TULEVAISUUDEN HAASTEET KIRKOLLE

TULEVAISUUDEN HAASTEET KIRKOLLE

Yhteiskunnan säätämillä laeilla ei moraaliteorioiden valossa tarkasteltuna voi koskaan olla absoluuttista, muuttumatonta totuusarvoa. Deonttisen logiikan mukaisesti sellaisten arvostusta ilmaisevien käsitteiden kuin 'oikein', 'väärin', ’hyvä’, ’paha’, 'velvollisuus', 'pakko' jne. kriteerinä toimii viime kädessä aina jokin moraalinen arvo. Toisin sanoen se hyvä päämäärä, joka toiminnan kautta pyritään saavuttamaan. Toimintaa koskeva päätös on 'oikea', jos se tuottaa vähintään yhtä suuren hyvän ylijäämän kuin jokin muu vaihtoehtoinen teko samassa tilanteessa. Sanotusta näkökulmasta on ratkaisevaa, miten ’hyvin’ tai ’huonosti’ toimintaa ohjaavat normatiiviset säännöt palvelevat niin ihmisyksilöiden kuin kokonaisten yhteiskuntien ja kulttuurien olemassaoloa sekä niiden ohella itse luomakunnan säilymistä ja jatkuvuutta myös tulevaisuutta ajatellen.

Valtiollinen lainsäädäntöprosessi nojaa päätöksenteossaan poliittisten voimasuhteiden mukaan alati muuttuvin ja erilaisin ideologisin tavoittein tuotettuihin perusteluihin. Ei niinkään eettisesti ja moraalisesti perusteltuihin normatiivisiin sääntöihin, jotka nojaavat ylihistoriallisiin, kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina yhtäläisesti koskeviin ja muuttumattomiin arvofaktumeihin. Toisin sanoen sellaisiin ajasta ja paikasta riippumattomiin perustelulähteisiin, jotka ottavat huomioon paitsi inhimillisen ja yhteisöllisen elämän koherentin toiminnan nykyajassa, sen lisäksi myös yhteisöllisen elämän jatkuvuuden tulevien sukupolvien näkökulmasta.

Yhteiskunnassa yhä kiihtyvämmällä vauhdilla etenevä aatteiden ja arvojen liberalisoitumiskehitys on tuonut eteen jatkuvasti uudenlaisia ongelmia ja avoimia kysymyksiä, joihin yhteiskunnallisten päättäjätahojen odotetaan vastaavan. Useat nykyisessä keskusteluilmapiirissä vellovista aiheista liittyvät sellaisiin inhimillisen elämän keskiössä oleviin alueisiin, joihin sisältyy periaatteellisia moraalisia arvolatauksia. Erityisesti koskien sosiaalieettisiä kysymyksiä kuten avioliitto- ja perhekäsityksiä, sukupuolen määrittelysisältöjä, kasvatus- ja koulutustavoitteita, päiväkotien ja koulujen opetussisältöjä, tasa-arvopolitiikkaa, seksuaalimoraalia, sukupuolineutraaleja ihmis- ja parisuhdekäsityksiä jne. Useimpiin näistä kysymyksistä yhteiskunnallinen päätöksenteko on ottanunt kantaa jo aikaa sitten valtiollisen lainsäädännön tasolla. Sen sijaan kirkolliset päättäjät ovat pyrkineet pysyttelemään neutraalina tai ainakin jättäneet ottamatta selkeää kantaa useimpiin niistä. Siitäkin huolimatta, että juuri kirkko on se taho, jolta on lupa odottaa eettisesti ja moraalisesti perusteltuja kannanottoja juuri tämänsisältöisiin ihmiselämän keskeisimpiin ja henkilökohtaisimpiin alueisiin liittyviin kysymyksiin.

Kirkko ja sen äänivaltaa käyttävät päättäjät ovat tästä näkökulmasta historiallisessa käännekohdassa. Jokaisella kirkkoon kuuluvalla jäsenellä ja kaikilla kirkon kanssa vuorovaikutuksessa toimivalla yhteisöllä ja yhteistyökumppanilla on oikeus olla selvillä niistä teologisista linjauksista, joita kirkko edustaa tällä hetkellä ja myös siitä suunnasta, johon kirkko on menossa tulevaisuudessa. Yhä äänekkäämmäksi käy keskustelu siitä, taipuvatko kirkolliset päättäjät myötäilemään yleistä yhteiskunnallista keskusteluilmapiiriä vai pitäytyvätkö niissä normatiivisissa lähteissä, joihin kirkko on tunnustuksensa mukaisesti sitoutunut. Yleisenä huolenaiheena on, että mikäli kirkon teologiset kannanotot alkavat poiketa sen opillisista sitoumuksista alati muuttuvan, sekularisoituneen ja keskenään ristiriitaisia kannanottoja sisältävän poliittisen mielipideilmaston mukaisesti, ollaan astumassa historiallisesti korjaamattomalle tielle.

Jotta näin ei tapahtuisi ja kirkko voisi säilyttää asemansa yhtenä yhteiskunnan sisäisistä säilymistehtävistä huolehtivana perusinstituutiona, sen julkiset kannanotot eivät voi eivätkä saa irrottautua kirkon vuosituhantisesta tunnustuksesta ja siitä perusarvopohjasta, joka on koko sen historian ajan ollut kristillisen julistuksen perustana. Jos kirkko ei pidä kiinni Raamatun sanasta ja tee päätöksiään siihen sisältyvän tunnustuksen mukaisesti, mitä merkitystä kirkolla instituutiona ja sen sanomalla enää nykyisessä yhteiskunnassa on? Ja miten kirkon opetusviran, kristillisen kasvatuksen, sielunhoidon, lähetystyön sekä kaiken muun kristilliseen sanomaan perustuvan julistus- ja palvelutehtävän silloin käy?

Todellisuus kirkkomme tilasta ei tällä hetkellä kuitenkaan näytä vastaavan sitä, mitä on lupa odottaa. Tutkimustieto ja tilastot kertovat, että kirkon sisällä viranhaltijoiden sitoutuminen kirkon opilliseen perustaan on heikentymistään heikentynyt ja samalla myös jäsenistön osallistuminen kirkon toimintaan ratkaisevasti vähentynyt. Moniarvoistuva yhteiskunta ja liberaalit näkemykset ovat yhä tehokkaammin heijastaneet vaikutuksensa kirkolliseen elämään sen kaikissa ulottuvuuksissaan. Kristillisistä arvoista vieraantuva yhteiskunta tuottaa ja syöttää kirkolle sekä muille kristillistä arvomaailmaa edustaville tahoille jatkuvasti uusia yksilönvapautta ja individualistista maailmankuvaa edustavia näkemyksiä ja lainsäädäntöaloitteita. Aloitteita, joiden normatiiviset perustelut asettavat perinteisiä kristillisiä normeja kyseenalaisiksi ja sanoutuvat irti siitä ylihistoriallisesta arvoperustasta, jota kristillinen moraalietiikka edustaa.

Liberalisoituva kirkkomme paitsi menettää koko ajan jäsenistöään, on jatkuvasti myös omien sisäisten ja opillisten mielipidekiistojen repimä. Evankelis-luterilaisen kirkon papisto pitää useiden kyselytutkimusten mukaan todellisena uhkana, että kirkko ajan myötä jakaantuu kahdeksi tai useammaksi kristilliseksi liikkeeksi. Lännen Median lehtien toteuttamaan kyselyyn vastanneista papeista 59 prosenttia uskoi, että kirkko tulee jakautumaan tavalla tai toisella nykyisestään. Miespapeista tätä mieltä on 65 prosenttia ja naispapeista 49 prosenttia kysymykseen vastanneista. Kirkon jakautumista todennäköisenä pitävien pappien vastauksissa korostuivat näkemykset, joiden mukaan yleisen yhteiskunnallisen liberalisoitumiskehityksen myötä myös kirkon sisäinen ilmapiiri ja opilliset linjaukset liberalisoituvat. Ne johtavat siihen, että kirkosta joko eroavat tai kirkosta savustetaan ulos perinteisesti ajattelevat ja kristinuskon ydinsisällöstä kiinnipitävät tahot. Heihin lasketaan kuuluviksi esimerkiksi eri herätysliikkeissä toimivat papit ja seurakuntalaiset.

Suomessa useimmat herätysliikkeet ja vapaat seurakunnat ovat sitoutuneet Raamatun sanaan ja opetukseen syvemmin ja puolustavat kristillisiä arvoja luterilaista kirkkoa ponnekkaammin. Seurakunnasta riippumatta herätyskristityt katsovat, että kirkon pitäisi pysyä Raamatussa ja keskittyä julistamaan sitä pelastussanomaa, jonka evankeliumin ydin ilmaisee. Yleistä yhteiskunnallista ilmapiiriä myötäilevät kannanotot ja moniarvoistuva keskustelukulttuuri merkitsee ’kirkon kaivavan omaa hautaansa’. Kyselyn mukaan osa papistosta kokeekin, että kirkon sisällä on jo käynnissä ”kylmä sota” ja kirkon jakaantuminen on alkanut aikoja sitten. (https://www.kaleva.fi/suuri-pappikysely-enemmisto-uskoo-kirkon-jakautuva/)

Agricolaliikkeen pappi Henrik Wikström toteaa: ”Kentällä kuulee todella usein, että ihmisillä ei ole enää mitään käsitystä siitä, miksi kirkko on olemassa. Kirkko perusteli oman olemassaolonsa paljon paremmin silloin, kun se puhui enemmän Jumalasta ja vähemmän luonnonsuojelusta. Nykyään homma on mennyt aika voittopuolisesti Earth Hour- ja hiilineutraaliusjuttuun, ja sitä tekee aika moni muukin – ja paremmin.”

Wikström jatkaa, että ”kirkko kieltäytyy keskustelemasta ihmisiä kiinnostavista suurista hengellisistä kysymyksistä, siitä, mikä aiemmin on ollut uskon ydinaluetta: Jumalasta, Saatanasta, taivaasta, helvetistä.” Varovaisuus johtuu Wikströmin mukaan siitä, että kirkko haluaa pitää kiinni jäljellä olevista jäsenistään. Wikströmin mukaan ”kirkon puhe Jumalasta on hampaatonta. Kirkkolaitos kaupittelee itseään pyhän kokemisella ja hyvän tekemisellä ja on tehnyt Jumalasta itselleen brändin. Vihervasemmistoa kosiskelevat seurakuntalehdet esittävät Jumalan suurena tuntemattomana liberaalina. Kirkko on halunnut tehdä itsestään yhteiskunnallisesti tärkeän keskittymällä Jumalan sijasta milloin mihinkin ajankohtaiseen trendiin, tällä hetkellä luonnonsuojeluun ja vähemmistöjen puolustamiseen.” (https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kirkko-on-tyontanyt-jumalan-sivuun-vaittaa-agricolaliikkeen-pappi-henrik-wikstrom#e2b9d7d2)

Dosentti Arto Luukkainen on huolissaan samasta asiasta. Hän katsoo kirkon sisällä olevan meneillään eränlaisen ’vallankaappauksen’, jonka pyrkimyksenä on syrjäyttää kirkon ylin päätöksentekokoneisto ja edesauttaa kirkon liberalisoitumiskehitystä. Luukkainen viittaa ns. ’Tulkaa kaikki’ -liikkeeseen, jonka peruspyrkimyksenä on ulottaa liberaalien näkemysten ujuttaminen kirkon sisälle ’valtaamalla seurakunnat’ ja muuttamalla kirkolliskokouksen linjaratkaisuja. ’Tulkaa kaikki’ -liikkeen tärkeimpänä tavoitteena on Luukkaisen mukaan saada samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkiminen hyväksytyksi kirkoissa ja samalla tehdä loppu ’rakenteellisesta syrjinnästä’. Voimakkaasta poliittisin perustein muodostettujen ryhmittymien ja median välityksellä harjoitetusta painostuksesta huolimatta kirkolliskokous ei ole vieläkään hyväksynyt samaa sukupuolta edustavien parien vihkimistä.

Kirkollinen päätöksenteko perustuu äänestyksiin ja enemmistöpäätöksiin, joten vaikuttamiseen pyrkiminen on sisänsä laillista toimintaa myös kirkon sisällä. Hyvinkin pieni, mutta sitäkin äänekkäämpi ja riittävän tehokkaasti järjestäytynyt joukko voi kuitenkin saada aikaan suuria linjamuutoksia. Koska kirkollinen osallistuvuus on vähäistä ja äänestysprosentit alhaisia, on hyvinkin mahdollista, että sinänsä pieni, mutta päämäärätietoinen ja mediaa taitavasti hyödyntävä ryhmittymä voi oikeasti kaapata vallan seurakunnissa. Näin onkin tapahtunut useissa eteläisen Suomen seurakunnissa - ja sama voi tapahtua lopulta myös kirkon ylimmässä päätöksentekoasteessa eli kirkolliskokouksessa. Arto Luukkainen pohtii kehityssuuntaa yhteiskuntafilosofisesta ja eettisestä näkökulmasta: ”Mutta onko se kristillisen moraalin ja opetusten mukaista? Onko se evankeliumin arvon mukaista toimintaa? Saarnasiko Kristus vuorella että ”kaapatkaa synagoogat!”.

Luukkainen toteaa muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen liittyen: ”Kirkkohistorioitsijana ajatus kirkon kaappaamisesta ei ole uusi. Harhaopit ovat kyenneet valtaamaan isojakin kirkko-organisaatioita itselleen uskottelemalla, että niillä on ”tosi tieto” tai ”todellinen evankeliumi”. Heresian luonteeseen on kuulunut jo alusta lähtien se ajatus, että harvat ja valitut ymmärtävät asiat paremmin ja että heidän pitää johtaa hitaita. Että he ovat niitä, joilla on oikea tieto – ”τον εχοντα γνωσιν”. Kirkollisvaalien koko teema näyttää olevan juuri se, että nyt konservatiiviset voimat työnnetään syrjään ja ihan sieltä korkeimmalta taholta halutaan pientä vallankumousta.” (https://www.nykysuomi.com/2018/11/11/arto-luukkanen-kaappaus/)

Luterilaisen kirkon virallisilla nettisivuilla määritellään kirkon sosiaalieettinen toiminta. Ote sivustolta: ”Luterilaisuudessa on yhtäältä oltu varsin pidättyväisiä laajemman sosiaaliopin muodostamisesta, mutta myös muistutettu, että Raamatusta ei tulisi suoraan johtaa vastauksia yksittäisiin kysymyksiin yli ajan, historian ja kontekstien erilaisuuden. Tämän sijasta luterilaisuus on painottanut ihmisen luonnollisen moraalin merkitystä ja tuonut esiin kultaisen säännön keskeisyyden: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12)” (https://evl.fi/plus/yhteiskunta-ja-kirkko/sosiaalietiikka)

Luonnollinen moraalilaki on nostettu kirkollista elämää ohjaavaksi lähteeksi Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen rinnalle, jossain määrin jopa niitä ylemmäksi. Kirkon sosiaalietiikan perusarvopohjaa enempää kuin siihen liittyviä opillisia määritelmiä tai julkilausumia ei ole mahdollista irrottaa kirkon muusta opetuksesta ja julistuksesta. Mikäli luonnollinen moraalilaki ja lähimmäisen rakastamista koskeva kehotus nostetaan Raamatun ja tunnustuskirjojen rinnalle, tai jopa niiden ohi, kyse on vakavasta kirkon teologisesta siirtymästä uudenlaiseen suuntaan. Mikäli näin menetelmäisiin, toimittaisiin vastoin voimassa olevan kirkkolain 1 §:ssä julkilausuttua kirkon tunnustusta.

Lundilaiselle opilliselle perinteelle on leimallista, että siinä ei enää uskota Jumalan luomisjärjestysten ohjaavan ihmisten maailmaa. Lundin teologiaan sisältyvää lakikäsitystä kannattavat ovat kaventaneet Jumalan lain pelkäksi rakkauden vaatimukseksi, joka nojaa pitkälti ihmisten sydämiin kirjoitettuun ns. luonnolliseen lakiin. Luonnonoikeudellisesta etiikasta ammentava ajattelu merkitsee ihmisen järjellisen autonomian, oman moraalin ja eettisen ajattelutavan korostumista Raamattuun nojaavan Jumalan lakiin ja evankeliumiin sisältyvän pelastussanoman kustannuksella. Nämä käsitykset heijastelevat liberaalien ajattelutapojen omaksumista kristillisen opin tulkinnassa. Perinteisesti luonnollisella moraalilailla tarkoitetaan, että on olemassa periaatteita, jotka määräytyvät joko suoraan luonnon luoduista rakenteista tai ovat Jumalan itsensä asettamia. Kun nämä periaatteet hylätään, tilalle tulee “rakkaus” eli ihmisen omasta luonnosta johdettava eettinen ajattelu. Näin julkilausutun määritelmän voi tulkita viittaavan kirkon olevan luopumassa omasta tunnustuksestaan kirkollisen elämän ylimpänä normatiivisena ohjeena. Tähän muutokseen johtaisi ainakin meneillään oleva kirkkolain uudistus, jonka yhtenä pyrkimyksenä on siirtää tunnustuspykälä pois kirkkolaista.

Euroopan unionin perusoikeusasiakirjan 10 artiklassa on säädetty unionin kansalaisilla olevasta ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaudesta. Kirkollista elämää koskevat kysymykset ovat sidoksissa yhä enemmän Euroopan sisäiseen ja oikeudelliseen kehitykseen. Tämä on seurausta siitä, että uskonnollisilla yhteisöillä on keskeinen rooli kansalaisten siveellisen arvopohjan muodostajana sekä eurooppalaisen hengenperinnön välittäjänä. Mutta onko kirkoilla edelleen ’keskeinen rooli kansalaisten siveellisen arvopohjan muuodostajana’, erityisesti Euroopan luterilaisten kirkkokuntien keskuudessa? Moderneja sosiaalieettisiin kysymyksiin liittyviä keskusteluja käydään erityisen kuuluvasti juuri luterilaisissa kirkoissa, joiden sisälle yleinen yhteiskunnllinen liberalisoitumiskehitys on ollut voimalla murtautumassa jo pitkään. Globaalisti ajatellen tilanne poikkeaa ratkaisevasti muista maanosista ja kirkkokunnista.

Voi ajatella, että maailmanlaajuisesti tarkastellen luterilaiset ovat sosiaalieettisiin kysymyksiin liittyen mariginaalissa - tarkasteltiinpa sitten niiden opillisia ja teologisia kannanottoja, papiston sitoutumista kirkon tunnustuspohjaan tai jäsenistön määrää. Katolisen kirkon piirissä ei ole havaittavissa vastaavanlaista kuohuntaa ja muutospainetta enempää sosiaalieettisten linjausten kuin jäsenkadonkaan suhteen. Samanlainen tilanne on ortodoksissa kirkoissa, joiden jäsenmäärät ovat pysyneet huomattavasti luterilaisia kirkkoja suurempina. Kolmannen maailman evankeliset ja helluntailaiset kirkot jatkavat koko ajan kasvuaan. Afrikka maanosana on tilastojen valossa edelleen maailman kristillisin, siitäkin huolimatta, että kristinuskon leviämisen painopiste on siirtymässä yhä enemmän Aasiaa kohti. Kaikille näille kirkkokunnille on yhteistä, että ne ovat yhä edelleen sitoutuneet kristinuskon keskeiseen evankeliumin sanomaan, joka nousee Raamatun sanasta ja siihen sisältyvästä väärentämättömästä pelastussanomasta koko ihmiskunnalle.

Kirkollisen organisaation, samoin kuin sen piirissä toimivien viranhaltijoiden on Kirkkolain mukaisesti noudatettava kirkon keskeisiä toimintaperiaatteita, jotka perustuvat viime kädessä Raamatun ilmoitukseen. Erityisesti kirkon saarnaviran osalta Kirkkolaissa on selvästi määritelty, mihin viranhaltija on sitoutunut: Kirkkolain II osan 5 luvun 1 §:n mukaisesti: "Papille, joka ei ole pysynyt kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli voi antaa kirjallisen varoituksen tai pidättää hänet pappisvirasta vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi kuukaudeksi. Jos pappi ei ole pappisvirasta pidättämisen kuluessa pyytänyt eroa pappisvirasta tai osoittanut tahtovansa pysyä kirkon tunnustuksessa, tuomiokapituli määrää hänet menettämään pappisvirkansa."

Kirkon ylimmillä viranomaisilla on nykyisessä moniarvoistuvassa maailmassa historiallinen velvoite pitää huolta siitä, että kirkollisia tehtäviä hoitavat viranhaltijat noudattavat näitä periaatteita ja pysyvät kirkon tunnustuksessa. Sanottu koskee kirkollisia pappisviran haltijoita alhaalta aivan ylimmälle tasolle saakka. Asia korostuu erityisesti tarkasteltaessa arkkipiispan roolia koko kirkon ykseyden ja opin vaalijana sekä piispojen rooleja hiippakuntien ylimpinä viranhaltijoina – niiden lisäksi myös yhteiskunnallisina mielipidevaikuttajina. Erityisesti arkkipiispan tulee kirkon opetusviran ylimpänä valvojana huolehtia, että kirkollisia tehtäviä hoidetaan seurakunnissa uskollisesti kirkon tunnustuksen, kirkkolain, kirkkojärjestyksen sekä niihin perustuvien määräysten ja ohjeiden mukaisesti.

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT