REFORMAATION SIVISTYKSELLINEN JA YHTEISKUNNALLINEN PERINTÖ

REFORMAATION SIVISTYKSELLINEN JA YHTEISKUNNALLINEN PERINTÖ

Kristillinen perusarvopohja on kautta historian ollut muokkaamassa länsimaista sivistystä ja sosio-kulttuuria eikä sen vaikutus ole lakannut vieläkään. Tämä on seurausta siitä, että uskonnollisilla yhteisöillä ja niiden edustamalla arvomaailmalla on varhaisesta historiasta alkaen ollut keskeinen rooli kansalaisten siveellisen arvopohjan muodostajana sekä eurooppalaisen hengenperinnön välittäjänä. Kristillinen arvomaailma ja siihen sisältyvä eettiset periaatteet vaikuttavat yhä edelleen länsimaisen elämäntavan ja yhteiskunnallisen kokonaistoiminnan taustalla, tiedostamme sitä ei emme. Uskonto on kulttuurin keskeinen osa, sillä se ylläpitää arvoihin sitoutuneita merkityksiä ja rakentaa sitä kautta yksilöllistä ja samalla kansallista identiteettiä. On valitettavaa, että modernissa maailmassa elävä ihminen kokee oman kulttuuritaustansa niin itsestäänselvyydeksi, että siihen vaikuttaneet ja edelleen vaikuttavat historialliset ja henkiset perusfaktumit alkavat unohtua tai jäädä kokonaan havaitsematta.

Uskonnollista elämää edustavat arvomallit ovat olleet kautta historian monentasoisessa vuorovaikutussuhteessa yhteisölliseen todellisuuteen ja muokkaamassa myös yksilöllisiä elämänkäytäntöjä. Tämä suhde on heijastanut vaikutuksensa yhteiskunnallisella tasolla lainsäädännön ja oikeuslaitoksen, lukutaidon ja koulutusjärjestelmien, kunnallisen itsehallinnon, sosiaalihuollon ja köyhäinhoidon, ihmis- ja kansalaisoikeuksien sekä -vapauksien, yksilöiden välisen tasa-arvon, demokraattisen hallintojärjetelmän ja hyvinvointiyhteiskunnan syntymiseen ja kehittymiseen sekä sivistyksellisten ja rauhaan perustuvien valtiollisten suhteiden ylläpitämiseen.

Kristinuskolla on ollut ratkaiseva sisällöllinen merkitys myös yksilöiden maailmankuvien ja katsomusten muodostajana, käyttäytymistä ja tapakulttuuria muokkaavana normiauktoriteettina sekä eettisten ja moraalisten arvosuuntautumismallien luojana ja ylläpitäjänä. Kristinusko on heijastanut vaikutuksensa länsimaisen ihmisen elämään syntymästä kuolemaan saakka: lasten kasvatukseen, kirjoitus- ja lukutaitoon, kaikille yhtäläisesti tarjolla oleviin koulutus- ja opetusmahdollisuuksiin, kansansivistykseen, avioliitto- ja perhekäsityksiin, sukupuoli- ja seksuaalinormistoon sekä yksilöiden sosiaalista, terveydellistä sekä henkistä ja taloudellista hyvinvointia edistäviin ja ylläpitäviin tavoitteisiin.

Nämä yhteisöllistä ja yksilöllistä elämää normatisoivat arvomallit kumpuavat kristilliseen etiikkaan sisältyvistä keskeisistä sisältöperiaatteista, jotka voi kiteyttää kolmeen sanaan eli lähimmäisenrakkauteen, oikeamielisyyteen ja anteeksiantamiseen. Kukin näistä määreistä on riippuvuussuhteessa toiseensa, josta syystä kristillisen moraalin mukaiset normi- ja arvostuskäsitteet, sellaiset kuten 'oikea', 'hyvä' tai 'velvollisuus' ovat aina johdettavissa näistä kolmesta pääperiaatteesta. Kristillisen moraalin keskeisenä ominaisuutena on kiinnostus toisen ihmisen 'hyvää' kohtaan. Tämä toisen 'hyvän' edistäminen perustuu kristillisessä moraalissa paitsi Jumalan käskyyn, myös järkevyys- ja johdonmukaisuusnäkökohdille.

Kristillisen etiikan sisältöperiaatteet voi puolestaan jakaa neljään normatiiviseen perusfaktumiin eli a) kristilliseen moraaliin ja luonnolliseen järkeen, b) kultaisen säännön sisältämiin eettisiin ohjeisiin (Matt.7:12), c) kristilliseen lähimmäisenrakkauteen, jonka mukaisesti lähimmäistä pidetään yhtä arvokkaana kuin omaa itseä sekä d) oikeamielisyyteen, johon liittyy myös oikeudenmukaisuuden vaatimus.

Keskiajan tunnetuin teologi Tuomas Akvinolainen teki eron etiikan ja moraaliteologian välillä. Etiikka sisältää hänen mukaansa luonnollisen järjen avulla saatua eettistä ja moraalista tietoa - moraalteologia puolestaan uskon varassa tunnettuja ja ilmoitettuja eettisiä ja moraalisia totuuksia. Akvinolaisen eettinen ajattelu sisältää Antiikin Kreikan kuuluisimmalta filosofilta Aristoteleelta peräisin olevan käsityksen itse-realisaatiosta eli ihmisen oman luonnollisen olemuksen pyrkimyksestä hyvän toteuttamiseen. Näkemykseen liittyy kuitenkin olennainen aristotelisen ja tomistisen ajattelun välinen ero: siinä missä Aristoteleen ajattelun keskipisteenä on ihmisen oma rationaalisuus, siinä Akvinolainen näkee Jumalan korkeimpana hyvänä, 'summum bonum' ja siinä suhteessa myös kaiken ’hyvän’, ’oikean’, ’totuudellisen’ ja ’rakkaudellisen’ lähteenä ja alkusyynä.

Luonnonoikeudellisen käsityksen mukaan ihmisellä on luonnollisen järkensä kautta kyky tuntea jokin asia 'oikeaksi' tai 'hyväksi'. Luonnollisen lain ajatukseen sisältyy käsitys moraalin määräyksistä, jotka ovat ikuisesti ja absoluuttisesti tosia. Luonnollisen lain säätämät määräykset eivät ole arvostuksiin sidottuja ohjeita, vaan ne liittyvät pysyviin ja objektiivisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Luonnonoikeudellista ajattelua esiintyi jo antiikin Kreikassa, jossa ajateltiin, että valtion ja ihmisten säätämien lakien yläpuolella on olemassa Jumalan säätämä laki ja luonnollinen laki. Ihmisellä on luonnostaan halu nähdä Jumala, mutta koska se ei ole täydellisesti mahdollista vielä tässä elämässä, ihmisen onnellisuus maanpäällä on epätäydellistä. Mikäli Jumala-käsite suljetaan ulkopuolelle, on olemassa kuitenkin objektiivisia moraalisia totuuksia, jotka on nähtävissä maailman järjestyksessä ja jotka sitovat luonnollisia ihmisiä oikeuksin ja velvollisuuksin.

Kristillinen etiikka eroaa muista eettisistä teorioista ennen kaikkea siinä, millaisia merkityksiä määritelmille annetaan ja millaisiin arvopostulaatteihin eettisen käyttäytymisen mielekkyys perustuu. Kristillisessä etiikassa esiintyvän antropologian mukaan inhimillistä elämää ei voida lopullisesti määritellä ottamatta huomioon ihmisen Jumala-suhdetta. Kristillisiä arviointiperusteita ei myöskään voida selittää yksin naturalistisen tiedon varassa, vaan niitä määriteltäessä on otettava huomioon myös ei-naturalistisia arvostuksia, uskomuksia ja edellytyksiä, joiden perimmäisenä kriteerinä ja auktoriteettina toimii Jumala. Näiden normatiivisten taustaehtojen noudattaminen johtaa kristillisessä etiikassa eettisen uudistumisen vaatimukseen, joka voi toteutua vain sen Jumala-yhteyden nojalla, jonka Jeesus Kristus on ihmiskunnalle ilmoittanut.

Ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta kuvaa kristillisessä etiikassa selkeimmin termi 'agape', joka ilmaisee Jumalan rakastavaa ja arvostavaa asennetta ihmistä kohtaan. Tähän 'agape'-rakkauteen kuuluu olennaisena osana Jeesuksen auktoritatiivinen status eli hänen eettiset opetuksensa ja periaatteensa, jotka tähtäävät Jumalan avulla saavutettavan eettisen täydellisyyden vaatimukseen. Tätä eettistä täydellisyyttä Jumala ei kuitenkaan vaadi langenneelta ihmissuvulta osallistumatta itse sen toteuttamiseen, vaan on tehnyt sen mahdolliseksi Poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastavan työn ja uhrikuolemansa välityksellä tapahtuneen sovituksen kautta.

Eri uskonnoissa nämä arvomallit ja merkityssuhteet voivat poiketa toisistaan huomattavastikin – verrattuna esimerkiksi länsimaisissa prostestanttisissa kirkkokunnissa esiintyviin käsityksiin.

Yhden maailman suurimman kristillisen kirkkokunnan eli katolisen kirkon etiikassa on useita moraalifilosofista periaatetta, joista tärkeimpiä ovat: 1) itse-realisaatio eli ihmisen pyrkimys hyvään eli oman olemuksensa essentiaalisten piirteiden toteuttamiseen intellektuaalisen järkensä kautta; 2) ihmisen pyrkimys onnellisuuteen korkeimpana hyvänä ('summum bonum'), jollainen on vain Jumala; 3) järjen ja tahdon keskeinen merkitys hyvään pyrkimisessä; 4) intellektuaaliset, moraaliset ja teologiset hyveet; 5) luonnollinen moraalilaki. Yksilöiden henkilökohtaista elämää koskevat moraaliopetukset liittyen vaikkapa sukupuoli-ja avioliittomoraaliin (avioeron saaminen, abortin ja ehkäisyvälineiden kieltäminen ym.) vaikuttavat satoihin miljooniin ihmisiin ympäri maailman vielä tänäkin päivänä.

Historiallisesti tarkastellen sydän- ja myöhäiskeskiaika eli vuodet 1000–1500, olivat katolisen kirkon suuruudenaikaa. Sen ajan Euroopan kukoistus nojasi nimenomaan katoliseen kirkkoon. Katolisen kirkon teologia ja sen pohjalle rakentunut kanoninen oikeusjärjestelmä sekä kaikille yhteinen latinan kieli loivat perustan sille Euroopalle, jonka yhdistyminen Euroopan Unioniksi on vuosisadanvaihteen merkittävimpiä poliittisia ilmiöitä. Euroopan Unionia ei olisi ilman keskiajan myöhäisten vuosisatojen Eurooppaa ja katolista kirkkoa. Tämän keskiajan perinnön seurauksena Eurooppa nousi neljässä vuosisadassa eli 1500-luvun alusta 1800-luvun loppuun mennessä maailman johtavaksi tekijäksi lähes kaikilla mittareilla mitattuna. Kärjistäen voi jopa voi sanoa, että kehitys merkitsi länsimainen sivistyksen voittokulkua maailmanlaajuisestikin ajatellen. Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kristillinen Eurooppa on halunnut ja myös kyennyt levittämään muualle maailmaan sitä uskoa ja sivistyksellistä pääomaa, jonka se on katsonut nostaneen oman mantereensa kansakunnat alikehittyneestä todellisuudesta ja henkisestä tietämättömyyden tilasta sivistyksen ja kaikenkattavan hyvinvoinnin tilaan.

Varhaisessa historiassa pitkään vallinnut katoliseen uskoon perustuva yhteiskunnallinen ja kirkollinen yhteys särkyi kuitenkin 1500-luvulle tultaessa reformaatioon sisältyvien näkemysten voittaessa alaa. Kehityksen seurauksena Euroopan uskonnollinen elämä alkoi hajota ja yhteiskunnallis-poliittinen yhtenäisyys murentua, mikä näkyi selvimmin 30-vuotiseen sotaan johtaneissa tapahtuissa 1600-luvun alkupuoliskolla. Jo 1500-luvun alun Euroopassa oli alettu elää jännitteisessä tilanteessa niin kirkollisesti kuin yhteiskunnallisesti. Anekauppaa ja hallitsijoiden yksinvaltaa vastaan julkaistuista teeseistä käynnistynyt reformaatio levisi vähitellen Wittenbergistä eri puolille Saksaa, lopulta myös Pohjois-Eurooppaan. Luterilaisen reformaation juuret ovat historiassa kuitenkin paljon Lutherin teesejä syvemmällä. Reformaatiosta on Suomessa käytetty yleisesti nimitystä uskonpuhdistus, koska on katsottu, että 1500-luvun suuren muutoksen eli katolisuuden valta-aseman syrjäyttäminen on liittynyt ennen muuta uskon sisältöä koskeviin kysymyksiin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että uskontoon ja sen edustamiin arvomalleihin liittyy aina myös poliittinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus ja niin oli asianlaita tuolloinkin.

Martti Lutherin ajatuksista liikkeelle lähtenyt reformaatio ei siis koskenut yksinomaan kysymystä yksilön Jumala-suhteesta ja henkilökohtaisesta pelastuksesta. Luther korosti kyllä pelastuksen toteutuvan yksin uskossa Kristukseen ja hänen sovitustynsä kautta ihmisille ilmaiseksi tarjottavaan Jumalan armoon. Lutherhan torjui kaikki katolisuuteen syvälle juurtuneet käsitykset inhimillisistä pyrkimyksistä ja omista teoista pelastuksen saavuttamiseksi. Lutherin uskonkäsitykset ja sen katolisuudesta poikkeavat näkemykset johtivat ajattelemaan myös ihmisten yhteisöllistä elämää uudesta näkökulmasta. Lutherin ohella mys kaikkia muita reformaattoreita yhdisti näkemys pelastuksesta, joka perustuu yksin uskoon ja Jumalan armoon ilman ihmisen omia tekoja. Monissa muissa asioissa reformaattoreiden näkemykset kuitenkin poikkesivat toisistaan, josta johtuen reformaatiolla on ollut eri tulkintatraditioissa erilaisia seurauksia. Protestanttisen etiikan sisältöperiaatteet ovatkin jakautuneet historian myötä kolmeen erilaiseen ryhmään riippuen siitä, millaista teologista perinnettä ne edustavat: toisin sanoen luterilaisen kirkon ja reformoidun kirkon etiikkaan sekä järki- ja harkintatyyppiseen etiikkaan, jonka mukaan ihmisen järkevyys ja eettinen hyvyys on siinä, ettei hän tee tahallaan tekoja, joista tietää seuraavan rangaistuksen.

Lutherin armo-oppi ja uskonkäsitys sisälsivät näkemyksen, että yksilön toiminnan piti suuntautua pelastuksen tavoittelun ohella myös toisiin ihmisiin, ihmisten yhteisöön ja luomakuntaan. Yksinkertainen perusajatus oli, että kun ihminen on vapaa kaikesta pyrkimyksestä kelvata Jumalalle, hän on myös vapaa toimimaan lähimmäisten ja koko luomakunnan hyväksi. Ihmisen vapaus valita eri tavoitteiden välillä merkitsi ennen kaikkea sitä, että kristityllä oli mahdollisuus asettua vapaaehtoisesti lähimmäisen asemaan – auttamaan ja palvelemaan häntä sekä sillä tavoin edistämään yhteistä hyvää. Tämä ajatus on keskeinen näkökulma siihen kehitykseen, joka myötävaikutti reformatoristen ajattelumallien ulottumiseen myös yhteiskunnallisen elämän alueelle.

Lutherin ajattelussa yksilön sisäisen vapauden edellytys ja perusta rakentuu käsitykselle Jumalasta, joka taukoamatta lahjoittaa ja tekee hyvää. Lutherin mukaan Jumala on olemukseltaan itse hyvyys ja rakkaus, ja tämän olemuksen mukaisesti myös ihmisellä on sisäsyntyinen halu itsensä lahjoittamiseen hyvien asioiden palvelukseen. Kolmiyhteinen Jumala lahjoittaa itsensä Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä: Isänä Hän luo ja ylläpitää elämää, Poikana sovittaa ja pelastaa syntiin langenneen ihmiskunnan ja palauttaa siten yhteyden Isään. Henkenä Jumala toimii välittäjänä itsensä ja ihmisen välillä ja sillä tavoin opettaa tuntemaan Kristuksen ja käyttämään kaikkia Jumalan lahjoja oikein. Ainoastaan henkilökohtaisen uskon avulla ihminen voi ymmärtää Kolmiyhteisen Jumalan ilmentävän itseään Hyvyydeksi, joka lahjoittaa rakkauttaan eteenpäin. Ja samalla myötävaikuttaa siihen, että sitä vastaanottava ihminen jatkaa lahjoittavan rakkauden ketjua eteenpäin toisten ihmisten ja yhteisön hyväksi. Yhteiskunnallisen ulottuvuuden kannalta on olennaista, että uskoon sisältyy käsitys Isästä elämän luojana ja ylläpitäjänä.

Lutherille oli olennaista Raamatun arvovalta kirkon elämässä. Hän sitoutui kirkon uskon luovuttamattomaan perintöön ja halusi uudistaa katolista kirkkoa. Hän käänsi Raamatun kansankielelle ja laati Vähän ja Ison katekismuksen kristillisen opetuksen apuneuvoiksi. Vuonna 1524 Luther kirjoitti pamfletin, jossa hän yllytti kaikkia kristillisiä hallitsijoita perustamaan kouluja, joissa kaikki oppisivat lukemaan ja kirjoittamaan. Merkittävää on huomata, että Luther tai muut protestanttisen uskontosuunnan edustajat eivät olleet millään muotoa kiinnostuneita valistusaatteisiin sisätyvistä ideoista. He olivat kiinnostuneita siitä, että jokainen uskova voisi itse opiskella Raamattua ja saavuttaa pelastuksen henkilökohtaisen Jumala-suhteen kautta.

Protestanttinen kristillisyys oli merkittävä tekijä myös yksilöiden välisen tasa-arvon ja ennen kaikkea naisten aseman parantamisessa. Tärkeää osaa tästä näkökulmasta näytteli lukutaidon edistäminen, sillä ilman lukutaitoa myöskään naiset eivät olisi voineet lukea Raamattua eivätkä ymmärtää henkilökohtaiseen pelastukseen johtavaa evankeliumin sanomaa.

Kristinuskon ja sen myötä eurooppalaisen elämänmuodon levittäminen etenivät reformaation jälkeen lähetystyön muodossa yhä uusille alueille maapallolla. Etenkin lähetystyön suurella vuosisadalla 1800-luvulla eurooppalaisten kirkkojen harjoittama lähetystyö merkitsi monien uusien kansojen ja kansakuntien nousemista edistyksen sekä kristillistä arvomaailmaa edustavan sivistyksen piiriin. Ensimmäisiä alueita, joissa uskonpuhdistuksen vaikutukset olivat selvästi nähtävissä oli Skotlanti, jonne uskonpuhdistus saapui 1560. Skotlantilaisen uskonpuhdistuksen perusajatuksiin kuului kaikkien kansalaisten lukutaidon aikaansaaminen ja myös köyhimpien väestönosien kouluttaminen. Skotlannissa säädettiinkin ensimmäinen koulujen rahoittamista varten laadittu verolaki 1633. Skotlantilainen kokeilu kaikille yhtäläisestä koululaitoksesta tuotti joukon merkittäviä ajattelijoita aina David Humesta Adam Smithiin. Pienen ja asukasmäärältään vähäisen alueen henkinen aktiivisuus oli sitä luokkaa, että 1800-luvun merkittävimmän valistusfilosofi Voltairen väitetään pitäneen Skotlantia ylivertaisena uusien ideoiden, kansallisen hyvinvoinnin sekä henkisen kehityksen tuottajana.

Onkin perusteltua olettaa, että yleisen lukutaidon ja koulusivistyksen leviäminen alkoi huomattavasti aikaisemmin kuin valistusaatteet levisivät Eurooppaan. Historiallisesti tarkastellen on päinvastoin kiistatonta, että valistuksen aikakausi ja eurooppalaisen sivistyksen sekä kansallisvaltioiden nousu olivat seurausta uskonpuhdistuksesta ja sitä edeltäneestä luku- ja kirjoitustaidon sekä kouluopetuksen edistämisestä.

Reformatoristen aatteiden leviäminen saavutti Pohjoismaat varsin nopeasti 1500-luvulta 1600-luvulle tultaessa. Pohjoismaat muodostavat vielä nykyisinkin kulttuurisesti ja uskonnollisesti yhtenäisen alueen, jossa vallitsee luterilainen uskonnollinen perintö. Jopa maailmanlaajuisesti tarkasteltuna on ainoalaatuista, että juuri Pohjoismaissa reformaation yhteiskunnalliset vaikutukset ovat selvästi havaittavissa vielä nykyäänkin. Pohjoismaihin saapui nimenomaan se reformaation opillinen suuntaus, jonka keskeisiä vaikuttajia olivat Martti Luther ja Philipp Melanchthon. Uskonpuhdistuksen leviämista ja heijastusvaikutuksia pohjoiseurooppalaisiin yhteiskuntiin edisti merkittävällä tavalla myös vähemmän tunnettu Johannes Bugenhagen. Suuri osa Pohjois-Euroopan seurakuntien kirkkojärjestyksistä perustui Bugenhagenin laatimiin suunnitelmiin.

Reformaation vaikutukset yhteiskunnalliseen elämään ja sosio-kulttuuriin voi kiteyttää sanaan ’luottamus’ - luottamusta yhteiskunnallisiin instituutioihin ja luottamusta yhteiskunnallista toimintaa ohjaavaan ja ylläpitävään lainsäädäntöön. Luottamus perustuu siihen vakaumukseen, että yhteiskunnan instituutioilta sekä niissä toimivilta viranhaltijoilta on lupa odottaa oikeudenmukaisuutta ja lakiin perustuvia ’hyviä’ asioita – jotakin sellaista, joka edistää ’kaikkien yhteistä hyvää’ kuten jo antiikin ajattelijat ja yhteiskuntafilosofit olivat esittäneet hyvän ja toimivan yhteiskunnan tunnusmerkiksi ja päämääräksi. Luottamus merkitsee myös sitä, että kriittisiä mielipiteitä ja tyytymättömyyden ilmauksia on mahdollista esittää ja että ne voivat tulla kuulluiksi ilman, että kenenkään tarvitsee ottaa oikeutta omiin käsiin. Kansalainen voi luottaa siihen, että yhteiskunnan instituutiot toimivat tavalla, joka edistää oikeudenmukaisuuden toteutumista ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen säilymistä ’kaikkien yhteisen hyvän’ näkokulmasta.

Pohjoismaille ominainen käsitys oikeudenmukaisuuden sisällöstä ja toteutumisesta yhteiskunnassa juontaa juurensa pitkälti juuri reformaation perintöön. Vaikka sosiaalisten oikeuksien käsitettä ei tuolloin tunnettu, Luther ja muut reformaattorit ajattelivat, että on olemassa tiettyjä ihmiselämään sisältyviä perusasioita ja arvoja, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle yhteisön jäsenenä. Yhteisön tulee huolehtia siitä, että kaikilla on riittävä toimeentulo ja myös köyhistä tuli huolehtia niin, että kukaan ei jäänyt vaille päivittäistä elantoa. Kaikille kansalaisille tuli tarjota mahdollisuus oppia lukemaan ja saamaan myös kouluopetusta niin pitkälle kuin kunkin henkilökohtaiset edellytykset sallivat. Yhteisön tuli myös pitää huolta heikommassa asemassa olevista yhteisvastuullisesti ja taata mahdollisuudet sairaanhoidon ja sosiaalisen avun järjestämiseen. Kaikki nämä eli oikeus toimeentuloon, koulutukseen ja terveydenhoitoon ovat edelleen keskeisiä modernin hyvinvointiyhteiskunnan vastuulla olevia tehtäväalueita.

Yhteiskunnalliset instituutiot ovat siis kautta historian toimineet oikeudenmukaisuuden palveluksessa. Tämä sekä ihmisten keskinäinen luottamus on niin kutsutun sosiaalisen pääoman perusta. Sosiaalinen pääoma on talous-, valtio- ja sosiaalitieteiden piirissä kehitelty uusi käsite, joka tarkoittaa yksilöiden välisiä siteitä eli sosiaalisia verkostoja ja niistä syntyviä vuorovaikutuksen ja luottamuksen normeja, joista kaikki hyötyvät. Sosiaalinen pääoma eli luottamus on puolestaan hyvin toimivan yhteiskunnan keskeinen tekijä. Tässä asiassa Pohjoismaat ovat viimeaikojen mittausten mukaan aivan kärkipäässä. Luottamuksen säilyminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan toisiaan vastaan sotivat ideologiset ja poliittiset tavoitteet ja ratkaisut voivat murentaa sitä. Sosiaalinen pääoma eli ihmisten luottamus instituutioihin ja toisiinsa on olennainen asia puhuttaessa pohjoismaisen hyvinvointivaltion tai –yhteiskunnan perustasta. Hyvinvointiyhteiskunnan kantava ajatus on, että yhteiskunnan eri ryhmien intressit eivät ole liian kaukana toisistaan, vaan kaikki voidaan pitää jollakin tavalla mukana.

(https://kansalaisyhteiskunta.fi/tietopankki/sosiaalinen-paaoma-ja-luottamus/)

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT