strategiassa todetaan.

Näiden hengellistä lähestymistapaa ilmaisevien tavoitteiden lisäksi julkilausumissa tuodaan esiin kirkon tavoitteita myös yhteiskunnallisen todellisuuden suuntaan. Yhteiskunnan ja ihmiskäsityksen muutosten sekä ihmisoikeuslainsäädännön kehittymisen myötä myös kirkkojen työ ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta on lisääntynyt. Kirkoissa on otettu kantaa maailmanrauhaan erityisesti maailmansotien jälkeen ja yhteiskuntia on kehitetty toimiviksi ja hyvinvoiviksi. Paikallisuudesta on herätty ymmärtämään maailmanlaajuisia huolenaiheita, köyhyyttä, sotia, kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta ja riistoa. 2000-luvulla ajattelumallit ovat laajentuneet globaalille tasolle, ja koko maailmaa koskevat ihmisoikeus- ja turvallisuuskysymykset, oikeudenmukaisuutta ja maailmanrauhaa sekä luomakunnan tilaa ja tulevaisuutta koskevat kysymykset ovat nousseet agendalle.

Yksilön uskoon keskittymisen sijaan kirkollisessa elämässä on alettu yhä enemmän katsoa kirkon seinien ulkopuolelle ja analysoida yhteiskunnassa havaittavia epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta. Latinalaisessa Amerikassa katolisen kirkon piirissä alkunsa saaneen ns. vapautuksen teologian perusteemana on 1960-1970 -luvuilta lähtien ollut suuntautua kohti yhteiskunnan reunalla eläviä ihmisiä. Vapautuksen teologian mukaan köyhien ja alistettujen puolustaminen on kristinuskon keskeinen vaatimus, joka kiteytyy Jeesuksen antamassa rakkauden kaksoiskäskyssä. Konkreettinen toiminta oikeudenmukaisemman yhteiskunnan ja maailman puolesta nähdään kristittyjen ja koko kirkon velvollisuutena. Nämä tavoitteet edustavat lähtökohdiltaan niitä yleismaailmallisia periaatteita, joita ihmisoikeuskäsitteistö perinteisesti tulkittuna pitää sisällään. Ihmisoikeudethan ovat historiallisesti määriteltyinä ihmiskunnan yhteisiä arvoja, jotka velvoittavat moraalisesti kaikkia maailman ja siinä toimivien yhteisöjen jäseniä ja toimijoita.

Laaja-alaista kirkkonäkemystä on seurannut yhteiskunnallisesti aktiivinen ja yksittäisen ihmisen puolelle asettuva suhtautumistapa myös muualla kristikunnassa kuin vain katolisen kirkon piirissä. Poliittisesti painottunut teologia on merkinnyt liberaalien ajattelutapojen ja toimintamallien vähittäistä soluttautumista länsimaisten kirkkojen sisälle. Postmodernin teologian avainsanoja ovat kontekstuaalisuus eli tilannekohtaisuus, mikä tarkoittaa, että kaikki teologia on viime kädessä sidottu tiettyyn kulttuuriin, kieleen, aikaan ja inhimillisiin kokemuksiin. Keskeistä on myös ortopraksian eli oikean käytännön ensisijaisuus ja ortodoksian oikean opin toissijaisuus. Se tarkoitaa, että käytännön teot ja työ konkreettisen arkitodellisuuden keskellä on tärkeämpää kuin teologia ja kristillisen opin sanallinen julistaminen. (https://www.kaleva.fi/teologit-yhteiskuntakriitikkoina/2221156)

Laaja-alaisen kirkkonäkemyksen myötä kirkon toiminnan painopistealueet ovat alkaneet muuttua ja kirkon diakoniatyötä on alettu tulkita yhä enemmän solidaarisuudeksi köyhiä ja syrjäytyneitä kohtaan. Samoin diakoniatyö on nähty ennen kaikkea koko maailmaa koskevaksi työnäyksi, jossa keskeistä on ihmisarvoisen elämän edellytysten turvaaminen ja puutteellisten resurssien jakaminen mahdollisimman laajasti kaikille tarvitseville. Hädänalaisten auttamistyötä ei ole haluttu jättää vain vertauskuvalliseksi ja puheen tasolla vaikuttavaksi myötätunnoksi, vaan on haluttu pyrkiä todelliseen auttamiseen sosiaalisen todellisuuden tasolla. Auttamisen on haluttu olevan aitoa toimimista ihmisten arjessa, heidän rinnallaan kulkien – ei ihmisten yläpuolelle asettuen ja heitä holhoavalla asenteella kohdaten. Kirkot ovat ottaneet ihmisten välisen tasa-arvon ja siihen liittyvät näkökohdat erityisen vakavasti. Ihmisen arvon, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen teologian korostusten varassa alkanut kirkon ja sen teologian uudistus on merkinnyt myös lännen kirkoissa avaran kristinuskontulkinnan vahvistumista.

(https://kirkonpilvi.sakasti.fi/files/35ad6ea7-3e3e-446e-a601-fadb81ce5b3d/nakokulmiaihmisoikeuksiin.pdf)

Kirkolle tärkeät ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia koskevat ksymykset nousevat viimeisimmän strategian 2026 mukaan ”paikallisuudesta, alueellisuudesta, kansallisesta tilanteesta, Euroopan alueen haasteista sekä globaaleista ihmisoikeusteemoista.” Suomen kirkon todetaan olevan samalla myös kirkko maailmassa - Suomen lainsäädäntö on osaltaan riippuvainen esimerkiksi Euroopan Unionin säädöksistä ja sopimuksista, millä on merkitystä myös kirkolliseen lainsäädäntöön. Näiden lisäksi kirkon työhön vaikuttavat myös kansainväliset ihmisoikeusjulistukset ja -sopimukset, joihin Suomikin on sitoutunut. Myös kirkon on otettava kantaa erilaisiin ihmisoikeusongelmiin ja ihmisoikeusrikkomuksiin.

Laaja-alaisen ja sosiaalisesti painottuneen kirkkonäkemyksen vakiintuminen ja vahvistuminen on johtanut läntisissä ja erityisesti protestanttisissa kirkkokunnissa vastakkainasetteluihin perinteisen henkilökohtaista uskoa korostavan kirkkonäkemyksen kanssa. Siis sellaisen kristinuskon tulkinnan, jonka keskiössä on ihmisen pelastumista, evankeliumin ydinsanomaa sekä Kristuksen sovitustyötä edustava kristinuskon tulkinta. Kristinuskon ydinsanomaa korostava opillinen näkemys on kuitenkin vallitseva suuntaus useimmissa kristillisissä länsimaissa ja sitä edustava kirkkonäkemys muodostaa enemmistön suurimmista kirkkokunnista.

Liberalismin nousun, arvoperustan moniarvoistumisen sekä yhteiskunnan polarisoitumisen myötä onkin entistä tärkeämpää, että aikaan mukautumisen ja uudenlaisten toimintatapojen kehittämisen ohessa kirkko ei menetä perussanomaansa eikä luovu opillisista sitoumuksistaan. Kuten kirkon strategiassa 2026 todetaan, eriarvoisuuden lisääntyminen, yksilöllistymisen kasvu, syrjäytymisen ja ihmisten turvattomuuden kasvu haastavat kirkkoa etsimään uusia toimintamalleja ja työmuotoja. Strategiassa on ilahduttavasti tuotu julki myös selkeä pitäytyminen jälkimmäisessä tehtävässä: ”Julistamme rohkeasti evankeliumia Kristuksesta muuttuvassa yhteiskunnassa ja uskonnollisessa kentässä. Käytämme kieltä, jota ihmiset ymmärtävät. Tunnistamme hengellisyyden, henkisyyden, mystiikan ja omakohtaisen kokemuksen merkityksen.”

Toivottavaa on, että nämä totuudelliset sanat johtavat myös aitoihin tekoihin ja toimintaan esiin nousevien haasteiden keskellä. Tiedostaen, mitä kristillinen rakkaus yksityiseltä ihmiseltä ja myös kirkolta itseltään vaatii. Kuten strategiassa ilmaistaan: ”Tämä rakkaus toiseen ihmiseen nousee suoraan Kristuksen osoittamasta erottelemattomasta ja jakamattomasta rakkaudesta jokaista ihmistä kohtaan. Kristityn kutsumuksena on toimia ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta, sillä Kristuksen esikuvan mukaisesti lähimmäisenrakkaus on Jumalan palvelemisen ja kunnioituksen ytimessä.” Näihin julkilausuttuihin sanoihin luottaen on perusteltua toivoa, että kirkko orgaaniensa välityksellä ’toimii ihmisoikeuksien toteutumisen puolesta’ myös niissä tilanteissa, joissa sen omien jäsenten ihmisoikeuksien toteutuminen on vaarantunut.

Ihmisoikeusajattelun ytimessä on näkemys, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus omaan vakaumukseensa ja sen ilmaisemiseen. Ketään ei saa syrjiä hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tai mielipiteittensä vuoksi”. Kun yhteiskunta tai sen alaisuudessa toimiva valtion viranomainen alkaa vaatia kansalaisiaan ja kirkon jäseniä tilille kristillisen vakaumuksen pohjalta ilmaistuista mielipiteistä ja Raamatun sanan julkisesta siteeraamisesta, kyseessä on mitä ilmeisin ihmisoikeusloukkaus ja sananvapauden rajoittaminen. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset, joihin myös Suomi on sitoutunut, turvaavat uskonnon- ja sananvapauden kaikille kansalaisille. Jotta kirkon julkilausumat eivät jäisi vain yleviksi sanallisesti ilmaistuiksi periaatteiksi, olisi välttämätöntä myös konkreettisen toiminnan tasolla ottaa rohkeasti kantaa näihin ihmisoikeusloukkauksiin ja asettua julkisesti puolustamaan sananvapautensa vuoksi syytettyjä. Yhtäläinen ja loukkaamaton ihmisarvo eli ihmisarvoisen elämän perusedellytykset kuuluvat kaikille, myös kristityille moniarvoisessa ja postmodernissa yhteiskunnassa.

Tämän kaiken ohella on tärkeää, että julkilausumien lisäksi myös kirkollisen päätöksenteon ja toiminnan tasolla pidetään yhä selkeämmin esillä, mikä on se todellinen ovi, jota kirkko on kutsuttu pitämään auki: ”Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen” (Joh 10:9).

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT