KIRKKOLAKIJÄRJESTELMÄ ARVOJEN VAALIJANA

KIRKKOLAKIJÄRJESTELMÄ ARVOJEN VAALIJANA

Kirkkojen edustamalla arvomaailmalla on tärkeä rooli paitsi ylihistoriallisesti tarkastellen sosio-kulttuurisesta ja oikeudellisesta näkökulmasta, myös modernissa yhteiskunnassa erityisesti ihmisoikeuksiin ja kansalaisvapauksiin liittyvien kysymysten määrittelijänä. Arvoina ihmisoikeudet velvoittavat moraalisesti niin yksityisiä ihmisiä, yrityksiä, järjestöjä, hallinnollisia ja poliittisia toimijoita kuin lopulta kokonaisia valtioita ja niiden lainsäädäntöä. Ne ovat velvoittavia myös sellaisissa tilanteissa, joissa jonkin maan yksittäinen lainsäädäntö ei turvaa kansalaistensa oikeuksia. Sellaisissa tapauksissa ja vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin on mahdollista puuttua sekä kansallisen rikoslainsäädännön että kansainvälisten tuomioistuinten harjoittaman tuomiovallan kautta. Tämä maailmanlaajuinen moraalinen velvoittavuus ulottuu mitä suurimmassa määrin myös kirkkojen toimintaan.

Suomessa kirkkolakijärjestelmä on sen alusta saakka mahdollistanut nimenomaisesti kirkon teologisesta olemuksesta johtuvat ja kirkon oppillisesta perustasta kumpuavat säännökset. Kirkon tunnustukseen sidotut normatiiviset ohjeet poikkeavat tästä näkökulmasta yhteiskunnallisten instituutioiden ja julkisyhteisöjen antamista hallinnollisista ja muista virallisista säännöksistä. Kirkkolakijärjestelmän kehittymisen myötä kirkollisen instituution asema suhteessa valtioon on merkinnyt selkeää irtautumista valtiokirkollisuudesta. Kehitys on historian kuluessa johtanut kohti kirkon omasta olemuksesta kumpuavaa kansankirkkorakennetta, josta syystä se on merkinnyt sisällöltään erilaista julkisyhteisöä kuin mitä valtio ja kunnat edustavat.

Kirkkolaki kuuluu Suomen oikeusjärjestelmään osana positiivista eli voimassa olevaa oikeutta. Lakiin on koottu ne keskeiset periaatteet, jotka ohjaavat evankelisluterilaisen kirkon toimintaa maassamme. Kirkkolakiin sisältyvä tunnustuspykälä puolestaan ilmaisee yksityiskohtaisemmin ne ylimmät normatiiviset lähteet, joiden mukaan kirkollinen elämä on järjestettävä. Nämä normilähteet ovat Raamattu, kolme vanhan kirkon uskontunnustusta ja luterilaiset tunnustuskirjat. Kyseiset normilähteet ohjaavat kirkon toimintaa velvoittavalla tavalla ja sitovat näin kirkollisen elämän ja päätöksenteon kirkkolaissa ilmaistuun tunnustukselliseen ja opilliseen sisältöön.

Kirkkolain tarkoituksena oli säätämisensä aikaan turvata kirkon sisäinen itsenäisyys ja riippumattomuus suhteessa valtioon. Tämän merkitsi ratkaisevaa muutosta valtion ja kirkon välisiin suhteisiin, sillä vuoden 1869 kirkkolaki tosiasiassa mursi siihen asti vallalla olleen valtiokirkkojärjestelmän Suomessa. Monet valtiokirkkojärjestelmän piirteet kuitenkin säilyivät vielä uskonnonvapauslain säätämiseen saakka eli vuoteen 1922 ja osittain vielä sen jälkeenkin. 

Kirkkolakia on vuoden 1869 jälkeen uudistettu siten, että on säädetty kokonaan kaksi uutta kirkkolakia, vuosina 1964 (AsK 635/1964) ja 1993 (SDK 1054/1993). Uusin 1.1.1994 voimaan astunut kirkkolaki on sisällöltään huomattavasti aikaisempia suppeampi. Sitä säädettäessä siirrettiin kirkkojärjestykseen useita sellaisia asiaryhmiä, jotka ennen sisältyivät kirkkolakiin.

Kun luterilainen kirkko etsii ohjeita sen ratkaistavaksi tuleviin kysymyksiin, johtoa on haettava kirkkolain mukaisesti Raamatun sanasta ja luterilaisista tunnustuskirjoista. Kirkkolain sisällöstä ja kirkon tunnustusluonteesta johtuen tämä periaate täytyy olla lähtökohtana kaikkiin niihin kannanottoihin ja julkisiin linjauksiin, joita kirkon nimissä tehdään. Koskivatpa ne minkälaatuisia asioita tahansa - yhteiskunnallisia kannanottoja, yksilöiden henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita, seksuaali- ja sukupuolimoraaliin tai avioliitto- ja perhekäsityksiin liittyviä kysymyksiä.

Luterilaisen kirkon virallisilla nettisivuilla määritellään kirkon sosiaalieettinen toiminta. Sanatarkasti se kuuluu näin: ”Luterilaisuudessa on yhtäältä oltu varsin pidättyväisiä laajemman sosiaaliopin muodostamisesta, mutta myös muistutettu, että Raamatusta ei tulisi suoraan johtaa vastauksia yksittäisiin kysymyksiin yli ajan, historian ja kontekstien erilaisuuden. Tämän sijasta luterilaisuus on painottanut ihmisen luonnollisen moraalin merkitystä ja tuonut esiin kultaisen säännön keskeisyyden: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12)”

Luonnollinen moraalilaki on nostettu näissä määritelmissä ylemmäksi normatiiviseksi auktoriteeriksi kuin kirkon oma tunnustus, joka on lausuttu julki kirkkolain 1§;ssä. Toisin sanoen luonnollinen moraalilaki on nostettu normatiiviseksi ohjeeksi Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen rinnalle, jossain määrin niitä ylemmäksi. Näin julkilausutun määritelmän voisi tulkita viittaavan kirkon olevan – ainakin sosiaalieettisiin kysymyksiin liittyen - luopumassa omasta tunnustuksestaan kirkollisen elämän ylimpänä normatiivisena ohjeena. Parhaillaan tekeillä olevassa kirkkolain kokonaisuudistuksessa on yhtenä keskeisenä kohteena juuri tunnustuspykälän asema ja merkitys kirkkolain kokonaisuudessa.

Paitsi 1.1.1994 annetussa kirkkolaissa, myös aikaisemmin voimassa olleissa kirkkolaeissa kirkon tunnustus on ollut keskeinen lähtökohta, joka lakeja valmistelevissa komiteoissa on tuotu selkeästi esiin. Sekä vuoden 1979 Kirkkojärjestyskomitea että vuoden 1988 Kirkkolain uudistamiskomitea on katsonut, että kirkkolaissa on mainittava kirkon tunnustus, joka antaa kirkolle sen identiteetin. Vaikka meneillään olevan kirkkolakiuudistuksen osalta eduskunnan perustuslakivaliokunta on asettanut tunnustuspykälän sisällyttämisen kirkkolakiin kysymyksenalaiseksi, ei valiokunta ole kuitenkaan suoraan edellyttänyt säännöksen siirtämistä pois kirkkolaista.

Nykyisin voimassa olevan kirkkolain 2 §:n 2 momentin mukaan kirkolla on yksinoikeus päättää omasta laistaan: ”Kirkolla on yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja kumoamista. Kirkon ehdotuksen tekee kirkolliskokous. Kirkolliskokouksen ehdotuksen tutkiminen ja vahvistaminen on tasavallan presidentin ja eduskunnan tehtävä. Kirkolliskokouksella on myös oikeus tehdä esityksiä kirkkoa koskevasta muusta lainsäädännöstä.” (https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/1993/19931054)

Tammikuussa 2021 julkaistussa oikeustieteen lisensiaatti Anne Hartonevan teologian alaan kuuluvassa väitöskirjassa ”Kirkon sisäisen autonomian rajat: Tutkimus Suomen evenkelis-luterilaisen kirkon ja valtion välisistä suhteista kirkon sisäisen autonomian näkökulmasta vuosina 1965-2019” tuodaan esiin kriittisenä arviona kirkon toiminnasta ”tietynlainen häilyvyys sen omien kantojen perustelussa. Tutkimusjakson edetessä vaikutti siltä, ettei kirkko eikä kirkolliskokous sen ylimpänä päättävänä toimielimenä enää korostanut kirkon merkitystä yhteiskunnallisena instituutiona.” Hartonevan mukaan kirkolliskokous myös yhä useammin perusteli päätöksensä yleisillä yhteiskunnallisilla seikoilla, esimerkiksi perus- ja ihmisoikeuksien asettamilla vaatimuksilla.

Hartonevan mukaan kirkon näyttää olevan vaikea tehdä päätöksiä asioissa, joissa sen pitäisi ottaa kantaa perinteisen tulkinnan ja yleisen yhteiskunnallisen kehityksen välillä. Hän toteaa, että ”yhteiskunnassa toimivan ja jäsenmäärältään suuren kirkon tulee toimia jokseenkin kuten muutkin yhteiskunnalliset toimijat. Lisäksi esimerkiksi oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja heikommista huolen pitämisen yhteiskunnalliset tavoitteet ovat pitkälti yhteneväiset kirkon tehtävän toteuttamisen kanssa – kysehän on lähimmäisenrakkaudesta.”

Kirkon oppia koskevien asioiden käsittelyä on siirretty yhä enemmän kirkolliskokoukselle, vaikka kirkon perinteessä juuri opilliset kysymykset ovat kuuluneet piispojen ja piispainkokousten ratkaistaviksi. Tämä 1971 tehty muutos lisäsi kirkolliskokouksen valtaa päättää kirkon opista ja sen tulkinnasta, erityisesti piispa Martti Simojoen toivomuksen mukaisesti. Päätöksen tekemisen jälkeen kolme luterilaista kirkkoa ilmaisi pitävänsä kirkolliskokouksen tekemää ratkaisua virheellisenä. Tehdyn päätöksen ongelmallisuutta kuvaa myös kirkolliskokouksen kannanotto vuodelta 1980, jolloin kannatettiin kirkkojärjestyskomitean ehdotusta siitä, että kirkon uskoa ja oppia koskevissa kysymyksissä piispainkokous tekisi kirkolliskokoukselle esityksen, jonka kirkolliskokous voisi ainoastaan hyväksyä tai hylätä. Tätä muutosta ei kuitenkaan tehty.

Hartonevan mukaan kirkolliskokous on päätynyt useissa kirkon olemuksen, yhtenäisyyden ja tehtävän toteuttamisen kannalta olennaisissa päätöksissään sillä tavoin kompromissin luonteisiin, yleispiirteisiin tai puolitiehen jääneisiin ratkaisuihin, että kirkon sisäisen autonomian alue ja raja hämärtyivät.

Kun kirkkolakia on jatkuvasti muutettu niin, että yhä enemmän asioita on siirretty yleiseen lainsäädäntöön, niin kirkon oma autonomia ja sen mahdollisuudet vaikuttaa omaa toimintaansa koskeviin asioihin heikkenee. Tulevan kirkkolain kokonaisuudistus viittaa samaan suuntaan. Hartonevan näkemyksiin yhtyen on perusteltua toivoa, että piispoilla ja piispainkokouksella olisi tulevaisuudessa aiempaa enemmän sananvaltaa kirkon oppia ja sen tulkintaa koskevissa kysymyksissä. Kirkolliskokousten toiminta itsessään on aikaavievää, mielipideilmasto vaihtuvaa ja erilaisten intressiryhmien ja ideologisten tavoitteiden ajaminen vie helposti huomion itse pääkysymyksiltä.

Yhteiskunnan moniarvoistumisen seurauksena erilaiset ulkokirkolliset toimijat, sekulaaria maailmankuvaa edustavat näkemykset ja alati muuttuvista ideologisista taustoista nousevat kannanotot ovat alkaneet vallata alaa kirkon sisäisessä päätöksenteossa. Kirkon tunnustuksesta ja sen omasta perinteestä nouseva opillinen asiantuntemus ei välttämättä enää ohjaa myöskään päätösten valmisteluprosesseja. Kirkon tulevaisuuden kannalta periaatteellisissa ja historiallisesti tärkeissä kysymyksissä juuri asiantunteva valmistelu ja kirkon vuosituhantista arvomaailmaa kunnioittavat perustelut tulisi olla päätöksenteon keskiössä. Ei niinkään yhteiskunnallis-poliittisten ja ideologisten tavoitteiden ujuttaminen kirkon organisaatioiden eri tasoille ja sitä kautta ohjaamaan päätöksentekoa.

Mikäli piispojen opillisilla kannanotoilla olisi myös nykyisissä valmisteluprosesseissa enemmän painoarvoa, se selkeyttäisi kirkollista päätöksentekoa ja kirkon pysymistä edelleen omaan tunnustukseenssa sitoutuneena julkisyhteisönä. Samalla se ehkäisisi tehokkaammin ulkokirkollisten tekijöiden ja sekulaarien näkemysten valtaamasta alaa. Hartonevakin väitöskirjassan toteaa kirkolliskokouksen sisältä esitetyn ”piispojen ja piispainkokouksen toimivallan lisäämistä kirkon oppia koskevissa asioissa.” Toivetta on täysi syy kannattaa.

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT