USKONNOLLINEN ARVOPERUSTA - YHTEISKUNNAN HISTORIALLINEN ELINEHTO

USKONNOLLINEN ARVOPERUSTA - YHTEISKUNNAN HISTORIALLINEN ELINEHTO

Modernissa yhteiskunnassa kehitys on kulkenut kohti yhä suurempaa moniarvoisuutta ja liberalisoituvaa aate- ja toimintakulttuuria. Useat yhteiskuntatieteilijät ovat analysoineet tätä kehitystä ja päätyneet hyvinkin erilaisiin päätelmiin kehityksen suunnasta. Erityisesti, kun analysoinnin kohteena on ollut uskonnollisen ja ylipäätään henkisen katsomusperustan rooli tässä muutoksessa. Paitsi uskonto yhteiskunnallisena ilmiönä, myös uskonnollisuus sinänsä - kuten ihmisten uskonnollinen käyttäytyminen, uskonnolliset arvot ja normit - voivat olla empiirisen tieteen tutkimuksen kohteina. Sosiologiselta kannalta tarkasteltuna uskonnon on määritelty olevan "yliluonnollista maailmaa koskevien uskomusten ja pyhän-epäpyhän määritelmien järjestelmä, joka myös sisältää jokapäiväistä toimintaa varten ohjeita, jotka ovat kollektiivin, ryhmän tai yhteisön omaksumia".

Sellaiset sosiologista yhteiskuntateoriaa edustavat klassikot kuten saksalaiset Max Weber, Emile Durkheim ja Ernst Troeltch sekä amerikkalainen Talcott Parsons ovat useissa tutkimuksissaan tarkastelleet juuri uskonnollisen arvoperustan roolia modernin yhteiskunnan rationalisoitumis- ja liberalisoitumiskehityksessä. Jokainen näistä tutkijoista edustaa ns. institutionalistista yhteiskuntanäkemystä, jonka mukaan arvoilla ja normeilla on keskeinen funktio eli tehtävä modernin yhteiskunnan kokonaistoiminnan kannalta. Yhteiskunnan koko normeja luovaan ja ylläpitävään järjestelmään, toisin sanoen niin oikeudelliseen normikoneistoon kuin laajemmin sen taustalla vaikuttavaan yhteiskunnan normatiiviseen ja henkiseen katsomusperustaan sisältyvillä, yhteisesti hyväksytyillä arvoilla on luovuttamattoman tärkeitä tehtäviä yhteiskunnan koherentin ja tasapainoisen toiminnan näkökulmasta nykyajassa sekä toiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi myös tulevaisuutta ajatellen.

Max Weberin käsitys länsimaisesta rationalisoitumisprosessista pitää sisällään kaksitasoisen rakenteen: alunperin metafyysis-uskonnolliseen maailmankuvaan kiinnittyneet rationaaliset ja metodisesti järkiperäistyneet elämänkäytännöt ovat alkaneet vähitellen irrottautua aikaisemmin henkistä katsomusperustaa edustavasta taustastaan. Alun alkaen puhtaasti eettinen ja uskonnollissävyinen sekä puritaanisia arkikäytäntöjä heijastava elämäntapa on alkanut itsenäistyä ja institutionalisoitua. Uskonnollisista elämänkäytönnöistä on vähitellen alkanut muodostua paitsi yksilöiden sisäistä elämistodellisuutta, myös hänen ulkoisia ja sosiaalisia elämänkäytäntöjään ohjaavia toimintaperiaatteita. Näin ollen puhtaista rationaalisista ja järkiperäisistä toimintaperiaatteista erotettavissa olevat normatiiviset ja arvoihin nojaavat säännöt ovat alkaneet muovata yksilöiden toimintaa. Weberin mukaan juuri kristinuskosta peräisin oleva arvoperusta on ollut läpi historian keskeisessa roolissa paitsi yksilöiden oman elämän, myös häntä ympäröivän yhteiskunnan toiminnan näkökulmasta.

Weberin kiinnostus uskontoihin ja niiden vuorovaikutus- ja heijastussuhteisiin muun yhteisöllisen todellisuuden kanssa ei ole rajoittunut pelkästään tietyn yksittäisen uskonnon sisällölliseen tai historialliseen analysointiin. Weber ei myöskään ole pyrkinyt laatimaan mitään uskonnollisperusteista kokonaisnäkemystä maailmasta ja ihmisten toiminnasta siinä. Hänen argumentaationsa on sitä vastoin aina kohdistunut niihin ilmi- ja piilovaikutuksiin, joita uskonnollisella vakaumuksella ja yksilötasolla omaksutuilla uskonnollisilla arvoilla on paitsi yksilöiden omien elämänkäytäntöjen muovaajana, myös niiden heijastusvaikutuksiin laajempiin sosiaalisiin ja yhteisöllisiin rakenteisiin.

Weber ei siis ole tukeutunut mihinkään teologiseen oppikuvaukseen eikä käyttänyt lähteinään dogmaattisia ja opillisia uskontoteorioita. Sen sijaan hän on pyrkinyt kiinnittämään huomionsa niihin eri uskonnoissa ilmeneviin psykologisiin ja pragmaattisiin elementteihin, jotka ilmentävät yksilöiden erilaisia elämisenkäytäntöihin ja –tapoihin liittyviä konkreettisia sekä järkiperäis-rationaalisia yllykkeitä. Nämä ”sisäisten ainesten määrittämät” asennoitumiset suhteessa ulkoiseen maailmaan ovat Weberin mukaan heijastaneet vaikutuksensa kaikkeen ihmilliseen ja yhteisölliseen toimintaan, mutta vain yhtenä kulttuurisena osa-alueena, ei yksinomaisena determinanttina. Toisaalta uskonnollisiin elämänkäytäntöihin ovat vaikuttaneet puolestaan poliittis-hallinnolliset, oikeudelliset ja taloudelliset tekijät niissä puitteissa, missä kukin yhteiskunta toimii omien kansallisten, maantieteellisten, poliittisten ja sosiaalisten rajojensa sisällä.

Emile Durkheimia (1864-1920), joka oli Weberin aikalainen, pidetään yhdessä tämän kanssa rakennefunktionalistisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen merkittävimpinä teoreetikkoina. Durkheimia voitaneen pitää jopa sosiologian ’isänä’ ja yhdessä mainittujen nimien kanssa ’sosiologien klassikoihin’ kuuluvana. Amerikkalainen C.Wright Mills on määritellyt tämän klassikko-käsitteen seuraavasti katsoen, että kaikilla tätä tieteellistä lähestymistapaa edustavilla yhteiskuntateoreetikoilla on havaittavissa seuraavat yhteiset kysymyksenasettelut.

1. modernin yhteiskunnan rakenne – ja sen eroavuudet sitä edeltäneisiin yhteisörakenteisiin

2. modernin yhteiskunnan asema ja merkitys ihmisyhteisöjen historiallisessa kehittymisessä – ja niiden mekanismien määrittely, jotka ovat näihin kehitysmuutoksiin johtaneet

3. ihmisen asema ja rooli modernissa yhteiskunnassa – sekä ne muutokset, jotka yksilöpersoonan elämänkäytäntöjen tasolla ovat historian edetessä tapahtuneet

Durkheimin tutkimuksellisessa keskiössä ovat erityisesti olleet yksilöiden käyttäytymistä ohjaavat arvot ja normit, joista hän käytti nimitystä ’sosiaaliset tosiasiat’ (social facts). Näiden sosiaalisten tosiasioiden eli normien tuli olla sosiologisen tutkimuksen pääkohteita. Durkheim näki modernin yhteiskunnan olevan ajautumassa kohti vieraantuneisuutta ja anomian tilaa, jos siltä puuttuu yhteinen normatiivinen ja arvoihin perustuva konsensus. Durkheim keskittyi tuotannossaan pitkälti juuri sosiaalista integraatiota ja moraalista järjestystä koskevien kysymysten käsittelyyn.

Durkheimin mukaan modernissa yhteiskunnassa on erotettavissa kahdella tasolla vaikuttavia prosessejaa ja kaksi erilaista ulottuvuutta, jotka kaikissa yhteiskunnissa ohjaavat niissä elävien ihmisten toimintaan. Ensimmäiseksi 1) sosiaalinen integraatio eli se, missä määrin yhteisön jäsenet kokevat kuuluvansa yhteisön kokonaisuuteen ja toteuttavat sen toimintaprosessia. Toiseksi 2) sosiaalisessa yhteisössä vaikuttavat arvoperusteiset säännöt ja normit, jotka määrittelevät yksilöiden toimintaa ja rooleja siinä yhteisössä, missä yksilö elää.

Amerikkalainen sosiologi Talcott Parsons (1902-1979) on saanut vaikutteita Weberin yhteiskunnallis-funktionaalisista näkemyksistä opiskellessaan Heidelbergin yliopistossa Saksassa vuodesta 1927 alkaen. Parsons kehitteli edelleen paitsi Weberin, myös muiden sosiologien ja taloustieteilijöiden ajatuksia, erityisesti Emile Durkheimin, Bronislaw Malinowskin ja Vilfredo Pareton. Tutustuttuaan erityisesti Weberin uskonnon- ja yhteisuntatieteellisiin ajatuksiin sekä historiakäsityksiin Parsons keskittyi kokoamaan niiden pohjalta omia teorioitaan yhteiskunnallis-sosiologisten elementtien ja uskonnollisten elämänkäytöntöjen välisistä vuorovaikutussuhteista. Tohtorintutinnon suoritettuaan Parsons palasi Harvardin yliopiston opettajaksi vuonna 1931 ja jatkoi näitä kehittelyjään talouden ja sosiologian alalla ja liittyi jäseneksi Harvardin sosiologiseen yhdistykseen.

Teokseen ”The Sociology of Religion” tekemässään johdantopuheessa Talcott Parsons toi esille näkemyksen, jonka mukaan Weber edusti evolutiivista historianäkemystä sekä ajatusta vuorovaikutteisista yhteiskunnallisista toimintaprosesseista. Otsikolla ”Religion and the Problem of Social Evolution” Parsons kuvasi Weberin tapaa hahmottaa uskonnon asemaa historian kehityksessä ja osana yhteiskunnallista toimintaprosessia. Parsonsin näkemyksen mukaan Weberin ajattelu lähtee siitä havainnosta, että mikään inhimillinen yhteisömuoto tai kehittynyt yhteiskuntarakenne ei voi olla olemassa ilman jonkinasteista ja tavalla tai toisella uskonnolliseksi määriteltyä käsitteistöä. Kaikkein alkukantaisimmissa ja primitiivisimmissäkin yhteisöissä on jo antropologisten tutkimusten valossa havaittavissa uskomusjärjestelmiä, jotka rakentuvat yliluonnollista alkuperää olevien henkien, säännöskokoelmien, jumaluuksien tai muiden ei-persoonallisten auktoriteettien varaan. Näiden yliluonnollisten auktoriteettien ohjailema normisto on kautta historian vaikuttanut paitsi yhteisöjen ja yhteiskutien sisäisiin toimintakäytäntöihin ja kehittymiseen, myös yhteiskuntien evolutiiviseen kehittymiseen historian eri vaiheissa.

Modernissa yhteiskunnassa koko ajan etenevän rationalisoitumisprosessin voi Parsonsin mukaan nähdä merkitsevän arvojen pluralisoitumista eli moniarvoistumista. Kehityksen seurauksena kukin elämänsfääri ja yhteiskunnallinen toimintataso luo ja ylläpitää omia arvojaan. Arvoja, jotka saattavat olla hyvinkin suuressa ristiriidassa keskenään. Tämänsuuntaisen modernisoitumiskehityksen jo Weber näki äärimmilleen vietynä merkitsevän maailman vapautumista kaikesta metafyysisestä ja henkisestä perinnöstä – ja lopulta johtavan uskonnollisen elämänalueen loppumiseen ja surkastumiseen. Weber piti sellaista kehityksen suuntaa epätoivottavana ja suorastaan vaarallisena yhteiskunnan kokonaistoiminnan näkökulmasta.

Weberin toinen huoli siitä kehityksestä, mihin länsimaisen tieteen ja moraalin erkaneminen voi johtaa, ei rajoittunut vain edellä kuvattuun valistuksen mukanaan tuoman liberalisoitumiskehityksen kritiikkiin. Eri elämänsfäärien erkaantuminen toisistaan ei hänen mukaansa ollut vaarassa johtaa vain valistuksen korottaman järjen ja instrumentaalisen rationaalisuuden lisääntymiseen, ei myöskään yksin tieteellisen tiedon ja luonnonhallinnan kasvuun. Kehitys ei myöskään ollut vaarassa merkitä yksin moraalitietoisuuden irrottautumista entisistä uskonnollis-metafyysisistä maailmankuvista. Tämän kaiken ohella ja taustalla Weber näki vielä syvemmän ja vakavamman kehityssuunnan – suunnan, joka on vaarassa johtaa formaaliin ja puhtaasti tieteelliseen tietoon perustuvan rationaalisuuden ylivaltaan kaikessa inhimillisessä ja yhteisöllisessä toiminnassa. Tämänsuuntainen teknis-rationaalinen, instrumentalistinen modernisoitumis- ja intellektualisoitumiskehitys voi hänen mukaansa pahimmillaan johtaa kaikkien syvempää merkitystä omaavien kulttuuriarvojen mitätöintiin ja uskonnollis-eettisten arvopostulaattien syrjäytymiseen. Juuri sellaisen kehityssuunnan ehkäiseminen oli yksi Weberin pääteeseistä ja sitä koskevaan tutkimukseen hän uhrasi suuren osan tieteellisestä urastaan.

Weberin käsityksen mukaan juuri uskonnolliseen maailmankuvaan ankkuroituneet arvot ja normit voivat toimia yksilöllisiä elämänkäytäntöjä ohjaavina ja aidosti merkitystä antavina perusteluina. Uskonnollisperäisillä eettisillä ja normatiivisilla arvoilla on ikivanha, sekä sosiaalista että yksilöllistä elämää koossapitävä ja vakaumukseksi muodostunut perusta. Perusta, joka on heijastanut vaikutuksensa läpi historian kaikkeen niin yksilölliseen kuin yhteisölliseenkin toimintaan. Sellaista arvoperustaa ei Weberin mukaan ole mahdollista unohtaa tai sivuuttaa myöskään modernissa maailmassa.

Weberin pyrkimys on ollut luoda länsimaista materialistista maailmankuvaa hallitsevan yksipuolisen, mekaanisen ja siten selittämiskyvyltään jäykän argumentaation rinnalle – ja sen vastapainoksi – moniulotteisempi ja luotettavampi selittämismalli. Tähän laaja-alaiseen, koko inhimillistä ja yhteisöllistä todellisuutta luonnehtivaan selittämismalliin on Weberin näkemyksen mukaan väistämättä kuuluttava myös uskonnollinen argumentaatio. Uskontoihin sisältyvillä kulttuurisilla, moraalisilla ja eettisillä arvoilla on kaikissa kulttuureissa ja kaikissa historian eri vaiheissa ollut ratkaisevan tärkeä funktio. Funktio, joka on heijastanut vaikutuksensa erilaisten sosiaalisten ryhmien, yhteisöjen, yhteiskuntien sekä koko sosio-kulttuurisen todellisuuden muovautumiseen kautta historian – ja kautta koko maapallon.

Weber on määritellyt uskonnon toisin kuin vanhakantaisissa kulttuureissa esiintyvän magian-käsitteen: maaginen ajattelu juontaa juurensa yksioikoiseen ja yksiulotteiseen maailmankuvaan, jota hallitsevat erilaiset henki- ja jumalolennot. Näihin olentoihin on mahdollista vaikuttaa ja saada ne toimimaan tietyllä, taianomaisiin rituaaleihin tai maagisiin taikamenoihin perustuvalla tavalla. Rationalisoitumis- ja intellektualisoitumiskehityksen myötä tästä ”Zauber” eli taika-käsitteistöstä on Weberin näkemyksen mukaan vähitellen alettu luopua – ”Entzauberung” eli taian katoaminen on siitä näkyvä osoitus.

Toisin kuin magiikan sisältämä jumalien ja henkiolentojen manipulointi taikakeinoin, uskonto merkitsee asenteellisella tasolla persoonallisesti kohdattavan Jumalan palvelemista ja Hänen tahdolleen kuuliaisena olemista. Uskonnollinen maailmankuva pitää sisällään sekä a) tämänpuoleisen näkyvän maailman että b) sen takana olevan tuonpuoleisen eli näkymättömän maailman (Hinterwelt). Tämä näkymätön maailma on juuri se ulottuvuus, johon uskonnollinen toiminta kiinnittyy – se määrittelee myös sen argumentaation, miten näkyvän maailman todellisuutta on arvotettava ja ymmärrettävä. Weberin näkemyksen mukaan länsimaissa juuri kristinusko suurimpana pelastususkontona on omannut sellaisen dynaamisen voiman, joka on kyennyt muokkaamaan ja muuntamaan koko länsieurooppalaista yhteiskunnallista, kulttuurista, sosiaalista ja oikeudellis-hallinnollista todellisuutta läpi vuosisatojen.

Weber on katsonut kristinuskon poikkeavan ratkaisevasti suurista maailmanuskonnoista juuri tämän jumala-käsityksen osalta: kristinuskossa Jumalaa ei nähdä vain jonain persoonattomana, järjestystä ylläpitävänä maailmankaikkeuden sisälle rakennettuna eettisenä prinsiippinä, vaan ihmiskunnan ja koko maailmankaikkeuden keskellä jatkuvasti toimivana Luojana ja hallitsijana. Persoonallisena Jumalana, joka aktiivisena toimijana ohjaa paitsi ihmisyksilöiden, myös koko ihmiskunnan ja maapallon arkipäivää ja tulevaisuutta. Näillä historiallisilla, paitsi kristillisen opin tulkintoihin, myös kulttuurisiin ja filosofisiin katsomuksiin sisältyvillä katsomuksilla on ollut huomattava vaikutus siihen, että erityisesti Pohjoismaissa uskonnollinen yhtenäisyys on yhtenäiskulttuurin murenemisesta huolimatta tunnusomaista vielä nykyäänkin. Käsitteellä "kirkko" tarkoitetaan näissä maissa evankelisluterilaista kansankirkkoa, jonka jäsenyyteen lähes kaikkien Pohjoismaiden kansalaiset kuuluvat. Käsitteellä 'kirkko' on samalla kuitenkin myös historiallinen ja sosiaalinen ulottuvuutensa, jonka muodostaa sanotun instituution suhde sitä ympäröivään yhteiskuntaan.

Tämä suhde ilmenee ensisijaisesti kansankirkon ankkuroitumisena oman kansan ja koko yhteiskunnan historialliseen menneisyyteen, mutta erityisesti kirkollisen instituution yhteenkuuluvuutena kansakunnan sivistyksellisten, kulttuuristen, hengellisten ja sosiaalisten pyrkimysten kanssa. Organisatorisesti ja yhteiskunnallisesti kansankirkko on instituutio, joka on osa yleismaailmallista, jakamatonta ja apostolista Kristuksen kirkkoa. Kansankirkolla on sen lisäksi kuitenkin selkeä osallisuutensa oman maansa ja sen kansalaisten menneisyyteen, historiallisiin kohtaloihin ja koko sosio-kulttuuriseen rakenteeseen. Tämän seurauksena kansankirkolla on aina ollut myös oma luovuttamaton vaikutuksensa kunkin maan valtiolliseen kehitykseen, sen oikeusjärjestyksen muotoutumiseen sekä sosiaalisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaan.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT