KRISTILLINEN MORAALI – IKUINEN/JUMALALLINEN LAKI - LUONNONOIKEUS

KRISTILLINEN MORAALI – IKUINEN/JUMALALLINEN LAKI - LUONNONOIKEUS

Luonnonoikeudellisen käsityksen mukaan ihmisellä on luonnollisen järkensä kautta kyky tuntea jokin asia ’oikeaksi’ tai ’hyväksi’ - ’vääräksi’ tai ’pahaksi’. Luonnonoikeudellista ajattelua esiintyi jo Antiikin Kreikassa ja sen edustamaan oikeuskäsitykseen liittyi ajatus, että valtion ja ihmisten säätämien lakien yläpuolella on olemassa niitäkin ylemmän auktoriteetin säätämä ikuinen laki. Ajatukseen sisältyi keskeisenä elementtinä käsitys Jumalasta, joka edustaa tiettyjä objektiivisia moraalisia totuuksia – periaatteita ja toimintavälttämättömyyksiä, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille, kaikkialla maailmassa ajasta ja paikasta riippumatta. Nämä yleisinhimilliset totuudet ovat nähtävissä jo maailman järjestyksessä ja ne sitovat kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina tietyin luonnonvoimaisin oikeuksin ja velvollisuuksin.

Luonnollisen lain ajatukseen sisältyy myös käsitys moraalin määräyksistä, jotka ovat ikuisesti ja absoluuttisesti tosia. Ne eivät ole sidottuja tiettyihin paikallisiin arvostuksiin ja totena pitämisiin, vaan ne liittyvät laajempiin, koko luomakuntaa ja siinä eläviä ihmisiä koskeviin objektiivisiin totuuksiin. Modernissa maailmassa kehitys on kuitenkin menossa yhä enemmän suuntaan, jossa moraaliin perustuvat normatiiviset säännöt ovat alkaneet korvautua rationaalisesti suunnitelluilla lainsäännöksillä ja teknisesti koordinoiduilla toimintanormeilla. Samaan aikaan yhteiskunnan henkistä katsomusperustaa edustavista moraaliarvoista on alettu etääntyä tai luopua niistä kokonaan. Näin siitäkin huolimatta, että moraalia ei, enempää yksilön kuin yhteisönkään näkökulmasta tarkasteltuna, voi typistää ainoastaan ulkoapäin opeteltaviksi käskyiksi ja kielloiksi tai ylhäältä päin annetuiksi normatiivisiksi oikeus- ja toimintaohjeiksi. Lainsäännösten kautta luotavat ohjeet, liittyivätpä ne yksilölliseen tai yhteisölliseen elämään, ovat aina enemmänkin yhteiskuntapoliittisia ohjelmajulistuksia kuin arvoihin perustuvia eettisiä tai moraalisia normeja.

Yhteiskunnallisella tasolla tämä kaikki on merkinnyt kehitystä, jossa julkinen elämänalue on yhä kiihtyvämmällä vauhdilla alkanut demoralisoitua. Toisin sanoen ennestään moraalisia perusteluja edellyttävät kysymyksenasettelut ovat alkaneet muuttua pelkiksi poliittisiksi kannanotoiksi ja ideologisiksi mielenilmauksiksi. Huomiotta on jäänyt, että ihmisten säätämien lakien avulla tapahtuva moraalikäsitysten muovaaminen ei koskaan kykene korvaamaan yksilön omaa moraalista harkintaa eikä yksilönvapautta ilmaisevaa eettistä koodistoa. Kaiken taustalla on ollut nähtävillä muutoskehitys niissä ajattelutavoissa, jotka liittyvät käsitykseen ihmisen luontaisesta moraalitajusta sekä luonnollisen moraalilain sisällöstä.

Luonnonoikeuden keskeisenä sisältönä on varhaisesta historiasta alkaen ollut katsomus, että lain ja oikeuden perimmäisenä lähteenä on ihmiskunnan yläpuolella vaikuttavan suvereenin auktoriteetin ilmaisema, ikiaikainen ja kaikkia maapallolla eläviä ihmisiä yhtäläisesti koskeva tahto. Perusmääritelmän mukaan luonnollinen laki on voimassa kaikkina aikoina ja kaikkialla maapallolla, koska sen sisältämät periaatteet ovat universaaleja eli kaikkia ihmisiä yhtäläisesti koskevia. Inhimillisistä katsomuksista, kulttuurisista, kielellisistä, rodullisista tai uskonnollisista eroavuuksista riippumatta. Luonnonoikeus on siis yhteisnimitys sekä moraaliteorioille että oikeusteorioille, joiden mukaan inhimillisen oikeuden ja ihmisen säätämien lakien yläpuolella on olemassa ylempi oikeus.

Oikeusteoreettisesti luonnonoikeudella (ius naturale) tarkoitetaan oikeusjärjestystä, joka pohjautuu luonnostaan tiedettyyn tai sellaiseksi miellettyyn, säädännäisoikeudesta riippumattomaan eettiseen tai uskonnolliseen normistoon. Tällaisen oikeuden katsotaan olevan voimassa ihmisten luomasta positiivisesta oikeudesta riippumatta, joten ihmisten säätämien lakien ei tule olla ristiriidassa luonnonoikeudellisten normien kanssa. Luonnonoikeudellisia määritelmiä löytyy niin antiikin filosofisesta perinteestä kuin roomalaisesta oikeudestakin, joiden pohjalle keskiajan kanonistit ja varhaisen uuden ajan alun ajattelijat loivat omat oikeudelliset käsityksensä.

Myös modernissa maailmassa luonnonoikeuteen perustuvat ajattelumallit ovat edelleen voimassa perustavaa laatua olevien ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien peruskäsitteistössä. Oikeusteoreettisesti tarkastellen luonnonoikeus edustaa historiallisesti muuttumatonta käsitystä ikuisesta, kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina sitovasta laista ja oikeudesta, jota pidetään yhtenä ihmiskunnan historiassa pisimpään sovelletuista oikeudellisista opeista. Luonnolliseen oikeuteen sisältyvät lait asettavat antavat rajat sille, mitä lainsäätäjä voi ylipäätään säätää laiksi tai mille tuomioistuimen on lupa antaa tehokasta oikeussuojaa. Näin ollen säädännäisen lain ja sen tulkitsemisen tulee olla sopusoinnussa luonnonoikeudellisten normien kanssa, jotta sitä voidaan pitää oikeudellisesti ja moraalisesti hyväksyttävänä. Luonnonoikeusajattelussa moraali ja laki ovat välttämättömässä riippuvuussuhteessa toisiinsa nähden.

Kuten todettu, nykyisin voimassa olevat universaalit ihmisoikeudet ja kansalaisvapaudet, jotka ovat riippumattomia ihmisten säätämistä laeista, periytyvät suoraan luonnonoikeudellisista ajattelumalleista. Ne sisältyvät keskeisiin oikeusvaltioperiaatteisiin kaikissa niissä maissa, jotka ovat nämä periaatteet hyväksyneet. Ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia eli universaaliset ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle ihmiselle maailmassa ja ovat voimassa kaikkialla samanlaisina. Ne ovat myös luovuttamattomia liittyen ajatukseen ihmisyksilön luonnollisista oikeuksista (oikeus elämään, vapauteen ja omaisuuteen), ja ovat siten valtiollista vallankäyttöäkin vanhempia. Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle ihmiselle jo hänen ihmisyytensä perusteella, eikä niitä siksi voi ottaa häneltä pois esivallan päätöksellä tai edes henkilön omalla suostumuksella.

Ihmisoikeudet ovat myös jakamattomia eli kaikki ihmisoikeudet ovat yhtä tärkeitä ja toisistaan riippuvaisia. Ne ovat myös perustavanlaatuisia niin, että vain tärkeät oikeudet ansaitsevat tulla kutsutuiksi ihmisoikeuksiksi. Ihmisoikeuksissa on pohjimmiltaan kysymys sekä vapaudesta jostakin että oikeudesta johonkin. Jokaisen, joka vaatii itselleen vapauksia tulee olla valmis antamaan niitä kaikille muillekin ihmisille. Niiden tehtävänä on yhtäältä rajoittaa valtiollisen lainsäätäjän ja lainsoveltajan valtaa, sekä toisaalta ohjata niitä oikeudenmukaisiin ja ihmisoikeudet huomioon ottaviin päätöksiin. Ihmisoikeuksien lähtökohtana on kautta historian pidetty ihmisen moraalista luonnetta - ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille, koska ihmisyyden keskeisimpänä tunnusmerkkinä on jokaiselle ihmiselle kuuluva ihmisarvo.

(https://ihmisoikeusliitto.fi/ihmisoikeudet/)

Ihmisoikeuksien tarkoituksena on siis taata ihmisarvon mukainen elämä jokaiselle maapallolla elävälle ihmiselle sekä estää ihmisoikeusloukkauksien tapahtuminen. Sellaista ei voi taata ilman, että ihmisoikeudet on lausuttu julki sopimuksin. Tärkein nykymuotoisia ihmisoikeuksia käsittelevistä sopimuksista on YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (1948), joka luotiin II maailmansodan jälkeen. Sittemmin sitä täydentämään on luotu erilaisia kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja niiden valvomiseen keskittyviä mekanismeja, joita kehitetään edelleen. Ihmisoikeudet kattavat nykyään koko inhimillisen elämän kirjon ja ne määrittävät oikeudenmukaisuuden perusteita niin poliittisessa, sosiaalisessa, yhteiskunnallisessa kuin taloudellisessakin ympäristössä.

Varhaiset ihmisoikeudet voidaan määritellä ihmisen moraaliin liittyväksi oikeus- ja moraalifilosofiseksi käsitteeksi, kuten edellä on tuotu esiin luonnonoikeuteen liittyen. Myös UNESCO:n mukaan ihmisoikeuksien kehittäminen on alunalkaen lähtöisin varhaisimpia kulttuurisia ja uskonnollisia perinteitä edustavien yhteiskunta- ja oikeusfilosofien parista. Historian kuluessa yhteiskunnallisten ajattelijoiden ja lainsäätäjien työn tuloksena kansallisiin lainsäädäntöihin on alettu sisällyttää normeja, jotka ovat mahdollistaneet yksilöiden oikeuksien suojelun.

Keskiajan merkittävin teologi Tuomas Akvinolainen jakoi käsityksen oikeudesta kahteen kategoriaan eli ikuiseseen luonnonoikeuteen (ius/lex naturale) ja sen alaisuudessa olevaan ihmisten säätämään oikeuteen (ius/lex positivum). Näiden kahden oikeuskäsitteen lisäksi käsite laista oli jaettu kahteen osaan eli kaikkein ylimpänä vaikuttavaan ’ikuiseen lakiin’ (ius/lex aeterna) ja jumalallista ulottuvuutta edustavaan ’jumalalliseen lakiin’ (ius/lex divina). Näiden alapuolella oleva positiivinen oikeus, joka koostui ihmisten säätämistä laeista, ei voinut olla ristiriidassa luonnollisen oikeuden ja lakien kanssa. Kuten kirkkoisä Augustinus totesi: ’Lex iniusta non est lex’ eli ’epäoikeudenmukainen laki ei ole laki’. Positiivisen oikeuden tehtävänä oli vain täydentää ja tarkentaa oikeutta säätämällä yksityiskohtaisia ja tarkempia lakeja erilaisia ratkaisua vaativia arkielämässä ilmenneitä ongelmia ajatellen.

Keskiajan katolisen luonnonoikeusteorian ja ennen muuta juuri Tuomas Akvinolaisen ansioksi on luettava, että antiikin aristotelinen luonnonoikeustraditio periytyi myöhemmille vuosisadoille. Luonnonoikeuden teologinen tulkinta on yrittänyt vuosisatojen ajan sopeuttaa klassisen luonnonoikeuden kristillisen uskon perustotuuksiin. Tämän tulkinnan mukaan korkein ohje oikeudenkin alueella on Jumalan ikuinen laki, yhtenä ilmentymänään kymmenen käskyä. Luonnonoikeudellisen käsityksen keskeisenä sisältönä on, että Jumala on asettanut myös moraalin ihmisten noudatettavaksi, ja moraali on hyvää juuri sen vuoksi, että se on Jumalasta lähtöisin.

1500–1600-lukujen ajatukset luonnonoikeudesta eli oikeuksista elämään, vapauteen ja omaisuuteen kehittyivät oikeudellisesti velvoittaviksi 1700-luvulla. Keskiajalla ihmisille kuului lähinnä vain velvollisuuksia hallitsijaa kohtaan ja vasta uuden ajan alussa alettiin puhua kansalaisuudesta, johon katsottiin sisältyvän myös oikeuksia. Silloin oikeuksista alettiin puhua ihmisoikeuksina ja niitä sisällytettiin erilaisiin oikeudellisesti sitoviin asiakirjoihin. (http://www.ihmisoikeudet.net/wp-content/uploads/2016/01/1.pdf)

Valistusfilosofian ja sen tunnettujen edustajien vaikutuksesta luonnonoikeuden varhaiset aatteet alkoivat vähitellen siis kehittyä oikeudellisesti velvoittaviksi. Ranskan ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1789 ja Yhdysvaltain Bill of Rights vuodelta 1791 ilmensivät lähes sopimusluonteista suhdetta valtion ja yksilön välillä ja korostivat sitä, että valtion valta perustuu vapaan yksilön suostumukseen. Nämä oikeudet olivat kuitenkin vielä silloin vain omille kansalaisille kuuluvia, eivät vielä kansainvälisiä. 1800-luvulla myös taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet alettiin tunnustaa. Ensimmäinen näistä koski kansalais- ja poliittisia oikeuksia (KP-sopimus) ja toinen näistä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia (TSS-sopimus). Monissa valtioissa nykymuotoisia ihmisoikeuksia kirjattiin jopa ensimmäistä kertaa kansallisiin perustuslakeihin. Jo 1800-luvulla alettiin valmistella kansainvälisiä ihmisoikeusstandardeja. Orjakauppa kiellettiin ja lisäksi Geneven sopimuksilla pyrittiin puuttumaan sodan raakuuksiin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 nähtiin, etteivät hallitukset kyenneet yksin turvaamaan ihmisoikeuksien varhaisten sopimusten toteutumista. Rauhansopimuksissa myös valtioiden rajoja piirrettiin uudelleen, jolloin kysymys vähemmistöistä uusien valtiorajojen sisällä tuli esille. Versailles’n rauhansopimuksen yhteydessä perustettu Kansainliitto (1919–1946) oli yleismaailmallinen hallitustenvälinen järjestö, jonka tehtäviin kuului aseistariisunta ja kansainvälisten kiistojen sovittelu. Kansainliitto pyrki ottamaan osaa ihmisoikeuksien suojeluun kansainvälisin keinoin, mutta epäonnistui suurten konfliktien ehkäisemissä 1930-luvulla - toisen maailmansodan jälkeen eli vuonna 1946 Kansainliitto lopetti toimintansa ja siirsi tehtävänsä uudelle korvaavalle järjestölle YK:lle.

Totalitaaristen hallintojen aikaiset ihmisoikeuksien ja ihmisarvon loukkaukset loivat II maailmansodan jälkeen tarpeen kansainvälisille lisätoimille rauhan ja edistyksen turvaamiseksi. Erityisesti Adolf Hitlerin johtamassa natsi-Saksassa ihmisoikeusloukkaukset olivat ennen näkemättömän julmia ja niiden seurauksena miljoonia ihmisiä eliminoitiin rodun, uskonnon ja kansallisuuden perusteella. Vastaavanlaisten hirvittävyyksien ehkäisemiseksi Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja allekirjoitettiin 1945, jolloin kaikkiaan 51 maata sitoutui allekirjoituksillaan aloittamaan työskentelyn kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden puolesta. Peruskirjan 1. artiklassa mainitaan järjestön yhdeksi päämääräksi ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja YK:n ihmisoikeustoimikunta aloitti neuvottelut ihmisoikeusjulistuksen luomiseksi. Peruskirjassa tuotiin selkeästi esiin ihmisoikeuksien ja maailmanrauhan välinen yhteys, joten siihen sisällytettiin paitsi sodan, myös muun voimankäytön kielto muussa kuin itsepuolustustarkoituksessa.

(http://www.ihmisoikeudet.net/wp-content/uploads/2016/01)

Uuden ajan ns. rationalistisen luonnonoikeuden sekä galilealaisen ja newtonilaisen luonnontieteen läpimurron myötä tieto piti perustaa yleispätevään järkeen ja johdonmukaiseen päättelyyn. Jumalan ja auktoriteettien asemesta luonnollisen oikeuden alettiin katsoa perustuvan pelkkään ihmisjärkeen ja sen avulla muotoiltuihin periaatteisiin. Rationalistiset tulkinnat luonnonoikeudesta ovat vähitellen vallanneet alaa myös kirkollisessa keskustelussa, jossa luonnonoikeutta on alettu tulkita sen keskeisimmästä sisällöstään irrotettuna.

Lundilaisen teologian vanavedessä erityisesti Pohjoismaissa on alkanut yleistyä sellainen luterilaisuuden tulkinta, jonka mukaan moraali perustuu ihmisen omaan eettiseen ajatteluun. Luonnollista lakia ja jumalallista auktoriteettia edustava moraali on vaihdettu ihmisen oman persoonan ja ajattelumallien tuottamiin elämänkatsomuksellisiin periaatteisiin. Niitä ohjaavina normatiivisina lähteinä pidetään ihmisen yksilökohtaista rationaalista ajattelua ja eräänlaista sisäsyntyistä etiikkaa, jonka on mahdollista muuttua sitä mukaa kuin elämäntilanteet ja niihin liittyvät ulkonaiset tekijät ja katsomukset muuttuvat. Raamattua eikä mitään muutakaan ihmisen yläpuolella olevaa normiauktoriteettia tähän harkintaan tarvita.

Valistusaatteiden voluntaristisen ajattelutavan seurauksena myös näkemys ihmiskunnan alusta asti vallinneesta ’luomisjärjestyksestä’ ja sen Luojasta on tarpeeton ja sen vuoksi hylättävä. Myös katsotaan, että moraali on historiallisesti muuttuvaa, kunkin aikakauden ja siinä vallitsevien arvostusten ja totenapitämisten tuotetta. Katsomuksen mukaan ihmisen ’luonnollinen moraalitaju’ ei tarvitse ohjeekseen mitään ihmisen ulkopuolella olevaa säädöskokoelmaa tai oikeuden lähdettä. Eettisiä ja moraalista harkintaa koskevia kysymyksiä tulee ratkaista ja käsitellä ihmisen oman rationaalisen pohdinnan ja ihmistenvälisen poliittis-demokraattisen keskustelun avulla. Kristillisellä moraalilla ei näin ollen ole niinkään lähtökohtana Raamatussa ilmaistut periaatteet, vaan ihmisen oman järjellisen päättelyn ja eettisen harkinnan mukaiset juuret.

Jumalan laki, käskyt ja luomisjärjestykset eivät kuitenkaan ole muuttuvia asioita kuten uskonpuhdistaja Martti Luther on yksiselitteisesti Raamattuun perustuen todennut. Sen sijaan ne ovat olleet luomisesta asti voimassa ja ne on kaiverrettu ihmismieliiin. Juuri “luonnollinen moraalilaki” vahvistaa käsityksen siitä, että kristillinen moraali on muuttumatonta. Luther käsittelee maallista esivaltaa nimenomaisesti teoksessaan ’Von weltlicher Obrigkeit, wie weit man ihr Gehorsam schuldig sei’ vuodelta 1523. Luther kirjoittaa osassa ’Von weltlicher Obrigkeit III’ seuraavasti: ”Oikea kristillinen esivalta kuulee vain Jumalaa ja hallitsee rakkauden lain ja vapaan luonnollisen järjen avulla ilman lakikirjoja ja lakimiehiä. Nämä näet johdattavat kristitynkin helposti vääryyteen, koska maalliset lait ovat väistämättä vain järjen irrallisia katkelmia: järjen järjetöntä “apinointia”, jota esivalta käyttää oikean järjen sijasta. Maalliset hallitsijat ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta epäkristittyjä ja sen myötä kykenemättömiä kristilliseen rakkauteen. He hallitsevat luonnollisen järjen sijasta omalla järjellään ja luonnollisen lain sijasta itse säätämillään laeilla. Niin he lankeavat omavoimaisuuden syntiin ja korottavat itsensä ylpeydessään jumaliksi Jumalan rinnalle. Siksi kaikki, mitä he saavat aikaan, on pelkkää pahaa, ja jokainen inhimillinen esivalta on hirmuvalta, ellei sitä Jumalan armosta hallitse joku Jumalan valitsema kuningas Jehun veroinen “ihmemies”, jonka mieltä ei maailma hallitse.”

(Juha-Pekka Rentto FT, OTT: LUTHER, LAKI JA VALTIO - https://www.edilex.fi/artikkelit/9072.pdf)

Lutherin mukaan Raamatun vääräksi nimeämä toiminta ja luomisjärjestyksen rikkominen ei voi jossain vaiheessa muuttua hyväksi ja sallituksi, vaan se rikkoo aina elämää itseään. Philipp Melanchthonin vuonna 1531 kirjoittama ’Augsburgin tunnustuksen Puolustus’ on luterilaisiin tunnustuskirjoihin sisältyvän Augsburgin tunnustuksen tärkein selitysteos, ja keskittyy erityisesti kiistanalaiseksi osoittautuneeseen vanhurskauttamisoppiin. Augsburgin tunnustuksen puolustus opettaa luonnonoikeudesta, että ”juuri luomistyön tähden luonnonoikeus on muuttumaton”. Tätä ajatusta vielä tähennetään toteamuksella: “Edelleen luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon istuttama järjestys.”

(https://tunnustuskirjat.fi/puolustus/toc.html)

Huolimatta Lutherin kärjistetyn synkästä suhtautumisesta maalliseen lakiin/hallitsijoihin luonnonoikeus nähdään – paitsi tunnustusta noudattavan kirkon - myös modernin oikeusteorian piirissä totuudenmukaisemmassa valossa kuin liberaalien aatteiden valtaamissa kirkollisissa piireissä. Oikeusteoreettisesti luonnonoikeusajattelun ja oikeusrealismin välistä eroa pidetään keinotekoisena ja oikeutta tarkastellaan sekä osana yhteiskuntaa että osana koko maailmaa. Siten laki ja moraali ovat joko identtisiä keskenään tai ainakin hyvin lähellä toisiaan, kuten klassinen luonnonoikeuden tulkinta edellyttääkin.

Vaikka uuden ajan alussa luonnonoikeus kehittyi  rationalistiseksi luonnonoikeudeksi - taustallaan muuttunut yhteiskunta ja sen muuttuneet arvot - luonnonoikeuden keskeiset periaatteet ovat oikeusteoreettisesti tarkastellen edelleen voimassa. ”Nykypäivänä ’luonnollisen oikeuden’ tiedostamisessa ja niistä johdettujen johtopäätösten osalta tärkeässä asemassa ovat perinteen muodostavat auktoriteettien kirjoitukset. Kirjoitetulla, positiivisella (inhimillisellä) lailla on oma sijansa, mutta sen puitteet, liikkumavara ja osittain sisältökin määräytyvät luonnollisen oikeuden perusteella. Oikeudellinen päättely on ihmistä ja hänen päämääräänsä koskevaa eli käytännöllistä päättelyä (käytännöllinen järki)”. Luonnonoikeus siis sisältää ajatuksen säädetystä laista riippumattomista, kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina koskevista ihmisoikeuksista, jotka yhtäältä rajoittavat lainsäätäjän ja – käyttäjän valtaa ja toisaalta ohjaavat heitä oikeudenmukaiseen lainkäyttöön ja lakien säätämiseen.

(M.I. Niemi: Luentoja oikeusfilosofiasta’ https://www.ulapland.fi/loader.aspx?id=7f8bfe95-9d87-4861-bee3-7e649bdba671)

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT