LIBERAALITEOLOGIASTA NOUSEVIA HEREETTISIÄ USKONTULKINTOJA

 LIBERAALITEOLOGIASTA NOUSEVIA HEREETTISIÄ USKONTULKINTOJA

Yhteiskunnallinen moniarvoistumiskehitys on ajan mittaan ulottanut vaikutuksensa uskonnolliseen elämään niin Suomessa kuin useimmissa läntisissä demokratioissa. Perinteisiä uskonoppeja ja seurakunnallisen toiminnan muotoja on alettu kyseenalaistaa sitä mukaa kun yleinen ilmapiiri yhteiskunnassa on liberalisoitunut ja sekularisoitunut. Läntisten kirkkojen sisällä varsinkin ns. vapautuksen teologiaa edustavat näkemykset ovat heijastuneet niin opillisiin kuin käytännön elämääkin koskeviin toimintatapoihin.

Yksilön uskoon keskittymisen sijaan kirkkojen agendalle on kohonnut tarve analysoida yhä enemmän yhteiskunnassa ilmeneviä epäkohtia ja niitä rakenteellisia tekijöitä, jotka tuottavat ihmisten välistä epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Kirkon diakoniatyötä on alettu tulkita yhä enemmän solidaarisuudeksi vähäosaisia ja syrjäytyneitä kohtaan. Näkökulmaa on haluttu laajentaa koko maailmaa koskevaksi huoleksi ihmiskuntaan ja luontoon liittyvien resurssien riittävyydestä sekä niiden jakautumisesta mahdollisimman tasaisesti ja oikeudenmukaisesti. Vastuun ei ole haluttu olevan vain vertauskuvallista, vaan todellista auttamista konkreettisen arkitodellisuuden tasolla. Holhoavasta ja ylhäältä päin tapahtuvasta auttamisesta on pyritty siirtymään tasavertaiseen auttamiseen ja toimimiseen ihmisten rinnalla heidän elämäänsä osallistuen. Tämä kehityssuunta on ollut tervetullutta ja selkeyttänyt kirkollisen insituution asemaa yhteiskunnassa.

Ihmisen arvon sekä ihmis- ja kansalaisoikeuksien korostusten varassa alkanut kirkon opillinen ja teologinen uudistus on merkinnyt kaiken kaikkiaan aiempaa avarampaa kristinuskon tulkintaa ja avoimempaa suhtautumista yhteiskunnan ja ympäröivn maailman todellisuuteen. Tämä on merkinnyt yhteiskunnallisesti aktiivisen ja ihmisen puolelle asettuvan näkemyksen vahvistumista monissa kirkoissa. Kehitys on rikastuttanut ja monipuolistanut uskonnollista elämää ja tuonut kirkkojen toimintakulttuuria lähemmäs seurakuntalaisia ja tavallista ihmisten arkea.

Kaikki edellä mainittu on sinällään ollut positiivista - samalla se on kuitenkin merkinnyt myös vastakkainasettelujen voimistumista perinteistä kristinuskon tulkintaa korostavien teologisten perusnäkemysten kanssa. Liberaaleja kirkko- ja seurakuntanäkemyksiä on jouduttu yhä useammin peilaamaan sellaisten kristinopin tulkintojen valossa, joiden keskiössä ovat ihmisen pelastumista ja Kristuksen sovitustyötä koskevat opilliset painotukset. Liittyen hyvinkin keskeisiin ja ihmisten arkitodellisuutta koskeviin kysymyksiin, kuten vaikkapa avioliitto- ja perhekäsityksiä, lasten asemaa ja oikeuksia sekä sukupuolten määrittelysisältöjä koskeviin näkemyksiin.

Monissa maissa perinteinen kristillisyys ja sitä edustava teologia on edelleen enemmistönä riippumatta kirkkokunnasta, jota ne edustavat. Pohjoismaat luterilaista oppitulkintaa edustavina maina ovat omaksuneet huomattavan helposti ns. vapautuksen teologiasta kumpuavaa avaraa kirkko- ja yhteiskuntanäkemystä sekä sen sisällä vaikuttavia tulkintoja liittyen edellä mainittuihin kysymyksiin. Toisin on monissa reformoiduissa, ortodoksisissa ja katolisissa kirkkokunnissa, samoin kuin useissa oman maamme herätysliikkeissä, joissa liberaalit näkemykset ovat saaneet jalansijaa huomattavasti hitaammin, jos ollenkaan. Tämä tulee näkyviin selkeästi erityisesti sosiaalieettisiin kysymysiin liittyen. Yksilön ja perheen asemaa ja merkitystä, sukupuolen määrittelysisältöjä sekä ihmisoikeuksia koskevissa asioissa tulkintatavat poikkeavat jopa ratkaisevasti toisistaan. Perinteinen kristinoppi tulkitsee ihmis- ja perusoikeuksia toisin kuin moderni liberaali ja yhteiskunnallisesti painottunut tulkintatapa.

Siitäkin huolimatta, että molempien tulkintojen keskiössä on sama näkemys ihmisoikeusajattelun ytimestä eli siitä, että yhtäläinen ja loukkaamaton ihmisarvo eli ihmisarvoisen elämän perusedellytykset kuuluvat kaikille. Ihmisoikeudet on turvattu kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja maamme perustuslaissa. Perustuslain mukaan Suomen valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Ketään ei saa syrjiä hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tai mielipiteittensä vuoksi. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan vakaumukseensa ja sen ilmaisemiseen.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on omissa julkilausumissaan sitoutunut näihin periaatteisiin: ”Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille sukupuoleen, uskontoon, vähemmistöasemaan ja kieleen katsomatta. Ihmisoikeuksien tarkoituksena on taata ihmisarvon mukainen arvokas elämä, ja ne on kirjattu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Omien ja oman yhteisön ihmisoikeuksien ymmärtämiseksi ja puolustamiseksi kirjakieli, lukutaito ja koulutus sekä yhteisön omien valmiuksien vahvistaminen ovat tärkeitä avaimia. Kirkkomme järjestöt ovat alusta asti olleet mukana näiden luomisessa ja kehittämisessä.” https://evl.fi/maailmalla/lahetys/rauha-ja-ihmisoikeudet).

Kirkon julistuksissa todetaan, että ”Suomen evankelisluterilaisen kirkon ihmisoikeusnäkemykset nousevat paikallisuudesta, alueellisuudesta, kansallisesta tilanteesta, Euroopan alueen haasteista sekä globaaleista ihmisoikeusteemoista. Kirkko Suomessa on myös kirkko maailmassa. Osa Suomen lainsäädännöstä on riippuvainen Euroopan Unionin säädöksistä ja sopimuksista. Näiden lisäksi kirkon työhön vaikuttavat myös eri ihmisoikeusjulistukset ja -sopimukset.” Kuten esitetystä käy ilmi, kirkon ja yhteiskunnan näkemykset ihmisoikeuksista ovat yhteneväisiä ja nojaavat samoihin perusperiaatteisiin,

Ihmisoikeusajattelun ytimessä on myös näkemys parisuhteesta ja siitä, millaisia sukupuoli- ja perhekäsityksiä siihen sisältyy. Moderni tulkinta katsoo, että parisuhde ei ole riippuvainen sukupuolesta – perinteinen kristillinen tulkinta näkee parisuhteen mahdolliseksi vain kahta eri sukupuolta edustavan välillä. Modernia tulkintaa edustavat johtavat samaa sukupuolta olevien avioliittoa koskevat perustelunsa ns. kahden korin oppia koskevista päätelmistä. Kahden korin opin kannattajien piirissä pyritään ratkaisemaan kristilliseen elämään liittyvät kysymykset sillä perusteella, kumpaan koriin asian katsotaan kuuluvan. ’Uskon koriin’ kuuluvia dogmaattisia ja kristinuskon teologisia sisältökysymyksiä pidetään muuttumattomina - ’rakkauden koria’ edustavien eettisten ja yksilöiden omakohtaista moraalista harkintaa edellyttävien kysymysten oletetaan olevan muuttuvia. Tämän näkemyksen mukaan ”lakia ja evankeliumia” koskevasta jaottelusta onkin siirryttävä jaotteluun ”uskon ja rakkauden” välillä.

Kahden korin opille on näin ollen leimallista luopua kristillisen uskon keskiöön sisältyvistä ihmisen pelastumista koskevista perustavaa laatua olevista opinkohdista -tai ainakin jättää ne toisarvoiseen asemaan. Ajattelutavan puolustajat katsovat lain vaatimusten rajoittavan kristityn vapautta, mistä seuraa, että ihmisen oma syyllisyys Jumalan edessä sekä Kristuksen ristinkuolema syntien sovitusta edeltävänä tapahtumana jäävät merkityksettömiksi. ’Rakkauden koria’ painottava ajattelu merkitsee luterilaisen uskontunnustuksen näkökulmasta vakavan harhaopillista kristinopin tulkintaa. Mikäli luovutaan ihmisen syyllisyyden osoittamisesta lain ilmaisemien tekojen perusteella, luovutaan samalla ihmisen vanhurskaaksi lukemisesta yksin Jumalan rakkaudesta kumpuavan pelastavan työn kautta. Toisin sanoen Kristuksen kuolemallaan aikaansaama sovitus ja sen omakohtainen vastaanottaminen uskon kautta jäävät kokonaan huomioimatta.

Kahden korin teologia ei ole syntynyt vain tämän ajan tarpeesta luoda moderneja tulkintoja vanhoista Raamatun totuuksista, vaan sillä on pitempi historia. Opin ensimmäiset hahmotelmat olivat syntyneet Ruotsissa Lundin yliopistossa, josta ne rantautuivat Suomeen, ensin Åbo Akademin yliopistoon 1930-luvulla ja Helsingin yliopistoon 1950-luvulla. Valistuksesta ja erityisesti Immanuel Kantin (1724–1804) ajoista lähtien teologian asema tieteiden joukossa oli alkanut olla uhattuna, sillä yliopistoissa alettiin tutkia ”puhtaasti järjen” piiriin kuuluvia asioita. Tieteelliseltä lähestymistavaltaan systeemi-immanenttinen eli vain tämänpuoleiseen todellisuuteen keskittyviä analyysimenetelmiä soveltaen tutkimuksen ulkopuolelle oli pyritty jättämään kaikki transsendenttista eli tuonpuoleista todellisuutta koskeva tieto.

Raamatun selitysoppi eli eksegetiikka on kehityksen seurauksena liberalisoitunut tavalla, jossa perustavaa laatua olevista uskon ydinkysymyksistä on tehty tulkinnanvaraisia ja yksilöiden omien kokemusten mukana muuttuvia kysymyksiä. Lundilaiseen ajattelutapaan sisäänrakennettu transsendenttisen ja kaikenlaisen metafyysisen ulottuvuuden torjunta on merkinnyt kristinuskon ytimen eli Jumalan Raamatussa ilmoittaman pelastussanoman jäämistä toisarvoiseen asemaan. Tästä metodisesta rajauksesta johtuen kristinuskon sisältöä ja teologisia oppikysymyksiä koskevaa tutkimusta on aliarvioitu, mikä on merkinnyt olennaisen kristillisen oppisisällön ja Raamattuun perustuvan aineksen jäämistä sivuun yliopistollisessa opetuksessa.

Lundilaisesta ajattelutavasta johtuen myöskään kirkon piirissä ei enää pidetä kiinni siitä raamatullisesta perusavakaumuksesta, että Jumalan luomisjärjestykset ohjaavat ihmisten maailmaa. Lundin teologiaan sisältyvää lakikäsitystä kannattavat ovat kaventaneet Jumalan lain pelkäksi rakkauden vaatimukseksi, joka nojaa pitkälti ihmisten sydämiin kirjoitettuun ns. luonnolliseen lakiin. Luonnonoikeudellisesta etiikasta ammentava ajattelu merkitsee ihmisen järjellisen autonomian, oman moraalin ja eettisen ajattelutavan korostumista Raamattuun nojaavan Jumalan lakiin ja evankeliumiin sisältyvän pelastussanoman kustannuksella. Perinteisesti luonnollisella moraalilailla tarkoitetaan, että on olemassa periaatteita, jotka määräytyvät joko suoraan luonnon luoduista rakenteista tai ovat Jumalan itsensä asettamia ikuisia ja muuttumattomia totuuksia. Kun nämä periaatteet hylätään, tilalle tulee “rakkaus” eli ihmisen omasta luonnosta johdettava eettinen ajattelu.

Lutherin teologiassa lain ja evankeliumin erottaminen on yksi keskeisimmistä periaatteista. Luther ei kuitenkaan tehnyt tätä jakoa siinä mielessä, että laki olisi aikasidonnaista ja evankeliumi muuttumatonta, vaan laki ja evankeliumi ovat saman muuttumattoman Jumalan sanan kaksi eri puolta. Niistä toinen tuomitsee ja toinen armahtaa. Omatunto on vapaa lain vaatimuksista, mutta se ei tarkoita sitä, että laki olisi kumottu tai muutettu, vaan yhä edelleen se ilmaisee Jumalan tahdon. Kun nämä periaatteet hylätään, tilalle tulee “rakkaus” eli ihmisen luontainen eettinen ajattelu. Luther ymmärsi uskon ja rakkauden jaon täysin eri tavalla, sillä hänen käsitteistössään erottelu tapahtuu uskonvanhurskauden ja pyhityksen välillä. “Uskossa vastaanotamme hyvyyksiä ylhäältä Jumalalta. Rakkauden välityksellä me sallimme näiden hyvyyksien mennä alhaalta lähimmäisillemme.” Kyse ei ole kristillisen opin ja eettisen käyttäytymisen välisestä erosta, josta syystä myöskään lakia ja evankeliumia ei voi erottaa toisistaan.

’Rakkauden koria’ puolustavat vetoavat ns. rakkauden kaksoiskäskyyn, jonka ensimmäisen kohdan mukaan a) Jumalaa on rakastettava yli kaiken ja jälkimmäisen kohdan mukaan b) lähimmäistä niin kuin itseä. Korostaessaan ’rakkauden lain’ jälkimmäistä puolta keskustelijoilta on jäänyt kokonaan huomiotta käskyn tärkein eli ensimmäinen puoli. Lähimmäisen rakastamista koskeva käsky on nostettu ohi ensimmäisen eli Jumalan rakastamisen, johon sisältyy sekä laki että evankeliumi. Tulkinta, jonka mukaan kyseinen asia ei kuulu ns. ’uskon koriin’ sisältyviin teologisin perustein, vaan yksilöiden omakohtaisen eettisen pohdinnan nojalla ratkaistaviin kysymyksiin, merkitsee kohtalokasta virhetulkintaa kristillisen opin ytimestä. Rakkauden kaksoiskäsky yhdessä ns. pienoisevankeliumin (Joh. 3:16) kanssa muodostaa kristillisen opin keskeisimmän sisällön ja niitä voidaan pitää kristinuskon ytimenä tiivistetyssä muodossa. ’Rakkauden kaksoiskäsky’ esitetään Raamatussa Jumalan lain tiivistelmäksi: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Kymmenen käskyyn sisältyvät kolme ensimmäistä kohtaa velvoittavat rakastamaan Jumalaa yli kaiken muun, loput seitsemän käskyä ohjaavat rakastamaan lähimmäistä niin kuin omaa itseä.

Kysymykseen, miksi Jumalaa on rakastettava ’yli kaiken’ pienoisevankeliumi vastaa: koska ’Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.’ Raamatunkohta siis sitoo yhteen sekä Jumalan antaman lain että evankeliumissa ilmaistun ilosanoman Jumalan rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan. Vain tämän rakkauden voimassa ja ansiosta myös kaksoiskäskyn toinen puoli voi toteutua eli lähimmäistä koskevan rakkaudenkäskyn noudattaminen.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT