PERUSMÄÄRITELMÄSTÄÄN IRROTETTU IHMISOIKEUSKÄSITTEISTÖ

 

PERUSMÄÄRITELMÄSTÄÄN IRROTETTU IHMISOIKEUSKÄSITTEISTÖ

Ihmisoikeudet on yleisesti nähty perustavaa laatua olevina arvoina, jotka Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus määrittelee seuraavasti: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.” (1 artikla, Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, 1948)

Suomen kansalaisten perusoikeudet ja -vapaudet on lausuttu julki Suomen perustuslaissaPerusoikeudet turvaavat jokaisen yksilön oikeuden elää ja toimia vapaana ulkopuolisesta painostuksesta. (https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731) 

Perustuslain luettelemina perusoikeudet takaavat - että jokaisella ihmisellä on oikeus elää - kaikilla on oikeus henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen - kaikilla on vapaus liikkua ja oikeus suojella yksityiselämäänsä - kaikilla on sananvapaus, vapaus kokoontua ja kuulua yhdistyksiin - kaikilla on omaisuuden suoja. niin laajasti että valtiovalta, kunnat tai niissä toimivat viranomaiset eivät saa puuttua tähän vapauteen. 

Perusoikeuksiin kuuluvat myös taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Niitä ovat esimerkiksi oikeus työhön, sosiaaliturvaan ja oikeus saada koulutusta ja opetusta - perustuslaki suojelee tasa-arvoa- antaa oikeuden osallistua vaaleihin - antaa kaikille Suomen kansalaisille oikeuden käyttää ja saada palveluja omalla kielellään - lisäksi perustuslaki suojelee ympäristöä. Jokainen suomalainen kuuluu myös oikeusturvan piiriin – toisin sanoen maassa säädetyt lait suojelevat ja turvaavat heidän oikeuksiaan ja vapauksiaan. Perus- ja ihmisoikeuksien tarkoituksena kaiken kaikkiaan on taata jokaiselle kansalaiselle ihmisarvon mukainen elämä.

 (https://www.oikeusasiamies.fi/fi/web/selkosuomi/mita-ovat-perus-ja-ihmisoikeudet-)

Liberalismin nousun, arvoperustan moniarvoistumisen sekä yhteiskunnan polarisoitumisen myötä on entistä tärkeämpää, että ihmisoikeuksia koskevaa kästteistöä ei käytetä väärin erilaisiin ideologisin ja poliittisiin tavoitteisiin liittyen. Toisin sanoen, että niitä ei irroteta niistä historiallisista taustayhteyksistään, joiden piirissä ihmisoikeudet ovat alunalkaen syntyneet. Pyrkimys soveltaa ja perustella ihmisoikeuden käsitettä kulloistakin aikakautta luonnehtivin ja sen vaihtuvia tarpeita vastaavin sisällöin merkitsee ihmisoikeuksien vakavaa väärinkäyttöä. Peruskäsitteistöstä irrotettu tulkintatapa unohtaa, että ihmisoikeuskäsitteellä on historiallisesti mittaamattomasti syvempi tausta ja merkityssisältö kuin ns. lineaarisen historiankäsityksen modernit kannattajat sen määrittelevät.

Lineaarinen historianäkemys on aikaperspektiiviltään ohut ja harhaanjohtavan lattea: se rajaa ihmisoikeuksia koskevan aatehistorian vain toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan sekä Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1948 hyväksymään ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Osa tutkijoista on pyrkinyt rajaamaan sen vieläkin myöhemmäksi eli kylmän sodan päättymiseen 1970-luvulla tai jopa 1990-luvun Irakin sodan ja Kosovon sodan päättymiseen (https://politiikasta.fi/ihmisoikeuksista-ja-niiden-historiasta/). On syytä painottaa, että näin yksipuolista ja suoraviivaisen ohutta historianäkemystä edustaa vain osa tutkijoista. He ovat halunneet tulkita ihmisoikeuksia vain toisen maailmansodan jälkikaikuina, juutalaisvainojen ja niitä myöhempien vastaavanlaatuisten ihmisoikeusloukkausten synnyttäminä juridisina ja moderneina tuotteina.

Aatehistoriallisesti tarkastellen näkemys sisältää vakavan virhetulkinnan, sillä se jättää maailman suurten kulttuurien ja uskontojen sisään rakennetut peruskäsitteet ihmisarvosta, yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista kokonaan huomioimatta. Aikaperspektiiviltään ja merkityssisällöltään totuudenmukaisen käsityksen mukaan ihmisoikeudet juontavat juurensa ihmiskunnan historiassa satoja, jopa tuhansia vuosia taaksepäin ulottuen aina Raamatun sekä maailman suurten uskontojen sisältämiin ihmiselämän suojelemista kuvaaviin arvofaktumeihin.

Raamatussa Vanhan testamentin tuhansia vuosia vanhat säädökset pyrkivät suojelemaan niitä yhteisön jäseniä, jotka elivät vailla suurperheen suojaa ja ilman suvun patriarkan tukea. Heitä olivat esimerkiksi lesket, orvot ja maan sisäiset muuttajat. Jo varhaisin VT:n lakikokoelma, niin sanottu Liiton kirja (2. Moos 20:22–23:33), kantoi huolta näiden heikommassa asemassa olevien kohtelusta. Aamoksen kirjan kritiikin kärki kohdistui vääristyneisiin oikeuskäytäntöihin, oman yhteiskunnallisen aseman väärin käyttämiseen ja nykykielellä ilmaisten korruptioon (https://kirkonpilvi.sakasti.fi/files/35ad6ea7-3e3e-446e-a601-fadb81ce5b3d/nakokulmiaihmisoikeuksiin.pdf).

Hammurabin laissa vuonna 1760 eKr. Babylonian kuningas kuvataan jumalallisen viisauden edustajana, joka suojelee alamaisiaan ja tuo oikeuden maan päälle. Lain monet säädökset pyrkivät suojelemaan yksilöitä, heimoja, omistusoikeutta sekä määrittelivät rangaistuksia ihmiselämää vastaan tehdyistä rikkomuksista. Islaminuskoisten pyhä kirja Koraani on muokannut maidensa ihmisoikeuskäsitteistöä jo varhaisimmasta historiastaan alkaen. Vastapainoksi YK:n julistukselle syntyi Yleismaailmallinen islamilainen ihmisoikeusjulistus (UIDHR, 1981). Sen pohjana on YK:n julistus, johon liitettiin islamilaiset varaumat ”shari‘an mukaan”. Vuonna 1990 annettiin uusi julistus, jonka nimenä on ”Kairon julistus ihmisoikeuksista islamissa”. Se lähtee islamin omasta vuosisataisesta ajattelusta ja tuo selkeämmin esiin ihmisoikeuksien syvän arvoperustan: julistuksen alussa todetaan kaikkien ihmisten olevan yhtä perhettä, Aadamin jälkeläisiä ja Jumalan alamaisia, joilla kaikilla on sama ihmisarvo. Elämä todetaan Jumalan lahjaksi, johon kaikilla on oikeus ja jota ei ole lupa riistää muutoin kuin shari‘an perusteella. Ruumista ei myöskään saa vahingoittaa muutoin kuin shari‘an nojalla.

Länsimaita koskevat ihmisoikeudet ovat syntyneet pitkälti juutalais-kristillisen tradition pohjalta, ja kuten todettu, myös muiden uskontojen ja kulttuurien peruskäsitteistö ja aatehistoria sisältää vastaavanlaisia lähteitä. Ihmisarvon käsitteen ja ihmisoikeuksiin liittyvien perusarvojen syntyprosessit pitävät sisällään näin ollen paljon monisyisempiä tapahtumia ja syvemmälle luotaavia määritelmiä ihmisyksilön ja eri ihmisryhmien suojelemisesta ja heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan kuin mitä modernia lineaarista historiatulkintaa edustava näkemys antaa ymmärtää. Kristinuskon opetus luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta loi perustan ihmisten tasa-arvolle, ehdottomalle ihmisarvolle ja ehdottomille ihmisoikeuksille. Luomisopin mukaan ihminen on Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi luotu olento, jolla on täydellinen ihmisarvo riippumatta ominaisuuksistaan. Tästä seuraa velvollisuus suojella ihmiselämää: ”Joka ihmisen veren vuodattaa, hänen verensä on ihminen vuodattava, sillä omaksi kuvakseen Jumala loi ihmisen.” (1. Moos. 9:6).

Moniarvoisen yhteiskunnan arvoliberaali ja yksinomaan moderniin aikakauteen nojaava määritelmä ihmisoikeuksista on rajannut ihmiskunnan varhaisinta historiaa edustavan sivistyksellisen ja kulttuurisen arvofundamentin kokonaan pois. Väitteet, että ehdottomien ihmisoikeuksien ideologinen perusta luotiin valistuksen aikakaudella tai vasta sen jälkeisen modernin ajattelun sekä uuden ajan tuotteena merkitsee vakavaa virhettä. Todellisuudessa ehdottomien ihmisoikeuksien juridinen perusta luotiin jo kirkollisten oikeusoppineiden toteuttamassa juridisessa vallankumouksessa 1100-luvulla. Kirkollinen oikeusoppinut Burchard Wormsilainen (k. 1025) katsoi kaikkien ihmisten olevan Jumalan kuvaksi luotuja riippumatta uskonnostaan. Joka ihmisen ”tappaa, on tuhonnut Jumalan kuvan ja toivon hänen tulevasta kääntymisestään”. Paavi Gregorius IX (k. 1241) vaati oikeudenmukaista kohtelua myös juutalaisille, koska ”heissä on Lunastajan kuva ja he ovat kaikkeuden Luojan luomuksia”.

Perimmältään käsitys ehdottomista ihmisoikeuksista sisältyy länsimaisessa ajattelussa raamatulliseen ymmärrykseen ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna olentona. Luonnolliset ihmisoikeudet tunnustetaan jo Raamatussa ja kirkkoisien kirjoituksissa. 1100- ja 1200-luvuilla eurooppalainen oikeusjärjestelmä koki perusteellisia uudistuksia roomalaisen oikeuden perustalle rakentuneen kanonisen eli kirkollisen oikeuden myötä. Tämä loi uuden yhteiskunnallisen järjestelmän ja uuden ja laajentuneen käsityksen ihmisestä vuorovaikutuksellisena, vastuullisena ja edustuksellisena toimijana. Uudella eurooppalaisella yksilöllä ymmärrettiin olevan omatunto, joka tekee ihmiselle mahdolliseksi erottaa oikean ja väärän moraalisissa kysymyksissä. Sisäinen moraali on niin velvoittava ja valveutunut, että vaikka hallitsija tai maallinen laki vaatisi ihmistä tekemään jotakin omaatuntoaan vastaan, kansalaisen on sallittua olla tottelematta. Tämä näkemys ilmaistaan käsitteellisesti kanonisten laintulkitsijoiden kirjoituksissa keskiajalla.

Ihmisoikeudet ovat historiallisesti määriteltyinä ihmiskunnan yhteisiä arvoja, jotka velvoittavat moraalisesti kaikkia maailman ja siinä toimivien ihmisyhteisöjen jäseniä ja toimijoita. Myös nykyisin ihmisoikeudet velvoittavat moraalisesti sekä yksityisiä ihmisiä, yrityksiä, järjestöjä, hallinnollisia ja poliittisia toimijoita sekä lopulta kokonaisia valtioita ja niiden lainsääsäntöä. Ne ovat velvoittavia myös sellaisissa tilanteissa, joissa jonkin maan yksittäinen lainsäädäntö ei turvaa kansalaistensa oikeuksia. Sellaisissa tapauksissa ja vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin yksilöiden välillä on mahdollista puuttua sekä kansallisen rikoslainsäädännön että kansainvälisten tuomioistuinten harjoittaman tuomiovallan kautta. Tämä maailmanlaajuinen moraalinen velvoittavuus ulottuu mitä suurimmalla syyllä myös kirkkojen toimintaan.

Ihmisoikeuksien käsitteen aikaperspektiivin ohentaminen ja merkityssisällön radikaali supistaminen alkuperäisestä merkityksestään on mahdollistanut sen käyttämisen milloin minkäkinlaisen ihmiselämää koskevan ominaisuuden tai ryhmätaipumuksen perustelemiseen. Käsitteeseen on alettu vedota ja sillä puolustella lähes mitä tahansa ihmispersoonan taipumusta tai suuntautumista, käyttäytymistä, kollektiivista kokemusta tai poikkeavuutta. Kokonaan riippumatta siitä, liittyvätkö ne millään tavoin niihin oikeushyviin, joita ihmisoikeudet perusmerkityksessään tarkoittavat ja millaisia niiden on tarkoitus suojella. Toisin sanoen, edustavatko nämä taipumukset tai subjektiiviset kokemukset niitä yleismaailmallisia, kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina koskevia oikeushyviä, joita ihmisoikeuskäsitteistö on syntyhistoriansa valossa laadittu suojelemaan.

Luterilaisessa teologiassa loukkaamaton ihmisarvo perustuu siihen, että ihminen on Jumalan luoma olento - Imago Dei eli Jumalan kuvaksi luotu. Toisaalta ihmisen perusolemukseen kuuluu myös taipumus pahaan ja itsekkyyteen - syntiin langenneena ihmisellä on kyky käyttää omia ihmisoikeuksiaan myös toisen ihmisen vahingoittamiseen. Kristittyjen suhteesta ihmisoikeuksiin onkin tärkeää havaita, että kristillinen teologia korostaa ihmisten omien oikeuksien sijaan myös hänen velvollisuuksiaan lähimmäisiä kohtaan. Kristillisen käsityksen mukaan ihminen on vastuussa paitsi itsestään, myös lähimmäisistään ja koko yhteisöstä. Koska kristillinen etiikka on altruistista eli ensisijaisesti muita kuin ihmistä itseään hyödyttävää, ihmisoikeudet tulee asetta aina vuorovaikutukseen vastuukysymysten kanssa. Luterilaisen näkökulman ihmisoikeuksiin voi kiteyttää olevan yhteisöllinen, toisin kuin YK:n ihmisoikeussopimusten, joiden näkökulma on useimmiten yksilökeskeinen. (Heikka Mikko 2014. Vapaina ja tasavertaisina – Ihmisoikeudet uskontojen näkökulmasta. Helsinki: Kirjapaja)

Ihmisoikeusajattelun ytimessä on näkemys, että ”jokaisella ihmisellä on oikeus omaan vakaumukseensa ja sen ilmaisemiseen. Ketään ei saa syrjiä hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tai mielipiteittensä vuoksi”. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset, joihin myös Suomi on yhtynyt, turvaavat uskonnon- ja sananvapauden kaikille kansalaisille. Kun yhteiskunta tai sen alaisuudessa toimiva valtion viranomainen alkaa vaatia kansalaisiaan ja kirkon jäseniä tilille kristillisen vakaumuksen pohjalta ilmaistuista mielipiteistä ja Raamatun sanan julkisesta siteeraamisesta, kyseessä on mitä ilmeisin ihmisoikeusloukkaus ja valtiovallan taholta toteutettu sananvapauden rajoittaminen.

Kirkon Ihmisoikeusfoorumin julkaisussa vuodelta 2018 ”Näkökulmia ihmisoikeuksiin. Kirkon ihmisoikeusfoorumin julkaisu. Toimittaneet Kari Latvus, Laura Arikka ja Elina Hellqvist © Kirkkohallitus” tämä näkökulma tulee selkeästi esiin. Kirja avaa ihmisoikeuksia historian, yhteiskunnan ja kristinuskon näkökulmasta ja sen loppupuolella todetaan: ”Yhteiskunta ja maailma muuttuvat, usein myös paremmaksi. Uusia ongelmia tulee. Ihmisoikeuksien toteutuminen ja toteutumatta jättäminen on jatkuvaa liikettä. Yhteiskunnallisten muutosten ja ilmiöiden tarkastelu vaatii valppautta. Vapaudesta, demokratiasta ja hyvinvoinnista täytyy pitää huolta. Nämä arvot perustuvat ainoastaan luottamukseen, yhteisymmärrykseen ja abstraktiin näkemykseen ihmisarvosta. Kaikki ihmiset ja valtiot eivät tue näitä arvoja. Toinen aspekti puheeksi ottamisen lisäksi on kirkon tekemä yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Tähän on erityisesti syytä panostaa, mikäli aitoa muutosta halutaan yhteiskunnassa ja maailmassa tapahtuvan tai mikäli halutaan ylläpitää suomalaista yhteiskuntaa ja sen hyviä puolia.”

Jotta kirkon julkilausumat eivät jäisi vain yleviksi sanallisesti ilmaistuiksi periaatteiksi, kirkon olisi välttämätöntä myös konkreettisen toiminnan tasolla ottaa rohkeasti kantaa ihmisoikeuksien loukkauksiin sekä asettua julkisesti puolustamaan vaikkapa sananvapautensa vuoksi syytettyä. Yhtäläinen ja loukkaamaton ihmisarvo eli ihmisarvoisen elämän perusedellytykset kuuluvat kaikille, myös kristityille moniarvoisessa yhteiskunnassa. Onkin tärkeää, että paitsi kansalaiset, myös kirkko itse on valppaana erityisesti siihen nähden, minkäsuuntaista yhteiskunnallista vaikuttamista kirkolliseen päätöksentekoon ja opillisiin tulkintoihin ihmisoikeuksia ja perusvapauksia koskien sisältyy.

On syytä toivoa, että kirkon piirissä ollaan valppaita myös siihen nähden, millaisia arvolatauksia ja ihmisoikeuskäsitteistön laajennuksia sekä moderneja uustulkintoja on pyrkimässä sisälle kirkon omaan lainsäädäntöön ja sen eri toimijoiden antamiin julkilausumiin. Lineaarisen historiakäsityksen ja liberaalien ihmisoikeustulkintojen määritelmät ovat alkaneet yhä selkeämmin poiketa maailman suurten kulttuurien ja uskontojen aatehistoriallisista perusarvoista – niistä arvofundamenteista, joita meillä länsimaissa erityisesti kristillisen opin perusta eli Pyhä Raamattu on koko historiansa ajan edustanut ja edelleen edustaa.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT