ARVOT ETIIKAN JA MORAALITEORIOIDEN KONTEKSTISSA

ARVOT ETIIKAN JA MORAALITEORIOIDEN KONTEKSTISSA

Moraaliteoreorioiden valossa tarkasteltuna arvot voidaan yleisellä tasolla määritellä perustavanlaatuisiksi eettisiksi, paitsi yksilöllistä käyttäytymistä ja elämänvalintoja, myös yhteisölliseen elämään liittyvää päätöksentekoa ohjaaviksi normatiiviksi ohjeiksi. Arvot on luokiteltavissa ryhmiin, joiden toisen ääripään muodostavat objektiiviset eli kaikkien yhteistä hyvää edustavat arvot - toisen yksilöiden subjektiiviseen elämään liittyvät, lähinnä henkilökohtaiset arvopreferenssit. 

Etiikassa arvot ovat määriteltävissä eettisen tietoisuuden tiloiksi tai asenteiksi, jotka tiedon ja tunteiden ohella ohjaavat ihmisen toimintaa, valintoja ja tekoja. Logiikan ja tietoteorian kannalta arvot ovat subjektiivisia eli tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla vaikuttavia entiteettejä, ja eroavat siinä suhteessa objektiivisesta tiedosta. Hyvän yhteiskunnan keskeisinä arvoina voidaan pitää sellaisia käsitteitä kuin vapaus, demokratia, yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus ja yhteisvastuu. Oikeusvaltiossa tavoitteena on tarjota jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle mahdollisimman täysipainoiset mahdollisuudet elää ns. ’hyvää elämää’ sekä aineellisten että henkisten edellytysten suhteen.

Arvot esiintyvät yhteiskunnassa usein normeina sekä toimintaa ja valintoja ohjaavina kieltoina, käskyinä, ohjeina ja myös säädettyinä lakeina. Normit eivät itsessään ole kuitenkaan arvoja. Arvot ovat niitä laajempia entiteettejä, ja usein niitä pidetään yleisesti hyväksyttyinä lähtökohtina, joiden pohjalle ja joiden määrääminä normit rakentuvat. Eettistä ja moraalista käyttäytymistä ohjaavat normatiiviset säännöt on perinteisesti jaettu kolmeen eri ryhmään sen perusteella, millaista ominaisuuksia niihin liittyy: toisin sanoen a) arvokäsitteisiin, b) normikäsitteisiin eli deontologisiin käsitteisiin sekä c) antropologisiin käsitteisiin, joista tässä tarkastellaan lähemmin vain kahta ensimmäistä:

a) Arvoja sisältävät käsitteet, sellaiset kuin 'hyvä' ja 'paha' tai 'huono' ja 'arvokas', ovat määreitä, jotka vain ilmaisevat inhimillisiä arvostuksia, pitämistä tai ei-pitämistä, mutta eivät esitä mitään tiettyä väitettä. Arvokäsitteet, toisin kuin normikäsitteet edellyttävät eräänlaisia arvon mittareita, tietynlaista asteikkoa, johon pitämistä tai ei-pitämistä verrataan. Arvot ja arvostukset ovat muunnelmia samasta pitämisen ja ei-pitämisen teemasta ja ne voivat liittyä hyvin erilaisiin yhteyksiin: instrumentaaliset ja tekniset arvostuskäsitteet voivat kertoa, että jokin on hyvä johonkin tarkoitukseen tai jossakin toiminnassa. Utilitaarinen hyvä taas on hyödyllisyyttä tai käyttökelpoisuutta, hedonistinen hyvä mielihyvää tai nautintoa aikaansaavaa. Inhimilliseen toimintaan tai ihmisenä olemisen piirteisiin liittyen hyvä voi ilmetä ennenkaikkea moraalisena hyvänä eli hyvänä tekona, tarkoituksena, motiivina tai tahtona.

b) Deontologiset eli normikäsitteet eivät tyydy vain ilmaisemaan arvostusta, vaan ne ovat luonteeltaan enemmän imperatiivisia ilmaisuja. Normikäsitteet, sellaiset kuin 'oikea' ja 'väärä', 'velvollisuus', 'pakko', 'oikeus', 'kielto', 'lupa' ilmaisevat kukin käyttötapansa puolesta omaa normityyppiään, joita on mahdollista luokitella usealla eri perusteella. Normityypit voivat ensiksikin olla preskriptiivisiä eli ohjaavia ja määräviä tai deskriptiivisiä eli kuvailevia normityyppejä – voi olla selvästi ilmaistuja normatiivisia sääntöjä tai vain normatiivisia toimintavälttämättömyyksiä. Toisaalta normityypit voidaan ryhmitellä myös normien keskinäisen luokiteltavuuden perusteella eli ne voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: moraalinormeihin, juridisiin normeihin ja teknisiin normeihin. On myös mahdollista, että normityypit jaetaan vain kahteen ryhmään eli tekemis- ja olemisnormeihin.

Kaikkien arvostuksiin perustuvien normatiivisten sääntöjen takana on oma norminantajansa eli normiauktoriteetti, joka on asettanut nuo normit sekä myös määrännyt niihin perustuvat sanktiot. Eettiset ja uskonnolliset normit syntyvät pääasiassa henkis-kulttuuristen käytänteiden tuotteina ja muokkautuvat yhteisöllisen ja sosio-kulttuurisen toiminnan kontekstissa. Sitä vastoin oikeudelliset normit ja niihin liittyvät sanktiot ovat tietyn valtiosäännön osoittaman valtiollisen elimen asettamia. Oikeusnormit asetetaan lainsäädäntöelinten toimesta ja ne ovat seurausta poliittisessa sektorissa tapahtuneista päätöksentekoprosesseista.

Kristillisillä ja uskonnollisilla normeilla normiauktoriteettina on Jumala tai muu yli-inhimillistä alkuperää oleva tahto. Moraalinormien normiauktoriteettina voivat toimia myös luonnonlait, jotka kuuluvat deskriptiivisten eli kuvailevien normikäsitteiden ryhmään. Tämän luonnonoikeudellista ajattelutapaa edustava käsitys pitää sisällään ajatuksen, että moraalinormit ovat alkuperältään jumalallisia. Paitsi tietyn normiauktoriteetin antamia, moraalinormit voivat olla myös autonomisia eli ihmisten oman järjellisen luonnon kautta annettuja. Uskonnollisiin normeihin sisältyvät käyttäytymisohjeet ovat moraalinormien tavoin autonomisia eli sisäisiä eivätkä, kuten oikeusnormit ulkoisia. Tällä käsitystavalla on pitkä kristillinen perinne, joka juontaa juurensa erityisesti kanoniseen oikeuteen sisältyvistä tomistisista ajattelumalleista.

Uskontoon perustuva eettinen käyttäytyminen voi olla luonteeltaan ensinnäkin normatiivista eli se perustuu uskonnollisen normiauktoriteetin, kristinuskossa Jumalan, antamiin ohjeisiin. Kristinuskossa tämä normien välittäminen on lähinnä kristillisen kirkon deonttinen funktio ja perustuu kristillisen opin pohjalta nousevaan opetukseen, julistukseen ja lähetystyöhön. Erilaisten teologisten katsomusten ja kehityshistorioiden perusteella kristillinen etiikka on jaettavissa roomalaiskatoliseen etiikkaan eli tomismiin, protestanttiseen etiikkaan, ekumeenisen liikkeen eettisiin kannanottoihin sekä eksistentialistiseen konteksti- ja situaatioetiikkaan.

Kristillinen etiikka eroaa muista eettisistä teorioista ennen kaikkea merkityssuhteittensa ja mielekkyysyhteyksiensä puolesta. Kristillisessä etiikassa esiintyvän antropologian mukaan inhimillistä elämää ei voida lopullisesti määritellä ottamatta huomioon ihmisen Jumala-suhdetta. Kristillisiä arviointiperusteita ei myöskään voida selittää yksin naturalistisen tiedon varassa, vaan niitä määriteltäessä on otettava huomioon myös ei-naturalistisia arvostuksia, uskomuksia ja edellytyksiä, joiden perimmäisenä kriteerinä ja auktoriteettina toimii Jumala. Näiden normatiivisten taustaehtojen noudattaminen johtaa kristillisessä etiikassa eettisen uudistumisen vaatimukseen, joka voi toteutua vain sen Jumala-yhteyden nojalla, jonka Jeesus Kristus on ihmiskunnalle ilmoittanut.

Ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta kuvaa kristillisessä etiikassa selkeimmin termi 'agape', joka ilmaisee Jumalan rakastavaa ja arvostavaa asennetta ihmistä kohtaan. Tähän 'agape'-rakkauteen kuuluu olennaisena osana Jeesuksen auktoritatiivinen status eli hänen eettiset opetuksensa ja periaatteensa, jotka tähtäävät Jumalan avulla saavutettavan eettisen täydellisyyden vaatimukseen. Tätä eettistä täydellisyyttä Jumala ei kuitenkaan vaadi langenneelta ihmissuvulta osallistumatta itse sen toteuttamiseen, vaan on tehnyt sen mahdolliseksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastavan työn ja uhrikuoleman välityksellä tapahtuneen sovituksen kautta.

Kristillisen etiikan keskeiset määritelmät voi kiteyttää kolmeen pääperiaatteeseen eli lähimmäisenrakkauteen, oikeamielisyyteen ja anteeksiantamiseen. Kukin näistä määreistä on riippuvuussuhteessa toiseensa, josta syystä kristillisen moraalietiikan mukaiset normi- ja arvostuskäsitteet, kuten 'oikea', 'hyvä' tai 'velvollisuus' ovat aina johdettavissa näistä kolmesta pääperiaatteesta. Kristillisen etiikan keskeisenä ominaisuutena on kiinnostus toisen ihmisen 'hyvää' kohtaan. Tämä toisen 'hyvän' edistäminen perustuu paitsi Jumalan ihmiskunnalle Raamatun kautta ilmoittamiin eettisiin ohjeisiin, myös moraaliteoreettisesti ajatellen yksilöllisen ja yhteisöllisen elämän sujumista edistäville järkevyys- ja johdonmukaisuusnäkökohdille. Kristillisen etiikan sisältöperiaatteet onkin tällä perusteella kiteytettävissä a) kristilliseen moraaliin ja luonnolliseen järkeen, b) kultaisen säännön sisältämiin eettisiin ohjeisiin (Matt 7:12), c) kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, jonka mukaisesti lähimmäistä pidetään arvokkaampana kuin omaa itseä sekä d) oikeamielisyyteen, johon liittyy myös oikeudenmukaisuuden vaatimus.

Keskiajan tunnetuin teologi Tuomas Akvinolainen teki eron etiikan ja moraaliteologian välillä. Etiikka sisältää luonnollisen järjen avulla saatua eettistä ja moraalista tietoa, moraaliteologia puolestaan uskon varassa tunnettuja ja ilmoitettuja eettisiä ja moraalisia totuuksia. Akvinolaisen eettinen ajattelu sisältää Antiikin Kreikan kuuluisimmalta filosofilta Aristoteleelta peräisin olevan käsityksen itse-realisaatiosta eli ihmisen oman luonnollisen olemuksen pyrkimyksestä hyvän toteuttamiseen; tähän liittyy kuitenkin olennainen aristotelisen ja tomistisen ajattelun välinen ero. Siinä missä Aristoteleen ajattelun keskipisteenä on ihmisen oma rationaalisuus, siinä Akvinolainen näkee Jumalan korkeimpana hyvänä, 'summum bonum'. Ihmisellä on luonnostaan halu nähdä Jumala, mutta koska se ei ole täydellisesti mahdollista vielä tässä elämässä, ihmisen onnellisuus maanpäällä on epätäydellistä.

Luonnonoikeudellisen käsityksen mukaan ihmisellä on luonnollisen järkensä kautta kyky tuntea jokin asia 'oikeaksi' tai 'hyväksi'. Luonnonoikeudellista ajattelua esiintyi jo antiikin Kreikassa, jossa ajateltiin, että valtion ja ihmisten säätämien lakien yläpuolella on olemassa Jumalan säätämä laki ja luonnollinen laki. Mikäli Jumala-käsite suljetaan ulkopuolelle, on olemassa kuitenkin objektiivisia moraalisia totuuksia, jotka on nähtävissä maailman järjestyksessä ja jotka sitovat luonnollisia ihmisiä oikeuksin ja velvollisuuksin. Luonnollisen lain ajatukseen sisältyy käsitys moraalin määräyksistä, jotka ovat ikuisesti ja absoluuttisesti tosia. Luonnollisen lain säätämät määräykset eivät ole arvostuksiin sidottuja ohjeita, vaan ne liittyvät pysyviin ja objektiiviseen oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

Luterilaisen kirkon piirissä pohditaan kyllä yhteiskunnassa ajankohtaisia eettisiä kysymyksiä, mutta arjen moraalisiin valintoihin kirkko ei pyri antamaan valmiita vastauksia. Mieluummin korostetaan ihmisen omaa eettistä ajattelua sekä järkensä ja omatuntonsa pohjalta tekemää päättelyä. Siihen, että luterilaisella kirkolla ei ole tapana antaa ihmisille yksityiskohtaisia moraalisia ohjeita, vaikuttaa Martin Lutherin ns. kaksiregimenttioppi, jossa maallinen ja hengellinen regimentti on erotettu toisistaan. Jaottelun mukaan maallisen vallan käyttäjien tehtävänä on säätää lakeja ja turvata yhteiskuntarauha. Hengellisen regimentin eli kirkon tehtävänä puolestaan on evankeliumin julistaminen ja sakramenttien jakaminen. Toisenlaista ajattelutapaa edustavat useat luterilaisen kirkon sisällä ja myös sen ulkopuolella toimivista herätysliikkeistä ja uskonnollisista yhteisöistä. Niissä korostetaan Raamatun asemaa etiikan perimmäisenä lähteenä. Oikean ja väärän käsitteet saavat määritelmänsä Raamatun kielloista ja käskyistä. Näin suoraan Raamatusta nousevin elämänohjein jäsenistön elämää pyritään ohjaamaan hyvinkin henkilökohtaisia ja yksilöityjä neuvoja antaen.

Yhteenvedonomaisesti voi todeta, että kristinuskoon sisältyvien arvojen mukaan ihmisellä on neljä tärkeää suhdetta, joista hänen tulee pitää huolta: suhde Jumalaan, suhde toisiin ihmisiin, suhde itseen ja suhde luontoon. Ihminen velvollisuus on pitää huolta näistä suhteista ja olla rikkomatta toiminnallaan niitä perimmäisiä arvoja, joita kuhunkin näistä ulottuvuuksista sisältyy. Luonnon osalta kyseiset arvot perustuvat ihmisen tehtävään viljellä ja varjella luomakuntaa sekä olla rikkomatta luonnon omia lakeja vastaan. Suhde lähimmäiseen, Jumalaan ja omaan itseen pysyvät toimivina, kun noudatetaan niitä arvoja, jotka ilmenevät rakkauden kaksoiskäskystä: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi, ja lähimmästäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:37-40). Arvot, jotka edustavat suhdetta lähimmäiseen, saavat edellisen lisäksi vielä korostetumman sisällön Jeesuksen vuorisaarnassa esittämässä ns. kultaisessa säännössä: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12)

Kristillisen etiikan mukaan pelkkä hyvä teko kaikkiin edellä mainittuihin suhteisiin nähden ei yksinään riitä, vaan tärkeää on, että myös teon motiivi on hyvä ja oikea. Luterilaisuudessa tekojen hyvyyttä arvioidaan sen perusteella, millaista sydämen asennetta ne ilmaisevat eli toteutuuko niissä lähimmäisenrakkaus. Kristillisen etiikan ja moraalin välisen suhteen voikin kiteytettää sanoihin: ”Kristillinen rakkaus sisältää moraalin, mutta moraali ei sisällä koko rakkautta”.

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT