EUROOPPALAISTA ARVOPOHJAA JA DEMOKRAATTISTA OIKEUSVALTIOTA PUOLUSTETTAVA VOIMAKKAAMMIN KUIN KOSKAAN HISTORIASSA

EUROOPPALAISTA ARVOPOHJAA JA DEMOKRAATTISTA OIKEUSVALTIOTA PUOLUSTETTAVA VOIMAKKAAMMIN KUIN KOSKAAN HISTORIASSA

Elämme aikaa, jona autoritaariset valtiolliset järjestelmät -  jollaisia historia on aiemminkin joutunut todistamaan – ovat muodostaneet hallitsemattoman vastavoiman lailliselle yhteiskuntajärjestykselle ja oikeusvaltiolle. Euroopassa parhaillaan koettavaa aseellista kriisiä arvioitaessa on tullut entistä tärkeämmäksi pohtia, miten tämänsuuntaista kehitystä on mahdollista ehkäistä ja millä tavoin puolustaa niitä demokraattisen yhteiskunnan perusarvoja, joiden varaan rauha Euroopassa on vuosisatojen ajan rakentunut.

Jotta historia ei toistaisi itseään on välttämätöntä palauttaa mieliin, millaisesta maailmankatsomuksesta kumpuavat ne perimmmäiset arvot, joiden pohjalta kestävän rauhan on ollut mahdollista vallita kriisien ja keskinäisten eturistiriitojen haurastuttamassa Euroopassa ja koko läntisessä maailmassa.

Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkija Hanna Smith arvelee, että Ukrainan tilanne heijastelee sellaista poliittista ja yhteiskunnallista kehitystä, jollaista on nähty jo aikaisemminkin entisissä neuvostotasavalloissa. Autoritaarinen Venäjä ei ole katsonut hyvällä niihin kansalaisten piirissä esiinnousseisiin pyrkimyksiin, joiden keskiössä on laillisen yhteiskuntajärjestyksen kehittäminen ja demokraattisen päätöksenteon vahvistaminen. Entisissä neuvostotasavalloissa järjestettyjen vaalien osalta silmiinpistävää on ollut kehitys, jossa vaaleilla valittu johtaja toisensa perään on osoittautunut enemmän autoritäärisiä kuin demokraattisia hallitsemiskeinoja soveltavaksi. Ja jossa itse vaalitkaan eivät ole olleet samassa merkityksessä vapaita eikä toimeenpantu riippumattomien tarkkailijoiden valvonnassa kuin mihin eurooppalaisittain ajatellen on totuttu.

Selitys tähän kehitykseen on Smithin mukaan ollut se, että Neuvostoliiton perintönä neuvostotasavalloissa oikeusvaltiolliset instituutiot ovat olleet vielä heikot ja poliittisen järjestelmän vapautuminen autoritäärisistä käytänteistä hidasta. Ne katsomukset, jotka ovat päässeet hallitsevaan asemaan, eivät ole edustaneet millään tavoin niitä arvoja, joiden perustalle läntiset ja eurooppalaiset valtiot ja kansakunnat ovat yhteiskuntaelämänsä jo vuosisatoja rakentaneet. Reaalitodellisuudessa tilanne on johtanut siihen, että poliittiset johtajat ovat alkaneet käyttää valtaa huomattavasti itsekkäämmin ja rajattomasti yli sen, mitä heidän viralliset valtaoikeutensa sallivat. Tämän kehityksen seurauksena vaaleilla näennäisesti valitut, mutta tosiasiassa etukäteen sovitut vallanpitäjät ovat muuttuneet pikkuhiljaa autoritääristä hallitsemistapaa noudattaviksi itsevaltiaiksi. Tai vasalleiksi, jotka kuuliaisesti tottelevat heitä ylempänä olevaa tyrannia.

Kun tyrannius saa mittasuhteet, jolloin aletaan vaatia muilta valtioilta ja rajanaapureilta demokraattisten oikeusvaltoperiaatteiden vaihtamista ja alistumista autoritäärisen valtakoneiston edellyttämään järjestelmään, ollaan ajauduttu kauas siitä, mihin läntisten valtioiden piirissä on totuttu. 

Yhteiskunnallista valtaa, johon sisältyy keinoja oikeusnormien noudattamista vaativan pakon käyttämiseen, käyttää moderneissa läntisissä yhteiskunnissa ainoastaan valtio omien orgaaniensa kautta. Tätä yhteiskunnallista vallankäyttöä puolestaan säätelee oikeusjärjestys lainsäädäntövaltansa kautta. Valtio ja oikeusjärjestys ovatkin käsitteinä historiallisesti erottamattomia, ne ovat kehittyneet vähitellen rinta rinnan eikä toista voi katsoa olevan ilman toista.

Valtion käyttämä valta on valtaa määrätä oikeusjärjestyksestä ja sen ylläpitämisestä, joten valtio on perusluonteeltaan oikeudellinen konstruktio. Se on julkisyhteisö, joka omien orgaaniensa ja viranomaistensa välityksellä ylläpitää oikeusjärjestystä eli käyttää korkeinta päätäntävaltaa ja päättää myös oikeusnormien sisällöstä. Oikeusnormit puolestaan määräävät, kuinka vallankäyttö valtion sisäpuolella tapahtuu. Kussakin valtiossa noudatettavien oikeudellisten normien antamista sääntelee valtiosääntö, joka määrittelee muiden normien pätevyyskriteerit. Oikeusoppinut Hans Kelsenin mukaan valtiosääntö tarkoittaa "positiivista normia tai positiivisia normeja, jotka säätelevät yleisten oikeusnormien luomista". Klassista oikeuspositivismia edustavan H.L.A. Hartin tulkinnan mukaan myös yleisillä oikeusperiaatteilla on tärkeä rooli oikeusjärjestyksen ylläpidossa oikeudellisten sääntöjen ohella.

Oikeusjärjestyksen olemassaolo edellyttää, että oikeudelliset toimintafunktiot ovat institutionaalisesti eriytyneitä erilaisia tehtäviä hoitavien toimijoiden, toisin sanoen lainsäädäntövallan, täytäntöönpanovallan ja tuomiovallan tasolla. Sanottu ns. vallan kolmijako on yksi keskeisimmistä oikeusvaltion toimintaa luonnehtivista periaatteista. Tällainen historiallinen eriytymis- ja erikoistumiskehitys onkin tunnusomaista läntisille oikeusjärjestyksille, jotka on perinteisesti jaettu kuuluviksi kolmeen tärkeimpään ryhmään eli romaanis-germaaniseen, common-law -järjestelmään ja sosialistiseen oikeusryhmään. Mainittujen ryhmien ulkopuolelle jää kuitenkin runsaasti oikeus-järjestyksiä, joissa järjestäytynyt yhteiselämä on käsitetty toisin kuin länsimaissa. Islamilaisissa maissa uskonnollisilla normeilla on ratkaiseva vaikutus oikeuden sisältöön ja Kiinassa vanhat Kaukoidän kulttuuriset käyttäytymissäännöt tulevat sovellettaviksi oikeussäännösten sijasta.

Oikeusvaltio tarkoittaa sitä, että kaikki julkinen valta toimii lainsäädännön asettamissa rajoissa, kunnioittaa demokratiaa ja perusoikeuksia sekä on riippumattomien ja puolueettomien tuomioistuinten valvonnassa. Suomalaisessa oikeusvaltiossa lakien valmistelu, säätäminen ja täytäntöönpano ovat oikeudenmukaisia, avoimen ja hyvän hallinnon mukaisia sekä tehokkaita. Samoin on laita suurimmassa osassa Euroopan maita, samoin Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

Oikeusvaltiossa jokainen pääsee julkisiin palveluihin, korruptiota ja vallan väärinkäytöksiä estetään ja ihmiset luottavat viranomaistoimintaan. Oikeusvaltioon kuuluu oikeuksien rinnalla myös yksilöiden velvollisuudet toisiaan sekä yhteiskuntaa kohtaan. (https://oikeusministerio.fi/oikeusvaltio-suomi)

Länsimaissa oikeusjärjestyksen ja sen toimintaa säätelevien oikeusnormien tehtävänä onkin toimia yhteisöllisen elämän organisoijana sen kaikilla rakenteellisilla tasoilla: kielloillaan ja käskyillään oikeus rajoittaa yksilön tahdontoimintaa ja hänen vapauttaan, mutta samalla oikeusnormit myös suojaavat yksilöä luomalla oikeusjärjestyksen piirissä eläville edellytykset toteuttaa kutsumustaan niin yksilöinä kuin yhteisönsä jäseninäkin. Kun oikeudellisia traditioita tarkastellaan sosiologis-historiallisesta näkökulmasta voidaan todeta, että suuri osa myös modernia oikeutta luonnehtivista periaatteista juontaa juurensa kaukaa historiasta: niin antiikin luonnonoikeuskäsitteistöstä kuin keskiajan tomistisesta ja kanonisesta oikeuskäsitteen määrittelysisällöstä. Keskiajalla myös juutalainen ja Raamattuun perustuva oikeuskäsitys vaikuttivat kirkon luoman kanonisen oikeuden sisältöön jopa enemmän kuin roomalainen oikeus. Keskiaikana oli vallalla kirkkoisä Augustinukselta peräisin oleva historiakäsitys, jonka mukaan kirkko ja valtio muodostivat yhden kokonaisuuden, jota hallitsi jumalallinen laki. Vaikka keskiaikainen juristikoulutus perehdytti oikeusoppineet pääasiassa roomalaisen oikeuden tuntemukseen, sillä oli vaikutusta enimmäkseen vain yksityisoikeuden sisältöön ja käsitteistöön. Sen sijaan rikos- ja prosessioikeuteen sisältyviä oikeusperiaatteita omaksuttiin runsaasti niin Vanhasta kuin Uudesta Testamentistakin. Näin ollen nimenomaan keskiajan oikeustiede oli läheisessä yhteydessä aikansa filosofiseen ja sitä myöten kristilliseen maailmankuvaan.

Äärimmilleen vietynä oikeusvaltionperiaatteiden ja demokraattisen hallintojärjestelmän hylkääminen johtaa tilanteeseen, joka on parhaillaan nähtävissä Euroopan itäisellä laidalla. Kansalaisten tahdosta kokonaan irrotettu päätöksenteko, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden periaatteista piittaamaton yksinvaltias voi yhdellä päätöksellä suistaa koko maailmanjärjestyksen uuteen asentoon ja saattaa sen uhkavaatimuksia vastustavat kansalaiset ja lopulta kokonaiset kansakunnat täydelliseen ja hallitsemattomaan perikatoon.

Mikäli voimapolitiikalla ja ydinaseilla uhkailulle annetaan tilaa valtioiden välisissä suhteissa on jotain perustavaa laatua olevaa mennyt rikki – arvojärjestelmä, oikeusperiaatteet, kansainväliset sopimukset ja sitoumukset, sopimuspohjainen maailmanjärjestys sekä valtioiden keskinäiseen ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuva järjestelmä ovat täydellisesti epäonnistuneet. Mikäli sopimuksia ja kansainvälisen oikeuden periaatteita vähätellään, jätetään tilaa itsekeskeisille ja arvaamattomille johtajille – samalla populismi sekä yksisilmäinen nationalismi nostaa päätään. Kaiken parhaillaan Ukrainassa koettavan jälkeen paluu rauhaan ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon eri arvomaailmaa edustavien valtioiden välillä on todella vaikeaa. Niillä, jotka kunnioittavat kansainvälisen oikeuden keskeisiä periaatteita, jotka puolustavat oikeusvaltiota ja laillista yhteiskuntajärjestystä, on korkea aika keskittää yhteiset voimansa rauhan palauttamiseksi Eurooppaan ja samalla ehkäistä suursodan uhkaa. Sen ohella on tärkää yrittää sitkeästi saada aikaan neuvotteluita ja jatkoa diplomatialle konfliktin laajenemisen ja jatkumisen estämiseksi.

Tämän kaiken ohella, oikeastaan kaiken mainitun edellä, yksittäisten kansakuntien on sitouduttava vahvemmin työhön, jotta kansainvälinen oikeuden kunnioitus saadaan keskiöön valtioiden välisissä suhteissa ja YK:n ja ETYJ:n toimivaltaa ja mandaattia vahvistetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Nämä ponnistelut ovat tärkeitä ei ainoastaan meneillään olevan kriisin lopettamiseksi, vaan myös pidemmällä tähtäimellä maailmanlaajuisten vastaavanlaisten kriisien ehkäisemiseksi ja yhteisen arvopohjan lujittamiseksi. Läntisillä kansoilla on yhteinen historia, joka ammentaa hellenistisestä antiikin kulttuurista ja juutalais-kristillisestä maailmankuvasta.

Oikeus itsessään ei ole kokonaan ihmisten tekemää (ius positivum), vaan "oikeus on ikuista ja muuttumatonta", kuten oikeusfilosofit ilmaisevat puhuessaan luonnonoikeuden (ius naturale) käsitteestä. Oikeusfilosofi Benjamin Cardozon mukaan niin oikeudenmukaisuuden kuin hyvinvoinninkin käsite määrittyy "yhteiskunnassa vallitsevien eettisten ja uskonnollisten normien sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsitteiden kautta. Oikeudenkäyttö ja lainsäädäntötoiminta on aina sidottu sanottuihin eettisiin ja moraalisiin katsomuksiin.”

Paitsi luonnonoikeudellisen käsityksen, myös positiivista oikeutta edustavan ajattelutavan mukaan ihmisten välisiä suhteita säätelevät oikeusnormien ohella myös moraaliperusteiset ja tapaoikeudelliset normit. Jo englantilainen filosofi John Locke (1632-1704) oli antanut luonnonoikeudelle uuden ja klassisesta poikkeavan määrittelysisällön, jossa korostui kansan yksimielisen tahdon merkitys. Oikeussäännösten tuli Locken mukaan olla luonnonoikeuden alaisia siinä määrin, ettei pitänyt sen periaatteiden kanssa ristiriidassa olevien maallisten viranomaisten antamia säännöksiä oikeusäännöksinä lainkaan. Locken ajattelussa korostui hänen näkemyksensä yksilölle kuuluvista luovuttamattomista oikeuksista ja vapauksista, jotka ovat seurausta ihmisten välisestä samanarvoisuudesta ja henkilökohtaisesta vapaudesta. Positiivisen lain tuli olla kansan suvereenin tahdon mukaisesti annettu ja positiivisen oikeuden tuli sisällöllisesti vastata luonnonoikeuden yleisiä ja 'yhteiseen hyvään' tähtääviä periaatteita. Myös saksalainen oikeusoppinut ja valtiomies Samuel von Pufendorf (1632-1694) oli nähnyt positiiviseen oikeuteen sisältyvien säännösten olevan luonnonoikeuden alaisia, vaikka erottikin toisistaan käsitteet 'laki' ja 'oikeudet'. Pufendorf kuitenkin hyväksyi ajatuksen oikeuksien samaistamisesta ihmisyksilölle kuuluviin luovuttamattomiin vapauksiin.

Meneillään olevaa kriisivaihetta ja sen seurauksia arvioitaessa taustalla tulee olla selkeä käsitys siitä, millaista arvojärjestelmää ja millaisin poliittisin säännöin toimivaa yhteiskuntaa on puolustettava – ja millaista kehityksensuuntaa on pyrittävä ehkäisemään vahvemmin kuin koskaan aikaisemmin historiassa. Ukrainan kriisiin sisältyvä aseellinen konflikti kaikissa sen tuhovoimaisimmissa muodoissaan on johtanut paitsi kokonaisten kaupunkien ja asuinalueiden tuhoutumiseen, haavoittuneiden ja kuolleiden yhä lisääntyvään lukumäärään ja laajamittaiseen humanitääriseen katastrofiin, samalla myös ennen näkemättömään ihmisoikeustilanteen heikentymiseen alueella.

Siitä ovat raportoineet YK:n ihmisoikeuskomissaari, YK:n kidutuksen vastainen komitea, YK:n ihmisoikeusmonitorointi-missio Ukrainassa (HRMMU), Etyj, Amnesty International ja Human Rights Watch. Ne kaikki ovat kirjanneet tietoja ennen kokemattomista ihmisoikeuksien loukkauksista, kidutuksista, hakkaamisista, seksuaalisesta väkivallasta, katoamisista ja pakotetuista todistuksista, jopa väkisin toteutetuista kuljetuksista vihollisvaltion maaperälle. Humanitaarisista käytävistä ei ole pidetty kiinni, siviilikohteita on pommitettu ja tuhottu, ihmisiä ei ole saatu evakuoitua turvaan ja ylipäätään on syyllistytty sotarikoksiin, jotka hakevat vertaistaan sitten 1930-40 luvun Saksan.

Nämä toimet rikkovat räikeästi niitä periaatteita, joihin eurooppalaiset kansat ja valtiolliset toimijat ovat jo vuosisatojen ajan sitoutuneet omien arvojärjestelmiensä pohjalta. Euroopan unionin jäsenmaat ovat EU-sopimuksessa sitoutuneet unionin perustana oleviin yhteisiin arvoihin. Niitä ovat ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio sekä ihmis- ja kansalaisoikeudet, mukaan luettuina vähemmistöjen oikeudet. EU on mitä suurimmassa määrin demokraattista yhteiskuntajärjestystä noudattavien oikeusvaltioiden liitto. Niiden kaikkien keskeisiä valtiollisen toiminnan periaatteita ovat moniarvoisuus, syrjimättömyys, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, yhteisvastuu sekä naisten ja miesten tasa-arvo. Euroopan valtiot noudattavat yhteiskuntajärjestystä, joka rakentuu oikeusvaltion ja demokraattisen päätöksenteon perustalle.

Euroopan neuvoston alaisen Venetsian komission suuntaviivojen mukaan oikeusvaltioon kuuluvat laillisuus, mukaan lukien läpinäkyvä, uskottava ja demokraattinen lainsäädäntömenettely, oikeusvarmuus, mielivallan kielto, pääsy riippumattomaan ja puolueettomaan tuomioistuimeen, ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä syrjinnän kielto ja yhdenvertaisuus lain edessä. Oikeusvaltio ei ole vain muodollinen laillisuusvaltio, vaan käsitteellä on myös sisällöllinen ulottuvuus. Oikeusvaltio edellyttää demokratiaa – ilman kansanvaltaa ei voi olla oikeusvaltiota. Yleisesti oikeusvaltion katsotaan käsittävän ainakin riippumattomat tuomioistuimet, vapaan lehdistön sekä turvatut perus- ja ihmisoikeudet. Oikeusvaltio on yksi Euroopan unionin peruspilareista. Kielteinen oikeusvaltiokehitys voi rapauttaa arvopohjan, jonka päälle unioni on rakennettu.

Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan tutkimushankkeessa todetaan, että ”EU:n yhtenäisyyden ja tulevaisuuden kannalta oikeusvaltion käsite on keskeinen, sillä se muodostaa olennaisen osan unionin arvopohjasta”. Jäsenvaltioiden keskinäinen luottamus voi säilyä vain yhteisen arvopohjan ansiosta. Uusi tutkimushanke tarkastelee oikeusvaltion tilaa ja pyrkii etenkin tunnistamaan negatiivisia kehityskulkuja ja ongelmia. ”Oikeusvaltiossa päätöksenteko perustuu lakiin, ihmis- ja perusoikeuksia kunnioitetaan sekä oikeuksien toteutuminen ja päätöksenteon lainalaisuus varmistetaan viime kädessä riippumattomissa tuomioistuimissa. Olennaista on, että kukaan ei ole lain yläpuolella. Siitä tuomioistuimet kantavat suuren vastuun. Viime kädessä ne suojaavat yksilöä valtiota vastaan ja estävät mielivaltaisen kohtelun.”(https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/hyva-yhteiskunta/oikeusvaltion-kehitys-luo-suuntaa-eun-tulevaisuudelle)

EU:n vuonna 2016 julkaiseman globaalistrategian myötä yhdeksi unionin ulkopolitiikan kulmakiveksi on nostettu resilienssi, joka määritellään ”kansainvälisessä politiikassa toimijan, kuten valtion tai yhteisön, kyvyksi vastaanottaa, mukautua ja toipua niin ulkoisista kuin sisäisistä shokeista siten, että se säilyttää keskeiset toimintaedellytyksensä.” EU:n operaatio rakentaa resilienssiä Ukrainassa esimerkiksi lujittamalla maan oikeusvaltiokehitystä. EU pyrkii siis viemään resilienssiä, jotta eri tavalla haurastuneet valtiot selviäisivät käynnissä olevista tai uhkaavista kriiseistä paremmin.

(https://ulkopolitist.fi/2020/10/04/eu-yrittaa-rakentaa-ukrainassa-samoille-demokratian-perustuksille-joita-venaja-eniten-nakertaa/)

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT