LÄNSIMAISEN KULTTUURIN KRISTILLISET JUURET

LÄNSIMAISEN KULTTUURIN KRISTILLISET JUURET

Saksalaisen oikeus- ja taloustieteilijän sekä sosiologin Max Weberin (1864-1920) näkemyksen mukaan länsimaissa juuri kristinusko suurimpana pelastususkontona on omannut sellaisen dynaamisen voiman, joka on kyennyt muokkaamaan ja muuttamaan koko länsieurooppalaista yhteiskunnallista, kulttuurista, sosiaalista ja oikeudellis-hallinnollista todellisuutta läpi vuosisatojen. Weberin päähuomio kiinnittyi niihin sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä elämänkäytäntöjä muokkaaviin voimiin, joita on ollut havaittavissa erityisesti protestanttista puritanismia edustavan uskonnollisuuden piirissä.

Ilman profeetallisesta juutalaisuudesta periytyvää käsitystä koko maailmankaikkeutta hallitsevasta yhdestä Jumalasta ei ajatusta yleismaailmallisesta eettisestä monoteismista olisi koskaan päässyt syntymään. Toisaalta ilman kreikkalaista, analyyttisesti ja loogisesti perusteltua filosofiaa ei olisi syntynyt sellaista kristillistä teologista järjestelmää, joka loi perustan länsimaisen kristillisen kulttuurin kehittymiselle ja voimistumiselle. Nämä ovat ne kulttuuriset ja uskonnollisperäiset päälähteet, joista länsimaisen kulttuurin voi katsoa juontavan syvimmältään juurensa.

Ne uskonnolliset argumentit, jotka ovat tehneet kristinuskosta niin eettis-moraalisesti ylivertaisen uskonnollisen järjestelmän länsimaissa ja saaneet aikaan hyvinvointia ja yhteiskunnallista kehitystä koko maapallon mittakaavassa, on tiivistettävissä kahteen sosio-kulttuurisesti määriteltyyn argumenttiin eli aktivismiin ja universalismiin. Nämä molemmat sisältyvät siihen keskeiseen eroon, mikä kristinuskolla on verrattaessa sitä moniin muihin suuriin maailmanuskontoihin, esimerkiksi konfutselaisuuteen, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Weber on uskonnonsosiologisissa tutkimuksissaan tarkastellut kristinuskoa lähemmin suhteessa juuri näihin suuriin maailmanuskontoihin – ja verrannut niihin sisältyviä uskonnollisia perusasennoitumisia toisiinsa sosio-kulttuuristen rakenteiden tasolla, mutta myös yksilöiden henkilökohtaisten elämänkäytäntöjen tasolla.

Sekä aktivismi että universalismi liittyvät kumpikin siihen tapaan, millä kristinuskon piirissä uskomusjärjestelmä on rakennettu yhden, monoteistisen ja tuonpuoleisen eli transsendenttisen auktoriteetin varaan. Tämä auktoriteetti nähdään kristinuskossa paitsi ihmiskunnan, myös koko maailmankaikkeuden hallitsijana ja Luojana – Luojana, joka toimii suvereenisti kaiken olevaisen ylä- ja ulkopuolella ja joka aktiivisella mukanaolollaan ja ohjauksellaan hallitsee koko todellisuutta. Weber katsoi kristinuskon poikkeavan ratkaisevasti suurista maailmanuskonnoista juuri tämän jumala-käsityksen osalta: kristinuskossa Jumalaa ei nähdä vain jonain persoonattomana, järjestystä ylläpitävänä maailmankaikkeuden sisälle rakennettuna eettisenä prinsiippinä, vaan ihmiskunnan ja koko maailmankaikkeuden keskellä jatkuvasti toimivana Luojana ja hallitsijana. Persoonallisena Jumalana, joka aktiivisena toimijana ohjaa paitsi ihmisyksilöiden, myös koko ihmiskunnan ja maapallon arkipäivää ja tulevaisuutta.

Weberin tutkimuksellinen päähuomio kohdistui erityisesti protestanttiseen uskonnollisuuteen, johon sisältyvät eettiset periaatteet ovat hänen mielestään olleet maailmanhistoriallisesti vaikuttamassa paitsi yhteisöllistä, myös taloudellista toimintaa ohjaaviin sosio-kulttuurisiin mekanismeihin. Modernisoitumiskehityksen Weber ei ole katsonut merkitsevän yhteiskunnallisella tasolla sellaista kehityksen suuntaa, joka olisi johtanut perimmäisistä arvoista luopumiseen ja hengellis-uskonnollisten jumalakäsitysten kuolemaan. Sen sijaan Weber on päätynyt näkemykseen, että kun ihminen on historiansa aikana löytänyt ja sitoutunut tietynlaiseen transsendentaalista todellisuutta edustavaan ulottuvuuteen, joutuu myös moderni ihminen kantamaan vastuunsa ja olemaan sitoutunut tämän saman ulottuvuuden edessä.

Uskonnollinen mielenlaatu ja sen ulkonaisesti näkyvät heijastusvaikutukset eli askeettis-puritanistiset elämänkäytännöt kuten ammattiaskeesi, työmoraali ja ammattietiikka ovat Weberin mukaan olleet nähtävissä taustatekijöinä myös taloudellisen tuottavuuden syntymiseen Euroopassa. Hyvinvoinnin kerääntyminen ei ole Weberin mukaan ollut niinkään seurausta taloudellisten toimijoiden päämäärärationaalisesta hyödyntavoittelusta, vaan ennemminkin seurausta heidän praktis-rationaalisesta, uskonnollisesti värittyneestä mielenlaadustaan. Selitysmallia taloudelliselle toimeliaisuudelle ei ole löydettävissä niinkään henkilökohtaiseen voitontavoitteluun liittyvistä taustatekijöitä, vaan ennen kaikkea sen taustalla vaikuttavasta hengestä ja psykologisesti määriteltävästä motivaatioperustasta.

Juuri kristinuskon Weber on nähnyt erityisesti länsimaista kulttuuria edustavana uskontona: yhteinen uskonnollinen vakaumus, yhteisiin kristillisiin sakramentteihin osallistuminen sekä muut uskonnon harjoittamisen yhteishenkeä ylläpitävät muodot ovat merkinneet homogenisoivaa ja yhtenäistävää tekijää sosiaalisten yhteisöjen piirissä. Samalla se on merkinnyt voimakasta polarisaatiota ja vastavoimaa hallitsijoiden yksinvaltaisille ja joskus jopa mielivaltaisille toimille. Sitä mukaa kuin ammatillinen veljeys yhdistettynä yhtenäiseen ja yhteiseksi koettuun uskonnolliseen vakaumukseen on alkanut vahvistua, myös länsi-eurooppalaiset kaupunkirakenteet ovat alkaneet muodostua.

Weberin kiinnostus uskontoihin ja niiden vuorovaikutus- ja heijastussuhteisiin muun yhteisöllisen todellisuuden kanssa oli hänelle tyypilliseen tapaan kulttuurihistoriallinen: hän pyrki analysoimaan niitä tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet erilaisten kulttuurien syntymiseen ja kehittymiseen omiksi erityislaaduikseen – mutta aivan erityisesti niitä tekijöitä, jotka ovat olleet vaikuttamassa länsimaisten yhteiskuntien kehittymiseen. Weber tarkasteli näitä tekijöitä vertailevan historiallisen tutkimuksen perspektiivistä ja kiinnitti huomionsa niihin uskonnollisiin ja arvofunktionaalisiin elementteihin, jotka ovat olleet muokkaamassa länsimaisten yksilöiden ja yhteisöjen elämänkäytäntöjä. Ja jotka ovat sitä kautta heijastaneet vaikutuksensa paitsi koko länsimaisen kulttuurin kehittymiseen ja sen ohella taloudellisen järjestelmän rakentumiseen.

Weberin uskonnollinen argumentaatio oli kosketuksissa niihin ilmi- tai piilovaikutuksiin, joita uskonnollisella vakaumuksella ja yksilötasolla omaksutuilla uskonnollisilla arvoilla on. Hän näki niillä olevan tärkeä rooli paitsi yksilöiden omien elämänkäytäntöjen muovaajana, niillä oli monentasoisia heijastusvaikutuksia myös laajempiin sosiaalisiin ja yhteisöllisiin rakenteisiin. Kuten edellä on todettu, juuri kristinuskossa suurimpana pelastususkontona Weber näki sellaisen sisäisesti vaikuttavan dynaamisen ja maailmaa muuttavan voiman, joka kykeni vuorovaikuttamaan sisäisen eettis-moraalisen sanomansa välityksellä ympäröivän maailman ja todellisuuden kanssa. Kristilliseen perinteeseen sisältyvä usko pelastavaan ja moraalisella tasolla koko ihmiskunnan kanssa kosketuksissa olevaan Jumalaan merkitsi Weberin mielestä ennen kokematonta jännitettä eettisen ulottuvuuden ja maailman välillä. Tämä tuonpuoleisen Jumalan ja tämänpuoleisen maailman välinen jännite oli selvimmin havaittavissa erityisesti protestanttista puritanismia edustavan uskonnollisuuden piirissä.

Puritanistinen käsitys Jumalasta nojautui askeettiseen, lähes munkkihurskaudesta nousevaan perinteeseen: sen mukaisesti Jumala käsitetään Kaikkivaltiaaksi, Absoluuttiseksi ja koko luotua todellisuutta suvereenisti hallitsevaksi voimaksi – voimaksi, joka on poistunut maailmasta ja on siten ”Deus Absconditus”. Tämä Suvereeni Absoluutti toimii maailman ja ihmiskunnan ylä- ja ulkopuolella ja sieltä käsin hallitsee ja ohjaa kaikkea inhimillistä ja luomakuntaan kuuluvaa todellisuutta. Ihmisyksilön on oman järkensä avulla vaikea jopa hahmottaa tai kokonaan käsittää tätä näkymätöntä ja poissa-olevaa Jumalaa – ne eettiset ja moraaliset vaatimukset, joita tämä Suvereeni ihmisyksilöihin kohdistaa, saattavat tuntua jopa kohtuuttomilta tai mahdottomilta toteuttaa.

Weberin käsityksen mukaan varsinkin puritanistinen elämänkäytäntöjä muokkaava, askeettis-uskonnollinen maailmankuva sekä kaikkea arkitodellisuutta säätelevä sisäinen vakaumuksellisuus on ollut se keskeinen tekijä, mikä on ulottanut vaikutuksena kaikkeen puritaanien ulkoiseen toimintaan, mukaan luettuna myös taloudellinen toiminta. Toisin kuin luostarihurskauteen perustuva askeesi, joka on jäänyt puhtaan hengellisen kilvoittelun ja sisäisen kontemplatiivisen mietiskelyn tasolle, maailmansisäinen askeesi on ulottanut vaikutuksensa kaikkeen arkitodellisuuteen, kaikissa sen eri ilmenemismuodoissaan. Tämä on se keskeinen havainto, minkä Weber on nähnyt olleen yhtenä vaikuttavana tekijänä paitsi kulttuurin kehittymiseen, myös taloudellisen toimeliaisuuden ja tuottavuuden lisääntymiseen länsimaissa.

Se uskonnollinen argumentaatio, joka Jumal-uskoon sisältyy, merkitsee puritaanis-askeettisen uskonnollisuuden kentässä ennen kaikkea ulottuvuutta, jonka avulla ihmisyksilön on mahdollista pelastua iänkaikkiseen elämään. Maailma ja maailmassa eläminen ovat tästä syystä vain välineitä tähän päämäärään pääsemiseksi – toisin sanoen välineitä henkilökohtaisen pelastuksen saavuttamiseksi. Puritaaninen uskova kokee olevansa vain Jumalan työkalu maailmassa – kaikki maailmassa tapahtuva toiminta ja pyrkimykset ovat vain keinoja tähän lopulliseen päämäärään pääsemiseksi eli iänkaikkisen elämän perimiseksi.

Tämä on se tausta, mihin Weberin käsitys ”metodisesta elämänkäytännöstä” sekä sen heijastusvaikutuksista arkitodellisuuteen perustuu. Puritanistista uskonnollisuutta edustavien yhteisömuodostelmien sisällä sekä hallinnollinen että taloudellinen vallankäyttö oli keskittynyt paljolti juuri erilaisten ammattiryhmien ja sosiaalisten kerrostumien harteille. Tämä ammatillinen erikoistuminen, erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin jakautuminen sekä kaupunkien omien hallinto- ja taloudellisten rakenteiden muodostuminen ovat olleet niitä kasvualustoja, joiden piirissä länsimaisten yhteiskuntien kehitys on lähtenyt käyntiin. Juuri länsi-eurooppalaiset kaupunkirakenteet ovat olleet niitä keskuksia, joissa ammatillinen eetos, porvariston nousu ja porvarillisten elintapojen muodostuminen ovat olleet selvimmin havaittavissa.

Muissa kuin läntisissä yhteiskunnissa uskontoon perustuvilla normatiivisilla ja arvostuksellisilla elementeillä on ollut yhteiskunnallista toimintaa aktivoivasta lähtökohdasta poikkeava vaikutussuunta: useimmissa primitiivisissä yhteisöissä ja vahvan perinnetaustan omaavissa korkeakulttuureissa uskonnolla on ollut pikemminkin säilyttävä ja stabilisoiva vaikutus kuin uudistava.

Max Weberin ajattelusta ammentanut ja sitä modernin yhteiskunnan näkökulmasta analysoinut amerikkalainen sosiologi Talcott Parsons katsoo, että uskontoon sisältyvät perusperiaatteet määräävät keskeisissä kohdin kunkin kulttuurin yleissävyn. Näin siitäkin huolimatta, että kulttuuriset ja maantieteelliset olosuhteet puolestaan määräävät pitkälti uskontojen syntymiseen ja leviämiseen vaikuttavia tekijöitä. Intiassa hindulaisuus ja filosofinen brahmalaisuus, kungfutselaisuus Kiinassa, sekä laajalle Aasian maaperälle levinnyt buddhalaisuus ovat kaikki leimanneet suurten itämaisten kulttuurien elämäntapoja ja peruskäsitteistöä. Kungfutselaisuuteen sisältyvä arvomaailma on tuonut indokiinalaiseen elämäntapaan ja sosiaaliseen toimintaan perusasenteen, ei taistella vastaan, vaan sopeutua ja alistua vallitseviin sosiaalisiin sekä fysikaalisiin olosuhteisiin.

Tästä sopeutumisen ajatuksesta lähtevä kulttuuris-uskonnollinen käsitteistö muodostaa henkisen katsomusperustan paitsi kungfutselaisessa, myös muissa itämaiden suurissa sosio-kulttuurisissa yhteisöissä. Niissä fatalistinen olosuhteisiin sopeutuminen käsitetään vakaan sosiaalisen järjestyksen organisaatioksi, jonka perusta on mystis-uskonnollisessa arvomaailmassa. Hindulaisuudessa vastaavaa elementtiä kuvaa karman laki, jonka alaisuudessa kaikki ihmiset elävät ja, jonka vaikutukselta on pyrittävä pakenemaan. Buddhalaisuudessa pyrkimys alistua maan päällä vallitsevaan todellisuuteen ja tarve päästä nirvanaan tuonpuoleisessa elämässä ilmentää samaa perusasennetta. Samaan päämärään tähtää myös taolainen ajattelutapa eli pyrkimykseen sulautua täydellisesti luonnossa vallitsevaan sopusointuiseen järjestykseen.

Kristillisen, erityisesti reformoidun etiikan perustana on Raamatun oma ilmoitus. Voidakseen toimia eettisesti oikein, ihminen tarvitsee paitsi Raamatun antamat ohjeet, myös uskon kautta saadun ymmärryksen niiden omaksumiseen. Reformatorinen käsitys etiikasta ei rakennu näin ollen luterilaisen käsityksen mukaisesti niinkään ihmisen luonnollisen moraalilain varaan. Vaikka luonnollista moraalilakia ei täysin kiistetäkään, ihmisen kykyä toimia moraalisesti oikein pelkästään luonnollisen järkensä varassa, pidetään erittäin heikkona, jopa olemattomana. Tämä näkökulma poikkeaa selkeästi niistä luterilaisen kirkon antamista julkilausumista, joissa nimenomaan tähdennetään ihmisen omaa moraalista ajattelua Raamatun sanan sijasta. Ks. ote kirkon sosiaalietiikasta: ”Luterilaisuudessa on yhtäältä oltu varsin pidättyväisiä laajemman sosiaaliopin muodostamisesta, mutta myös muistutettu, että Raamatusta ei tulisi suoraan johtaa vastauksia yksittäisiin kysymyksiin yli ajan, historian ja kontekstien erilaisuuden. Tämän sijasta luterilaisuus on painottanut ihmisen luonnollisen moraalin merkitystä ja tuonut esiin kultaisen säännön keskeisyyden.(Matt. 7:12) (https://evl.fi/plus/yhteiskunta-ja-kirkko/sosiaalietiikka)

Reformatorinen käsitys yhteiskuntaetiikasta ei niinikään rakennu sen varaan, miten ihmiset luonnostaan moraalisesti toimivat ja käsittävät, vaan siinäkin keskeisellä sijalla on Jumalan oma ilmoitus. Raamatun sanalla on näin ollen luovuttamattoman tärkeä merkitys paitsi Jumalan oman sanan välittäjänä, myös eettisen elämäntavan opettajana. Näin ollen valtionkin toiminta pyritään rakentamaan Jumalan ilmoituksen varaan. Tästä syystä reformoidut tekevät selvän eron toisaalta Jumalan ilmoitusta edustavan ja välittävän kirkon sekä toisaalta maallisista asioista huolehtivan valtion välillä. Näiden kesken tuli kuitenkin vallita keskinäinen kunnioitus ja yhteistyö. Reformoidun käsityksen mukaan juuri kirkon tulisi tarjota myös maalliselle yhteiskunnalle arvomalleja käytännön elämää varten: kirkossa toteutuvan jumalallisen vanhurskauden tulisi heijastua yhteiskuntaan sosiaalisen ja yhteisöllisen oikeudenmukaisuuden toteutumisena ja Jumalan sekä lähimmäisten kunnioittamisena.

Tällainen yhteiskunnallinen ajattelutapa johtaa raamatullisen ja kristillisen etiikan korostumiseen myös yhteiskunnallisissa toimintakäytännöissä: koska moraali ilman uskoa katsotaan heikoksi, jopa mahdottomaksi, vain koko yhteiskunnan läpäiseminen kristillisellä etiikalla on ainoa mahdollisuus oikeudenmukaisesti toimivan yhteiskunnan luomiseksi. Kristinuskon eettisen määrittelyn on tuonut teologiaan kuuluisa saksalainen filosofi Immanuel Kant (1724–1804). Kant erotti toisistaan historiallisen kirkon ja puhtaan järjen määrittelemän Jumalan valtakunnan. ”Todellinen (näkyvä) kirkko on se, joka tuo moraalisen Jumalan valtakunnan maan päälle siinä määrin, kuin se voidaan ihmisten voimin toteuttaa.”

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT