...LAKI ON MINUSTA LÄHTÖISIN (JES. 51:4)

 

...LAKI ON MINUSTA LÄHTÖISIN (Jes. 51:4)

Kirkollista elämää koskevat kysymykset ovat monin tavoin sidoksissa Euroopan sisäiseen ja oikeudelliseen kehitykseen. Siitä huolimatta, että eurooppalaiset valtiot ovat oman maamme ohella alati voimistuvan sekularisoitumiskehityksen alaisia, kristillisellä arvopohjalla on ollut ja on edelleen tärkeitä tehtäviä niin yksilöiden elämässä kuin kokonaisten yhteiskuntien toiminnan kannalta. Uskonnollisilla normeilla on keskeinen rooli kansalaisten siveellisen arvopohjan muodostajana, mutta niillä on vähintään yhtä tärkeä merkitys oikeuden normatiivisena ja ylihistoriallisena lähteenä. Tästä näkökulmasta on entistä ajankohtaisempaa pitää esillä sitä historiallista tosiasiaa, että Euroopan kansoja yhdistävä henkinen ja kulttuurinen perintö nojaa perimmältään kristinuskon edustamaan arvomaailmaan ja juutalaista monoteismia edustavaan uskonnolliseen perinteeseen.

Romaanis-germaaninen oikeusjärjestelmä, johon Suomikin lukeutuu, rakentuu historiallisesti tarkastellen kristillisen oikeuskäsitteistön perustalle, ja sen lisäksi antiikin hellenistisen filosofian sekä roomalaisen oikeuden varaan. Oikeuden keskeisen normatiivisen perustan muodostivat keskiajalla kanoniseen eli kirkolliseen oikeuteen liittyvät tekstit. Niiden pohjana olivat ekumeenisten ja paikallisten konsiilien sekä synodien viralliset dokumentit, jotka määräsivät oikean opin rajat ja ohjasivat kaikkea opillista työskentelyä. Keskiajan lakien ja oikeuden keskeisin sisältö rakentui Raamatusta nousevien periaatteiden varaan, ja oikeusjärjestelmä oli vahvasti kirkon luomaa ja ylläpitämää.

Kanoniseen oikeuteen perustuvien normatiivisten ohjeiden alkuperä on näin ollen yhtä vanha kuin kristillinen kirkko itsessään. Kanonisen oikeuden parissa syntyi kommentaarikirjallisuutta, jossa käsiteltiin runsaasti teologisia kysymyksiä. Merkittävin oikeuskokoelma oli Decretum Gratiani (noin vuodelta 1140) Concordia discordantium canonum (ristiriitaisten määräysten harmonisointi), jonka kirjoittajana pidetään 1100-luvulla elänyttä Gratianus-nimistä (k.1159) henkilöä (Decretum Gratiani). Decretumilla oli auktoritatiivinen asema oikeudellisena lähdeteoksena, ja se toimi pitkään kanonisen oikeuden yliopistollisena tekstikirjana.

Lukuisia paavillisia kirjeitä annettiin etenkin 1100-luvun lopulla ja 1200-luvulla - paavien päätökset koottiin yhdeksi kokoelmaksi, joka ilmestyi vuonna 1234 ja oli nimeltään Liber decretalium extra Decretum Gratiani tai lyhennettynä Liber Extra. Myöhemmin paavit, joista monet olivat myös merkittäviä juristeja, laativat uusia kokoelmia. Yhteinen nimitys kanonisen oikeuden koonnoksille oli Corpus iuris canonici, ja tällä nimellä ne tulivat uudistetussa muodossa noudatettaviksi vuonna 1582. Kyseessä oli katolisen kirkon virallinen oikeuskokoelma vuoteen 1918, jolloin voimaan astui Codex iuris canonici. Uusi katolisen kirkon lakikirja laadittiin 1983.

Eurooppalaisen oikeuden peruskäsitteistö, samoin kuin kanonisen oikeuden, periytyy lähes kokonaisuudessaan roomalaisesta oikeudesta. Myös antiikin filosofinen perinne, erityisesti stoalaisuus ja aristotelinen filosofia, vaikuttivat oikeudellisiin tulkintoihin. Koska roomalaisen oikeuden ja antiikin filosofisen perinteen näkemys oikeudesta oli objektiivinen, myös keskiajalla kehittynyt oikeustiede peri käsityksen objektiivisesta oikeudesta. Keskiajan oikeustieteilijät eivät omaksuneet roomalaista oikeutta sellaisenaan sen antiikista periytyneessä muodossa, vaan oikeutta selitettiin ja tulkittiin oman aikakauden tarpeita vastaavaksi. Kirkollinen eli kanoninen oikeus kehittyi siis roomalaisen oikeuden rinnalle keskiajalla ja omaksui, kuten todettu, käsitteistönsä pitkälti roomalaiselta oikeudelta.

Sekä roomalaista että kanonista oikeutta edustavat oikeusjärjestykset olivat universaaleja eli niiden edustama käsitteistö koski kaikkia ihmisiä: roomalainen oikeus hallitsi keisarikuntaa, kanoninen oikeus katolista kirkkoa. Yhdessä ne muodostivat roomalais-kanonisen oppineiden oikeuden, ja molempien oikeudenalojen hallinta takasi oikeusoppineelle parhaimman arvoaseman ja menestyksen ammattikuntansa piirissä.

Kanonisen oikeuden ydin koostui kirkolliskokousten päätöksistä ja paavien kirjeistä. Se määritteli katolisen kirkon rakennetta ja toimintaa, samoin kuin sen jäsenten ja omaisuuden asemaa. Kanonisen oikeuden pohjalta syntyi siis kanoninen oikeustiede, joka oli monentasoisessa vuorovaikutuksessa roomalaisen oikeuden kanssa. Kanoninen oikeustiede, jota kutsuttiin yleiseksi tai yhteiseksi oikeudeksi, ius commune, vaikutti etenkin perhe- ja perintöoikeuden alalla. Kanoninen oikeus oli useasta näkökulmasta tarkasteltuna huomattavasti roomalaista oikeutta kehittyneempää, erityisesti siviilioikeuden normatiiviseen sisältöön ja käsitteistöön liittyen. Avioliitto-oikeus kehittyi toisenlaisesta normatiivisesta ja opillisesta lähtökohdasta kuin maallinen oikeus. Avioliitto oli kirkollinen sakramentti, jonka virallistaminen edellytti kirkon siunausta ja asianosaisten yksimielisyyttä (consensus).

Kanonisen oikeuden piiristä kehittyivät monet modernin oikeudenäytön tärkeät instituutiot kuten oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin säännöt ja oppi sopimusten yleisestä sitovuudesta. Kanonisessa rikosoikeudessa alettiin korostaa tekijän suhdetta tekoonsa, hänen syyllisyyttään, ja sopimisoikeuden alalla myös muotovapaisiin sopimuksiin liittyi oikeusvaikutuksia. Kirkollisten tuomioistuinten toiminta vaikutti eri oikeudenalojen, kuten prosessioikeuden kehitykseen ja katolisen kirkon maantieteellisesti laajalle ulottunut ja tehokas hallintokoneisto puolestaan vaikutti julkisoikeuden kehitykseen.

Roomalainen ja kanoninen oikeus sulautuivat keskiajan kuluessa eurooppalaiseksi yhtenäisoikeudeksi (ius commune), mikä vaikutti rinnan eri paikallisoikeuksien kanssa. Ius communella oli tärkeä merkitys keskiajalla ja uuden ajan alussa, sillä se toi yhtenäisyyttä hajanaisista kuningaskunnista ja muista erillisistä alueista rakentuvaan Eurooppaan. Se ei kuitenkaan koskaan syrjäyttänyt paikallista, niin kutsuttua partikulaarioikeutta (ius particulare), johon kuuluivat muun muassa feodaali- ja kaupunkioikeus sekä kuninkaan oikeus ja kansainvälinen kauppaoikeus.

Kanoninen lainsäädäntö ja oikeustiede väistyivät virallisesta asemastaan monissa Euroopan maissa vasta uskonpuhdistuksen ja sen mukanaan tuomien uusien opillisten määritelmien myötä. Kanoniseen oikeuteen perustuva oikeusjärjestelmä on sellaisenaan käytössä edelleen joissakin katolisissa maissa, tosin ilman virallisen oikeuslähteen statusta. Euroopan unionissa on 28 jäsenvaltiota, joista suurin osa, Suomi mukaanluettuna, ovat omaksuneet kanonisen oikeuden kristilliselle perustalle rakentuvan ja historian muokkaaman romaanis-germaanisen oikeusjärjestelmän.

Modernissa Euroopassa unionin jäsenvaltioiden suuren lukumäärän vuoksi kullakin valtiolla on oma kansallinen lainsäädäntönsä, jonka puitteissa on otettava huomioon ja noudatettava myös unionin säätämiä lakeja ja määräyksiä. Tämän takia EU:n oma oikeustiede on jäsenmaita yhdistävä tekijä, sillä se vaikuttaa jokaiseen jäsenmaahan ja niiden omaan kansalliseen lainsäädäntöön velvoittavalla tavalla. Suomen lainsäädännöstä noin 80 prosenttia on saanut sisältönsä EU:n päätöksistä. EU:n lakitekstejä ja direktiivejä muutetaan kansalliseksi laeiksi jäsenvaltioissa noudatettavia säännöksiä laadittaessa.

Kirkkojen edustamalla arvomaailmalla on tästä näkökulmasta tärkeä rooli paitsi puhtaasti oikeudellisesta näkökulmasta, myös ihmisoikeuksiin ja kansalaisvapauksiin liittyvien kysymysten määrittelijänä, niin Euroopan yhdentymiskehityksen näkökulmasta kuin ylikansallisesti ajateltuna. Keskiajalla ja uuden ajan alussa käsitys luonnonoikeudesta oli yksi oikeusfilosofian peruskäsitteitä. Luonnonoikeudella (ius naturale) tarkoitetaan oikeusjärjestystä, joka pohjautuu luonnostaan tiedettyyn tai sellaiseksi miellettyyn, säädännäisoikeudesta riippumattomaan eettiseen tai uskonnolliseen normistoon. Tällaisen oikeuden ajateltiin olevan voimassa ihmisten luomasta positiivisesta oikeudesta riippumatta.

Joissakin yhteyksissä ius naturale rinnastetaan ius gentiumiin, kansojen oikeuteen. Tällöin ius naturale saattoi viitata stoalaiseen käsitykseen ikuisesta ja muuttumattomasta, kaikkia ihmisiä tasavertaisesti koskevasta järjestyksestä, jossa jumalallinen järki toteutti oikeudenmukaisuuttaan. Roomalainen juristi Marcus Tullius Cicero (106–43 eaa.) ”psykologisoi” stoalaisen luonnonoikeuskäsityksen ajatellen, että ihmisellä oli sielussaan ”sisäinen voima” (vis innata), jonka avulla hän ymmärsi luonnostaan, ilman kirjoitettua lakiakin, mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä sisäinen voima oli yhdistyneenä jumalalliseen logokseen eli universaaliin järkeen. Kuten stoalaisilla, myös Cicerolla saman luonnollisen lain alaisina elävät ihmiset olivat samanarvoisia, ja heitä tuli kunnioittaa ja kohdella oikeudenmukaisesti – olivat he sitten saman yhteisön jäseniä tai muukalaisia. Ciceron ajatus yleisestä ihmisarvosta (dignitas) perustui ihmisen erityisasemaan rationaalisena moraaliolentona.

Oikeuskäsitteen luonnonoikeudelliset tulkinnat olivat keskeisiä oikeuden määritelmiä keskiajalla ja ne perustuivat ennen kaikkea siihen, että oikeuden nähtiin olevan kosmisen jumalallisen järjen ilmentymä. Oikea luonnollinen järki eli luonnonoikeus oli istutettu ihmismieliin, ja järjen kautta kaikki asiat nähtiin oikeassa valossa. Ciceron luonnonoikeusajattelua hyödynsivät niin kirkkoisät, kanonistit, skolastikot kuin uuden ajan luonnonoikeusteoreetikotkin. Myös Ciceron käsitykset kaikille elollisille olennoille yhteisistä luonnollisista vaistoista (esim. itsesäilytys) sekä ihmisillä olevasta luontaisesta taipumuksesta yhteisöllisyyteen olivat teemoja, joihin erityisesti varhaisen uuden ajan alun luonnonoikeusteorioissa viitattiin.

Aristoteleen filosofiaa, etiikkaa ja moraalia sekä politiikkaa käsittelevien pääteosten kääntäminen latinaksi vaikutti syvällisesti keskiajan sivistys- ja oikeuselämään. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen määrittelee oikeuden Aristoteleen Nikomakhoksen etiikkaan viitaten oikeudenmukaisuutena suhteessa toisiin ihmisiin sekä velvollisuutena toimia oikein. Oikeuden toteutuminen ei kuitenkaan ole henkilökohtainen valinta, vaan oikeus on objektiivista. Luonnollinen laki ja sen säätämät käskyt ovat ihmisen omaantuntoon kirjoitettuja moraalisia totuuksia. Ihmisen tärkein eettinen ja moraalinen velvollisuus on Akvinolaisen mukaan tehdä hyvää ja välttää pahaa. Myös Tuomaan ihmiskäsitys ja toiminnan teoria ovat perusluonteeltaan aristotelisia. Ihminen seuraa toiminnassaan aina käytännöllisen järkensä sanelemia vaihtoehtoja ja valitsee päämääränsä kannalta parhaan mahdollisen vaihtoehdon, ellei mikään häntä estä.

Pohjoismaisessa valtiokirkkoperinteestä johtuen kirkko on yhteiskunnallinen instituutio ja tästä näkökulmasta julkisyhteisö. Useimmissa Euroopan maissa uskontoon liittyvistä kysymyksistä on säädetty lailla, joten kirkoilla ja uskonnollisilla yhdyskunnilla on virallisen instituution asema yhteiskunnan yhtenä rakennetasona. Näin on asianlaita myös Suomessa, jossa valtiovalta antaa perustuslaillisen suojan sekä evankelis-luterilaiselle että ortodoksiselle kirkolle.

Suomessa kirkkolakijärjestelmä on sen alusta saakka mahdollistanut nimenomaisesti kirkon teologisesta olemuksesta johtuvat ja kirkon oppillisesta perustasta kumpuavat säännökset. Kirkkolaki kuuluu Suomen oikeusjärjestelmään osana positiivista eli voimassa olevaa oikeutta. Lakiin on koottu ne keskeiset periaatteet, jotka ohjaavat evankelisluterilaisen kirkon toimintaa maassamme. Kirkkolakiin sisältyvä tunnustuspykälä puolestaan ilmaisee yksityiskohtaisemmin ne ylimmät normatiiviset lähteet, joiden mukaan kirkollinen elämä on järjestettävä. Nämä normilähteet ovat Raamattu, kolme vanhan kirkon uskontunnustusta ja luterilaiset tunnustuskirjat. Kyseiset normilähteet ohjaavat kirkon toimintaa velvoittavalla tavalla ja sitovat näin kirkollisen elämän ja päätöksenteon kirkkolaissa ilmaistuun tunnustukselliseen ja opilliseen perustaan.

Kirkkolakijärjestelmän kehittymisen myötä kirkollisen instituution asema suhteessa valtioon on merkinnyt selkeää irtautumista valtiokirkollisuudesta. Kehitys on historian kuluessa johtanut kohti kirkon omasta olemuksesta nousevaa kansankirkkorakennetta, josta syystä kirkollinen instituutio on merkinnyt sisällöltään erilaista julkisyhteisöä kuin mitä valtio ja kunnat edustavat. Mutta tästä historiallisesta eroavuudesta huolimatta on tärkeää pitää mielessä, että niin kirkollinen kuin maallinenkin oikeus juontaa juurensa niistä samoista normatiivisista lähteistä, jotka ovat koko kristillisen arvopohjamme sekä romaanis-germaanisen oikeusjärjestelmämme ylihistoriallisena perustana.

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT