USKONTOON PERUSTUVIEN ARVOMALLIEN YHTEISKUNNALLISET FUNKTIOT

USKONTOON PERUSTUVIEN ARVOMALLIEN YHTEISKUNNALLISET FUNKTIOT

Kun modernin länsimaisen yhteiskunnan toimintaa tarkastellaan rakennefunktionalistista yhteiskuntateoriaa edustavassa viitekehyksessä, havaitaan arvoilla ja erityisesti uskontoon perustuvilla eettis-moraalisilla käyttäytymissäännöillä olevan luovuttamattoman tärkeitä tehtäviä yhteiskunnan eri toimintafunktioiden normatiivisena jäsentäjänä. Muutamien keskeisten yhteiskuntateoreetikkojen, sellaisten klassikkojen kuten Max Weber, Emile Durkheim, Werner Sombart ja Georg Simmel, ajattelussa korostuu uskontoon ja siihen liittyvien sosiaalisten arvojen määräävä rooli yhteiskunnallisten rakenteiden ja alajärjestelmien toimintaa ohjaavina sisällöllisinä elementteinä. Samaa näkökulmaa edustaa heitä myöhäisempi teoreetikko, amerikkalainen sosiologi Talcott Parsons, jota pidetään yhtenä 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista yhteiskuntatieteilijöistä.

Kaikki mainitut teoreetikot edustavat historianäkemystä, jonka mukaan varhaisessa historian vaiheessa yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tehtävät tulivat hoidetuiksi muutaman harvan perusinstituution, sellaisten kuten perheen, suvun ja heimon toimesta. Historian kuluessa yhteisöllinen elämä alkoi eriytyä ja sosiaalisista perustarpeista huolehtiviksi järjestelmiksi kehittyi vähitellen useita uusia instituutioita ja toimintasektoreita. Modernissa yhteiskunnassa uudet, toimintafunktioiltaan eriytyneet alajärjestelmät ovat ottaneet hoitaakseen valtaosan vanhojen, homogeenista yhteisörakennetta edustaneiden instituutioiden tehtävistä. Tämä kehityssuunta ei Parsonsin mukaan ole kuitenkaan merkinnyt vanhojen instituutioiden täydellistä häviämistä, vaan ne ovat jääneet hoitamaan edelleen omia, vaikkakin aiempaa rajoitetumpia ja harvempia tehtäviä. Perheellä ja sukuyhteisöllä on edelleen oma luovuttamaton kasvatuksellinen tehtävänsä ja tulevia sukupolvia yhteisölliseen elämään sosiaalistava funktionsa yhteiskunnassa.

Parsonsin mukaan kirkot ja uskonnolliset yhteisöt edustavat keskeisesti sellaisia vanhoja instituutioita, joiden toiminta on jatkunut läpi historian uusien instituutioiden keskellä ja niiden rinnalla toimien. Kirkolliset instituutiot eivät ole muodostuneet miksikään muusta yhteiskunnasta erillisiksi funktionaalisiksi saarekkeikseen, vaan ne toimivat edelleen vuorovaikutussuhteessa muiden yhteiskunnallisten järjestelmien kanssa heijastaen vaikutustaan niiden sisäisiin käsitejärjestelmiin ja normatiiviseen arvopohjaan. Uskonnollisilla yhteisöillä ja kirkollisilla instituutioilla on aikakaudesta ja kulttuuurista riippumatta historiallisen tärkeitä tehtäviä kansalaisten moraalista ja eettistä arvopohjaa luovina ja ylläpitävinä järjestelminä. Ja sitä kautta paitsi yksittäisten kansakuntien, myös koko ihmiskunnan sosio-kultturia vahvistavina tahoina - niin ihmisoikeuksien, kansalaisvapauksien kuin perusoikeuksienkin näkökulmasta.

Siitäkin huolimatta, että erityisesti uskonnollisten instituutioiden painoarvo on modernisoitumis- ja sekularisoitumiskehityksen myötä koko ajan vähentynyt, ei uskontoon perustuvan arvomaailman vaikutus ole suinkaan lakannut myöskään modernissa yhteiskunnassa. Näin ei Parsonsin katsomuksen mukaan ole tapahtunut enempää yhteiskunnan rakenteellis-funktionaalisessa toiminnassa kuin sen toimintaa ohjaavien arvoperusteisten ja normatiivisten sääntöjen sisällöllisessä struktuurissa. Yhteiskunnan toimintaa institutionaalisesta aspektista käsin tarkasteltaessa korostuu päinvastoin käsitys, että uskontoon ja siihen perustuvien normatiivisten sääntöjen muovaama arvoperusta ovat keskeisesti paitsi uskonnollista käyttäytymistä, myös yhteisöllistä ja yhteiskunnallista toimintaa ohjaava elementti sui generis.

Parsonsin mukaan kehityskulku on edennyt keskiajalta uudelle ajalle tultaessa suuntaan, jossa uskonnollista ja valtiollis-yhteiskunnallista toimintaa ei enää eroteltu jyrkästi toisistaan. Erityisesti uskonpuhdistus on merkinnyt organisatorisesti näiden keskinäistä vuorovaikutusta ja rinnakkain toimimista yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnista huolehtimiseksi. Uskonpuhdistus vaikutti siten paitsi yksilöllisen, myös yhteiskunnallisen toiminnan näkökulmasta kristillis-moraalisen elämäntavan lisääntymiseen keskiajalla. Parsonsin mukaan tässä suhteessa ei ole tapahtunut mitään murroksellista muutosta myöskään uudelle ajalle tultaessa. Kehitys merkitsi ainoastaan uskonpuhdistukseen asti vallalla olleen vanhakatolisen kirkollis-uskonnollisen ja maallis-rationaalisen elämänalueen asettumista toistensa kanssa hedelmälliseen vuorovaikutukseen.

Kun yhteiskunnan kokonaistoimintaa tarkastellaan institutionaalisesta aspektista käsin, tarkastelussa korostuu paitsi sosiologinen, erityisesti myös kultturinen näkökulma. Käsitteellisesti ilmaistuna kulttuurilla tarkoitetaan ’sukupolvelta toiselle välittyviä - sosiaalisen ryhmän aineellisia ja henkisiä hyödykkeitä - yksilöllisten ja kollektiivisten käytäntöjen ohjaamiseksi. Se sisältää kielen, prosessit, elämäntavat, tapoja, perinteitä, arvoja, malleja, työkaluja ja tietoa.’ Kulttuuri tarkoittaa yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuutta; tässä merkityksessä käytetään myös sanaa sivistys (https://www.suomisanakirja.fi/kulttuuri). Kulttuurin välittyminen sukupolvilta toisille tapahtuu ensisijiaisesti oppimisen ja sosialisaation kautta. Kulttuuriin kuuluu ihmisen toiminta sen kaikissa ulottuvuuksissaan, eikä se ole myöskään aikasidonnaista, vaan kulttuurin tarkoitus on välittyä sukupolvilta toisille. Ihmisen toiminnoilla tarkoitetaan erilaisia ihmisten keskuudessa syntyneitä ’uskomuksia, tietoja, taitoja, tuotteita ja asenteita’:

Kognitiiviset elementit: viittavat tietovarantoon, jota on kertynyt kulttuurin selviytymiseksi erilaisissa luonnon olosuhteissa ja joita tarvitaan sosiaaliseen ryhmään sopeutumiseksi. Uskomukset: sisältävät aatteita, jotka kulttuuriryhmä tarvitsee kyetäkeen perustelemaan käsityksiään siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Uskomukset liittyvät arvojärjestelmään. Arvot: kriteerejä, jotka toimivat arvioivina käyttäytymismalleina; arvot ohjaavat käsityksiä siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä mahdotonta hyväksyä; ne ovat periaatteita ja asenteita, jotka takaavat yhteisöllisen elämän jatkuvuuden. Normit: erityisiä toimintakoodeja, jotka säätelevät yksilöiden välisiä suhteita yhteisten arvojen perusteella. Normeihin liittyy seuraamusjärjestelmiä. (https://fi.encyclopedia-titanica.com/significado-de-cultura)

Institutionaalisessa analyysissä on mahdollista tarkastella yksilöiden käyttäytymistä ja sosiaalisten yhteisöjen toimintaa juuri sosio-kulttuurisista tekijöistä käsin - toisin sanoen toimintaa ohjavaa motivaatiotaustaa ja psykologisia muuttujia ilmentävästä tasosta käsin. Tästä näkökulmasta juuri uskonto ja siihen perustuva arvomaailma tarjoavat käsitteitä ja käsitejärjestelmiä, joiden antaman mallin ja koodiston avulla paitsi yksilöiden, myös yhteisöllisten toimijoiden on mahdollista tiedostaa ja arvottaa tavoittelemiaan päämääriä. Uskonto on näin ollen keskeinen osa kulttuuria, sillä se rakentaa identiteettiä ja ylläpitää kulttuurisia merkityksiä. Ne puolestaan kertovat paitsi yksilöille, myös yhteisöille, mikä on hyvää tai pahaa, mikä tavoittelemisen arvoista, mikä mahdollista tai mahdotonta. Ei ainoastaan nykyajassa, vaan myös tulevia sukupolvia ajatellen.

Kun yhteiskunnan toimintaa tarkastellaan rakennefunktionalistisessa viitekehyksessä, korostuu uskonnon ja siihen sisältyvien sosiologista merkitystä omaavien elementtien rooli erityisesti yhteisöllistä ja yhteiskunnallis-sosiaalista elämää selittävinä tekijöinä. Uskonto ja siihen perustuva arvomaailma merkitsevät niiden edustamien eettisten koodien käsittämistä sellaisiksi riippumattomiksi muuttujiksi, jotka lisäävät yhteisöjen sisäistä integraatiota sekä ohjaavat yhteiskunnallisten alajärjestelmien funktionaalista toimintaa. Ne takaavat paitsi yhteisöjen koherentin toiminnan nykyajassa, turvaavat toiminnan jatkumisen ja tasapainoisen kehityksen myös tulevaisuutta ajatellen. Nämä arvostukselliset ja normatiiviset tekijät ovat niin tärkeiksi koettuja, että Parsonsin mukaan yhteiskuntaa ei voi katsoa olevan edes olemassa, mikäli nämä keskeiset elementit puuttuvat.

Kristinuskon läntisille yhteiskunnille ja niissä eläville yksilöille tarjoaman käsitejärjestelmän Parsons kiteyttää Max Weberiä mukaillen kahteen keskeiseen koodistoon: ne ovat universalismi ja aktivismi. Näiden kahden peruspiirteen Parsons katsoo olleen tunnusomaisia kristinuskolle läpi sen historian ajan. Kumpikin liittyy kiinteästi käsitykseen transsendentaalisesta, persoonallisesta Jumalasta, joka toimii samanaikaisesti sekä ihmiskunnan ylä- ja ulkopuolella että sen keskellä. Luojana ja hallitsijana, joka ei ole vain jokin persoonaton järjestystä ylläpitävä sisäinen prinsiippi, vaan jatkuvasti paitsi ihmisyksilöiden elämään, myös koko ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuuteen osallistuva aktiivinen toimija.

Aktivismi kristinuskossa merkitsee ennen kaikkea uskontoon sisältyvien arvostuksellisten ja normatiivisten elementtien ottamista hallintaan ja niiden aktiivista käyttämistä Jumalan tahdon mukaisesti esteiden ja haitallisiksi koettujen olosuhteiden voittamiseen ja muuttamiseen. Toisin kuin fatalistisen elämänkäsityksen leimaamissa suurissa itämaisissa uskonnoissa, kristinuskossa on keskeistä yritys uudistaa maailmaa aktiivisen ja korjaavan väliintulon kautta. Sen sijaan, että yksityiset elämänkohtalot ja yhteiskunnalliset olosuhteet hyväksyttäisiin fatalistien tavoin sellaisenaan, rohkaisee kristinusko taisteluun epäinhimillisiä olosuhteita, epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa vastaan. Yhteiskunnallisella tasolla se merkitsee ennen kaikkea pyrkimystä luoda hyvä ja oikeudenmukainen yhteiskunta, jossa inhimilliset päämäärät ja kaikkien yhteinen hyvä muodostavat yhteiskunnallisen käsitejärjestelmän perusstruktuurin.

Toinen kristillistä käsitejärjestelmää leimaava pääperiaate eli universalismi liittyy läheisesti samaan näkökulmaan: universalistiseen näkemykseen sisältyy keskeisesti ajatus ajasta ja paikasta riippumattomasta jumalallisesta järjestyksestä ja totuudesta, aatteista ja moraalisysteemistä, jotka on tarkoitettu kaikille maapallolla eläville ihmisille. Ei siis vain tietylle kansalle tai yhteiskuntaryhmälle, vaan koko ihmiskunnalle. Nämä universaalit ja yleismaailmalliset totuudet ovat moraalisesti hyviä ja tosia, ei vain joillekin ne omaksuneille kristityille yhteisöille, vaan kaikille muillekin ihmisyhteisöille, niiden kulttuuritaustasta ja elinolosuhteista riippumatta. Moraalisesti ja eettisesti hyvää ei voi rajata vain siihen, mikä on hyvää minulle, vaan sen on sovittava kaikille muillekin ihmisille.

Kristinuskoon sisältyvä universalistinen piirre muodostaa arvojen funktiota yhteisöllisessä ja sosiaalisessa toiminnassa ehkä selkeimmin luonnehtivan tematiikan. Universalistinen ajattelutapa liittyy toisaalta Vanhan Testamentin profeettojen käsitykseen yhdestä oikeasta, universaalista Jumalasta, ja toisaalta antiikin kreikkalaisen ajattelun korostamaan käsitykseen kaikkea toimintaa ohjaavasta Maailmansielusta ja yliluonnollisesta Järjestä. Kristinuskosta ammentavilla yleismaailmallisilla moraalisilla totuuksilla ja eettisillä periaatteilla on ollut perustavaa laatua oleva vaikutus läntisten kansakuntien sosiaalis-yhteiskunnallisessa kehityksessä läpi historian. Kehityksessä, joka on heijastanut vaikutustaan demokratian, tasa-arvon ja hyvinvoinnin sekä oikeudenmukaisuuden pyrkimyksissä - ei ainoastaan kristittyjen länsimaiden elämässä, vaan laajemmin koko ihmiskuntaa koskevassa todellisuudessa.

Nämä kristilliseen traditioon sisältyvät peruselementit ovat olleet yhtenä keskeisenä tekijänä länsimaisen sivilisaation kehittymisessä ja vahvistumisessa sille tasolle, että voidaan puhua jopa länsimaisen sivistyksen voittokulusta yleismaailmallisessa katsannossa: tieteen ja tekniikan kehittyminen huippuunsa nimenomaan länsimaissa; oikeuden ja lain käsitteen universaalisuus roomalaisen ja kanonisen oikeuden pohjalta sekä niitä edeltäneiden antiikin kreikkalaisen ja stoalaisen filosofian pohjalta. Universalistisen ajattelutavan vaikutukseksi voidaan nähdä myös ihmisarvon ja kaikkien ihmisten samanarvoisuuden voimakas korostuminen – ne perustuvat ajatukseen jokaiseen ihmiseen sisältyvästä kuolemattomasta sielusta ja jokaisen ihmisyksilön luovuttamattomasta arvosta suhteessa Jumalaan, ja myös toisiinsa.

Länsimaiden korkea sivistystaso ja erityisesti lukutaidon kehittyminen jokaisen kansalaisen pääomaksi ei ole seurausta – kuten yleisesti katsotaan - valistusaatteiden leviämisestä Euroopassa. Keskiajalla alkunsa saanut lukutaidon omaksuminen ja sen leviäminen mahdollistivat paria vuosisataa myöhemmin valistusaatteiden syntymisen – mutta ne molemmat olivat puolestaan seurausta Euroopan sisällä tapahtuneista uskonnollisista lähtökohdista. Euroopan maaperällä syntynyt uusi uskonnollinen liike eli uskonpuhdistus mahdollisti kansan sivistystason voimakkaan kohoamisen ja sen myötä uusien kulttuuristen ilmiöiden syntymisen. Nimenomaan protestanttisissa maissa lukutaito nousi nopeasti sen jälkeen, kun luterilaista uskoa edustavat opit alkoivat levitä kyseisissä maissa. Protestanttiseen uskonpuhdistukseen liittyvänä erikoispiirteenä oli ajatus siitä, että jokaisen uskovan tulee luoda henkilökohtainen suhde Jumalaan. Tämä taas oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että jokainen kansalainen saattoi itse lukea ja saada tietoa pyhistä teksteistä eli Raamatun sisällöstä.

Uskonpuhdistaja Martti Lutherille oli tärkeää, että kansa ymmärsi, mitä kirkoissa puhutaan. Hän käänsi Raamatun ja loi pohjan nykyiselle saksan kielelle. Luther kirjoitti vuonna 1524 pamfletin, jossa hän yllytti kaikkia kristillisiä hallitsijoita perustamaan kouluja, joissa kaikki oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan. Reformaattorin ensimmäisten kirjoitusten joukkoon kuului vetoomuksia paitsi koulujen perustamiseksi, myös vanhempien kasvatustyön tukemiseksi. Tämä tarkoitti kansankielisen kirjallisuuden luomista, yleistä lukutaitoa ja kansanopetusjärjestelmän rakentamista. Kirkoissa papin tehtävä ei enää ollut toimia ainoastaan liturgeina, vaan ennen kaikkea kansan opettajina. Luther paitsi käänsi Raamatun puhutulle saksankielelle, hän laati myös ensimmäisen katekismuksen, johon sisältyi alkuopetusosa eli aapiskirja.

Jokaisen kansalaisen tuli siis osata lukea ja kirjoittaa – nämä periaatteet olivat pohjana myös kristinuskon leviämiseen maassamme. Opiskeltuaan Wittenbergissä Lutherin ja Philipp Melanchtonin ohjauksessa oma uskonpuhdistajamme Mikael Agricola (1510-1557) käänsi Raamatun suomen kielelle ja loi samalla suomalaisen sivistyksen ja kirjakielen perusteet. Agricola kirjoitti ja saattoi painoasuun Raamatun lisäksi useita sen sisällön tuntemuksen kannalta tärkeitä teoksia: ABCkiria (1543), Rucouskiria (1544) sekä Se Wsi Testamenti (1548). Erityisesti ABCkiria:lla oli keskeinen merkitys suomalaisen kansanopetuksen perustana ja ensimmäisenä suomenkielisenä aapisena, sillä se sisälsi alkurunon jälkeen aakkoset ja tavausharjoituksia. Lisäksi se sisälsi Lutherin Vähä katekismuksen käännöksen, jonka osaaminen oli kirkon keskeinen opetuksellinen tavoite ja tärkein väline kansanopetuksessa.

Kulttuurisesti tarkastellen maamme sivistyksen alkujuuret rakentuvat siis luterilaisen uskonnollisuuden ja oman kansallisen kielen perustalle. Lukutaito tuli kaikkia koskevaksi vaatimukseksi 1600-luvun lopusta alkaen ja vähitellen kehitys johti koululaitoksen syntymiseen kirkon luomalle perustalle. Turun katedraali- eli tuomiokirkkokoulua, jonka opettajana ja rehtorina Mikael Agricola toimi, voidaan pitää Suomen koululaitoksen alkuna. ’Suomen kansanopetuksen isä’ Juhana Gezelius teki vuonna 1666 esityksen kiertokoulujen perustamiseksi jokaiseen pitäjään. Gezeliuksen kouluja varten kirjoittama oppikirja ’Yxi paras lasten tavara’ pysyi tärkeimpänä kansankirjasena lähes 150 vuotta, kunnes vuonna 1866 annetun kansakouluasetuksen mukaisesti Suomeen alettiin perustaa kansakouluksi nimitettyjä 6-vuotisia oppilaitoksia. Kunnille asetetun velvoituksen mukaisesti niiden tehtäviin kuului kansansivistystoiminnan järjestäminen kaikille kansalaisille.

Reformaattorien kouluja koskevien näkemysten voi katsoa vaikuttaneen myös pohjoismaisen tasa-arvon kehittymiseen. Lutherin mukaan: ”Kouluja on perustettava kumpaakin sukupuolta varten ja niihin hankittava hyviä opettajia.” Jo Agricola oli toivonut latinakoulujen rinnalle maallikkokouluja, kirjurikouluja ja naiskouluja, joissa opetus olisi kotimaisella kielellä. On ilmeistä, että tällaiset kannanotot vaikuttivat koulujen lisäksi myös yleisempään sukupuolten välisen tasa-arvon muotoutumiseen luterilaisessa Pohjolassa. Kristinuskoon sisältyy keskeisenä ajatus kaikkien ihmisten individuaalisesta arvosta, mutta myös kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta sekä oikeudesta tasavertaisiin yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin. Näistä samoista lähtökohdista kumpuava ihmisoikeuskäsitteistö sekä perusoikeuksien määritelmät ovat lähtemättömällä tavalla leimanneet länsimaisten yhteiskuntien elämää - ja olleet muovaamassa niiden sosiaalista ja kulttuurista kehittymistä tasolle, jossa oikeudenmukaisuuden, demokratian ja tasa-arvon käsitteet on kirjattu valtollisen elämän keskeisiin periaatteisiin ja saaneet perustuslaillisen suojan.

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT