ARVOT, NORMIT JA SOSIAALINEN JÄRJESTYS

ARVOT, NORMIT JA SOSIAALINEN JÄRJESTYS

Sosiaaliset rakenteet muodostuvat joko yksilöistä koostuvista sosiaalisista ryhmistä tai sitä laajemmista sosiaalisista järjestelmistä. Sosiaalisille ryhmille on tunnusomaista kaksi vastakkaisiin suuntiin käyvää ilmiötä: a) toisaalta niissä esiintyy yhteisiä pyrkimyksiä eli pyrkimystä yhteisten normien ja arvojen mukaiseen käyttäytymiseen eli sosiaalista integraatiota, b) toisaalta niissä esiintyy sosiaalista 'erakoitumista' eli erilaisiin rooleihin erikoistumista. Ryhmää laajemman sosiaalisen järjestelmän muodostaa yhteiskunta, joka muodostuu maantieteellisesti määritellystä alueesta sekä siinä vallitsevien taloudellisten, poliittisten ja sosio-kulttuuristen osa-alueiden kokonaisuudesta. Laajimmillaan yhteiskunta muodostaa valtion, suppeimmillaan valtakunnallisen osajärjestelmän eli yhdyskunnan, kuten esimerkiksi kaupungin tai kylän.

Sosiaaliset järjestelmät ja instituutiot koostuvat ennen kaikkea ihmistenvälistä käyttäytymistä ohjaavista normatiivisista säännöistä ja sosiaalisista vuorovaikutussuhteista, joissa yksilöt kohdistavat odotuksia toistensa käyttäytymiseen nähden. Kaikki yhteisöllinen ja inhimillinen toiminta on siis aina erilaisten normatiivisten sääntöjen hallitsemaa. Tietyt normilähteet valvovat kunkin normatiivisen säännön noudattamista, joten inhimilliset teot ovat myös tulevaisuuteen nähden sitovia vain sillä edellytyksellä, että teko on ollut jonkin sitä koskevan säännön soveltamista. Tämä tarkoittaa, että teko, olipa se minkälaatuinen tahansa, kuuluu johonkin merkitykselliseen sosiaaliseen yhteyteen ja saa aikaan "sitoutumisen" tuon säännön edellyttämään käyttäytymiseen.

Sosiaalisen järjestyksen ja yhteiskunnallisen tasapainotilan näkökulmasta avainasemassa ovat erityisesti arvoihin perustuvat säännöt ja normatiiviset toimintaohjeet. Rakennefunktionalistista yhteiskuntateoriaa edustavien klassikkojen mukaan juuri arvoilla on keskeisen merkitys yhteisöllisen ja sosiaalisen toiminnan jäsentäjinä: arvot toimivat samanaikaisesti sekä yhteiskunnallisen yksimielisyyden perustana että yhteisöllistä ja persoonallista käyttäytymistä ohjaavina motivoivina tekijöinä. Näkemys perustuu "voluntaristiseen" ajattelutapaan eli käsitykseen inhimillisen käyttäytymisen tarkoituksenmukaisesta luonteesta sekä ihmisen kyvystä itsenäiseen arvo-orientaatioon erilaisten rooliodotusten ja vuorovaikutussuhteiden monimutkaisessa verkostossa.

Amerikkalaisen sosiologin Talcott Parsonsin mukaan inhimillinen toiminta on sekä päämäärätietoista että tarkoituksenmukaista ja perustuu aina toimijan kykyyn valita erilaisten tavoitteiden ja toimintavaihtoehtojen välillä. Parsonsin näkemyksen mukaan sosiaalisen järjestyksen tilan on yhteiskunnassa mahdollista vallita silloin, kun yhtenäisen arvopohjan aikaansaama normatiivinen toimintamalli pääsee ohjaamaan yksilöiden käyttäytymistä näiden erilaisissa sosiaalisissa ja yhteisöllisissä rooleissa. Erityisesti uskonnot sosiaalisina liikkeinä ja erilaiset kirkkokunnat yhteiskunnallisina instituutioina ovat kautta historian ohjanneet yhteisöllistä ja sosiaalista elämää yhtenäiseen arvopohjaan nojaavin säännöin ja normein. Uskonnot ja niiden edustamat normatiiviset ja moraaliset järjestelmät ovat olleet suorastaan synnyttämässä uusia yhteiskuntia - ja uskontojen luomat arvot ja normit ovat jättäneet vaikutuksensa yhteiskuntien toimintatapoihin vielä senkin jälkeen, kun itse uskonnollisuus on modernisoitumisprosessin myötä alkanut heikentyä ja vaimentua.

Uskonnolla on ollut keskeinen merkitys yksilöiden käyttäytymistä ohjaavana normatiivisena mallinmuodostajana erityisesti modernia edeltäneessä yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Kirkolliset instituutiot ja niiden edustama arvomaailma ovat muiden yhteiskunnallisten instituutioiden tavoin olleet kautta historian vuorovaikutussuhteessa sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Kirkot ovat olleet monin tavoin sidoksissa ympäristöönsä ja riippuvaisia yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavista historiallisista ja sosiaalisista tekijöistä. Läntisillä ja erityisesti eurooppalaisilla kirkoilla on yhtenäinen historiallinen kehitystausta, joka puolestaan on vaikuttanut kirkon rooliin ja merkitykseen osana yhteiskunnallista kokonaistoimintaa. Modernia edeltäneessä historiassa kirkoilla ja sen alajärjestelmillä on ollut keskeinen funktio niin hallinnollisten, oikeudellisten, sosio-kulttuuristen, kasvatuksellisten kuin ylipäätäään keskeisten yhteiskuntaa ylläpitävien tehtävien hoitajana. Konkreettisten tehtävien ohella, oikeastaan niiden edellä, kirkoilla on ollut itsenäinen asema arvoihin perustuvia uskonnollisia ja elämänkatsomuksellisia sekä yhteisöllistä käyttäytymistä ohjaavia normeja välittävänä ja luovana normiauktoriteettina.

Vakaan yhteiskunnallisen tilanteen jatkumisen on tehnyt mahdolliseksi tosiasia, että valtaosa läntisten ja erityisesti länsieurooppalaisten yhteiskuntien jäsenistä ja valtioiden kansalaisista on kuulunut jonkin kirkollisen instituution jäsenyyteen. Tämä onkin ollut vallitseva tilanne useimmissa läntisen Euroopan maissa aina siihen saakka, kunnes yhteiskunnallinen modernisoitumis- ja rationalisoitumiskehitys on päässyt käyntiin. Vasta sen jälkeen, kun yhteiskuntien rakenteellisten tasojen eriytyminen omiksi toimintalohkoikseen ja alajärjestelmikseen on päässyt käyntiin, yhteiskunnat ovat alkaneet menettää sisäistä homogeenisuuttaan sekä yhtenäistä arvo- ja normiperustaa. Siihen asti yhteisöjen sisäinen työnjako on ollut eriytymätöntä, kaupungistuminen ja teollistuminen eivät vielä ole päässeet käyntiin ja yhteiskunnat ovat elinkeinorakenteeltaan olleet stabiileja.

Erityisesti Pohjoismaissa uskonnollinen yhtenäisyys on yhtenäiskulttuurin murenemisesta huolimatta tunnusomaista vielä nykyäänkin. Käsitteellä "kirkko" tarkoitetaan näissä maissa evankelisluterilaista kansankirkkoa, jonka jäsenyyteen lähes kaikkien Pohjoismaiden kansalaiset kuuluvat. "Kirkon" käsitteellä on samalla kuitenkin myös historiallinen ja sosiaalinen ulottuvuutensa, jonka muodostaa sanotun instituution suhde sitä ympäröivään yhteiskuntaan. Kansankirkon peruspiirteet on teologiselta kannalta kiteytettävissä muutamiin sitä luonnehtiviin tekijöihin: kristinuskon objektiivisten elementtien painotus subjektiivisten sijasta; vaikka kristillinen oppi on apostoliseen perinteeseen ja luterilaiseen tunnustukseen sidottua, opillinen tulkinta on dynaamista sekä historiallisen ja yhteiskunnallisen kehityksen huomioivaa. Kansankirkon jäsenyys on avointa ja jäsenten kohtelu tasa-arvoista: jäseniksi tullaan lapsikasteessa, eikä jäseneksi pääsemiselle aseteta erityisehtoja. Kansankirkon jäseneksi tulleen elämää ei holhota, eikä kirkkoon kuulumista kontrolloida erityisin opillisin ehdoin tai vaatimuksin kirkollisen organisaation taholta.

Kansankirkon suhde ympäröivään yhteiskuntaan ilmenee ensisijaisesti kansankirkon ankkuroitumisena oman kansan ja koko yhteiskunnan historialliseen menneisyyteen. Mutta aivan erityisesti sen luonne tulee näkyviin kirkollisen instituution yhteenkuuluvuutena kansakunnan sivistyksellisten, kulttuuristen, hengellisten ja sosiaalisten pyrkimysten kanssa. Organisatorisesti ja yhteiskunnallisesti kansankirkko on instituutio, joka on osa yleismaailmallista, jakamatonta ja apostolista Kristuksen kirkkoa. Kansankirkolla on sen lisäksi kuitenkin oma selkeä osallisuutensa oman maansa ja sen kansalaisten menneisyyteen, kansakunnan historiallisiin kohtaloihin ja koko siihen sosio-kulttuuriseen todellisuuteen, jonka keskellä kansalaiset elävät. Näiden tekijöiden seurauksena kansankirkolla on aina ollut myös oma luovuttamaton vaikutuksensa kunkin maan valtiolliseen kehitykseen, sen oikeusjärjestyksen muotoutumiseen sekä sosiaalisten, taloudellisten ja yhteiskunnallisten instituutioiden toimintaan.

Kirkollisen instituution hallitseva asema yhteiskunnan rakenteellisena osana on läntisessä Euroopassa kestänyt varhaisesta historiasta alkaen aina 1800-1900 -luvuille saakka ja Pohjoismaissa vieläkin kauemmin. Yhtenäiskulttuurisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa uskonnolliset normilähteet ovat toimineet keskeisinä normiauktoriteetteina ja ohjanneet yksilöitä yhdenmukaiseen käyttäytymiseen; tämän yhtenäisen arvo- ja normiperustan ohjaama käyttäytyminen on puolestaan heijastunut yhteiskunnallisen kokonaisprosessin tasolla kulttuurista ja valtiollista elämää yhtenäistävänä ja tasapainoittavana elementtinä. Yhtenäiskulttuurin asteittainen mureneminen on puolestaan merkinnyt uskonnollisen instituution vastaavaa heikkenemistä yhteiskunnan henkisen ja moraalisen arvopohjan luojana ja ylläpitäjänä. Samaan aikaan kun kirkollisiin ja uskonnollisiin normilähteisiin perustuvat normisanktiot ovat alkaneet menettää merkitystään, kansalaisten välinpitämättömyys kyseisiä normilähteitä kohtaan on vastaavasti lisääntynyt. Sen seurauksena koko kirkollisen instituution asema yhteiskunnan rakenteellisessa toimintaprosessissa normeja luovana auktoriteettina on kaiken kaikkiaan vähentynyt, jopa kuihtunut mariginaaliin.

Modernin yhteiskunnan tasolle tultaessa ja yhtenäiskulttuuristen elementtien heikentymisen myötä yhteiskunta on kiihtyvällä vauhdilla alkanut menettää sisäistä kiinteyttään. Sosiaalisen todellisuuden eriytymisen myötä uskonnollisten, filosofisten ja ideologisten katsomusten moniarvoistuminen ja sitä seurannut elämänkatsomuksellinen pluralismi on voimakkaasti vaikuttanut uskonnon integratiivisen funktion heikkenemiseen yhteiskunnassa. Tieteellisessä kentässä tätä kehitystä ovat ilmentäneet uusien tieteellisten ihmiskuvien ja selittämismallien esiinmarssi entisten filosofisten ja arvoperusteisten selittämismallien sijaan. Yhteiskuntafilosofi Wilfrid Sellars on luonnehtinut tätä selittämistapojen muutosta tekemällä eron niin sanotun ’ilmikuvan’ ja ’tieteellisen kuvan’ välillä: se viitekehys, jonka puitteissa ihminen on tullut tietoiseksi itsestään maailmassa ja omasta ihmisyydestään, kuuluu teoreettisesti ilmaistuna ilmikuvan kenttään. Tieteellinen kuva puolestaan muodostuu siitä viitekehyksestä, jonka puitteissa tieteelliset teoriat selittävät maailmaa. Tieteellisten kuvienkin tosin tulee ottaa huomioon inhimillisen käyttäytymisen intentionaalisuus (mentaalisen erottaminen fyysisestä), mikä ominaisuus yleisimmin liitetään ilmikuvaan.

Myös Parsonsin normatiivinen yhteiskunnallinen ajattelu lähtee siitä peruskatsomuksesta, että yhteisöllistä ja inhimillistä toimintaa ei voi selittää ainoastaan ’tieteellistä kuvaa’ edustavia kausaalisia ja empiirisiä selittämismalleja soveltaen. Parsons katsoo, että tässä erilaisten rooliodotusten ja vuorovaikutussuhteiden monimutkaisessa verkostossa sosiaalisen järjestyksen ja yhteiskunnallisen tasapainotilan saavuttaminen on mahdollista vain silloin, kun toimintaa ohjaavina periaatteina otetaan huomioon myös ’ilmikuvaan’ liittyvät tekijät – toisin sanoen inhimilliset ja yksilöiden toimintaa ohjaavat ’intentionaaliset’ elementit. Intentionaalisuutta on filofosiassa kautta historian pidetty merkittävänä aineellisen ja henkisen erottavana tekijänä. Termi löytyy jo Aristoteleen (384-322 eaa.) Metafysiikka-teoksesta ja sitä kehitettiin edelleen keskiajan filosofiassa. Intentionaalisuus oli keskeinen myös Tuomas Akvinolaisella (1225-1274) ja René Descartesilla (1596-1650), jonka mukaan olemme aina tietoisia mielemme ulkopuolisista objekteista. 1800-luvulla termin herätti uudelleen henkiin Franz Brentano (1838-1917), jonka mukaan henkiset ilmiöt eivät ole palautettavissa aineellisiin entiteetteihin kuten aivoihin.

Koska yhteiskunnallinen toiminta koostuu sekä inhimillistä käyttäytymistä luonnehtivista lainalaisuuksista että yhteiskunnallisesta toimintaprosessista, joudutaan myös sitä koskevassa selittämisessä ottamaan huomioon kahdella tasolla vaikuttavia tekijöitä eli toisaalta a) normatiivisia ja arvostuksellisia tekijöitä ja toisaalta b) faktuaalisia eli tilannetekijöitä. Parsonsin luovuttamaton ja historiallisesti ajaton havainto on, että yhteiskunnassa vallitsevan järjestyksen ja tasapainoisen kehityksen tila on mahdollista saavuttaa vain siten, että sekä konkreettista tilannetta luonnehtivat faktuaaliset tekijät että inhimillistä toimintaa selittävät normatiiviset perusasennoitumiset otetaan huomioon – ei kumpaakaan yksinään, vaan molemmat samanaikaisesti. Toisin sanoen a) yhteiskuntakokonaisuuden kaikkien erilaisten toimintafunktioiden on päästävä integroitumaan ja olemaan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla ja niin, että b) mikään elementti ei yksinään pääse korostumaan muiden elementtien kustannuksella. Yhteiskunta, jossa joko poliittiset tai taloudelliset toimintalohkot painottuvat normatiivisten ja arvostuksellisten elementtien kustannuksella, on vaarassa ajautua Parsonsin analyysin mukaan "anomian" tilaan eli romahtaa sisältäpäin.

Tämänsuuntainen kehitys on ehkäistävissä ainoastaan siten, että yhteiskunnan sisäisiin säilymistehtäviin liittyvät arvostukselliset ja normatiiviset elementit pääsevät integroitumaan muihin alajärjestelmiin ja myös ulkoisia säilymistehtäviä hoitaviin sektoreihin mahdollisimman tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Toisin sanoen yhteiskunnan sisäisiä säilymistehtäviä edustavan kulttuurisen ja henkisen arvoperustan tulee saada mahdollisuus toimia normatiivisena mallinmuodostajana koko muulle yhteiskunnalliselle toimintaprosessille.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT