’ARVOPOHJAINEN REALISMI’

’ARVOPOHJAINEN REALISMI’

Vasta valittu tasavallan presidentti Alexander Stubb kiteytti virkaanastujaispuheessaan poliittis-yhteiskunnalliset tavoitteensa termiin ’arvopohjainen realismi’. Näihin sanoihin hän liitti lupauksen hoitaa tehtävänsä ”noudattaen vilpittömästi ja uskollisesti tasavallan valtiosääntöä, lakeja ja sekä kaikin voimin edistää Suomen kansan menestystä”.

’Arvopohjaisella realismilla’ onkin käyttöä - ei vain presidentillisessä kontekstissa – vaan missä tahansa modernin yhteiskunnan päämääränasettelussa instituutiosta tai toimintaympäristöstä riippumatta. Termi on erityisen arvokas aikana, jolloin yhteiskunnallinen modernisoitumis- ja rationalisoitumiskehitys on monimutkaistanut yhteiskuntakokonaisuuden toimintaa ja tuonut mukanaan yhä ennakoimattomampia kehityskulkuja. Tämä on vaikeuttanut yhteiskunnallista toimintaa sen kaikilla tasoilla, mukaan luettuina oikeudellinen, taloudellinen, poliittis-hallinnollinen ja sosiaalinen, sekä laajemmin ymmärrettynä koko kulttuurinen elämänprosessi.

Alati kiihtyvä rationalisoitumiskehitys on merkinnyt objektiivisen ja subjektiivisen maailman vähittäistä eriytymistä toisistaan. Yhteiskunnallisten, poliittisten ja filosofisten katsomusten moniarvoistuminen sekä sitä seurannut elämänkatsomuksellinen pluralismi on voimakkaasti vaikuttanut eri ihmisryhmien, ideologisten katsomusten ja yhteiskunnallisten tavoitteiden etääntymiseen toisistaan. Samalla yhtenäiseen maailmankuvaan sisältyvät normatiivista oikeellisuutta ja totuutta koskevat pätevyysvaatimukset ovat alkaneet eriytyä ja saaneet aikaan kahtiajakautumista eri ihmisryhmien ja väestönosien välillä.

Tämä kaikki merkitsee suuria haasteita ajallemme - haasteita, jotka edellyttävät aiempaa selkeämpää arvojärjestelmien tunnistamista sekä päämäärätietoisia toimenpiteitä paitsi kansalaisten keskinäisen sovun, myös eri kansakuntien välisen turvallisuuden ja rauhan lisäämiseksi maailmassa. Niitä ei ratkaista yksin päättäjien pitämissä juhlapuheissa tai poliittisissa päätöksentekopöydissä, vaan ne edellyttävät yhteisiin arvoihin sitoutuneisuutta ylimmästä päätöksentekijästä yksittäiseen kansalaiseen asti.

Toisin sanoen sitoutumista kunnioittamaan niitä perusarvoja, jotka takaavat demokraattisen päätöksenteon, ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien toteutumisen, oikeusvaltioperiaatteen, sopimusperustaisen kansainvälisen järjestyksen sekä maailmanrauhaan tähtäävän kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön merkityksen.

Mainituista periaatteista rakentuu se kivijalka, jonka varaan koko länsimainen sivistys ja sen edustama arvojärjestelmä on historian kuluessa rakentunut. Sen merkitys on tullut yhä selkeämmin näkyville juuri nyt, jolloin koko Eurooppaa ja läntistä maailmaa haastetaan taholta, jonka ideologiset tavoitteet edustavat lähes päinvastaista arvojärjestelmää. Läntiset ja eurooppalaiset demokraattiset oikeusvaltiot voivat olla kiitollisia siitä kristillis-humanistisesta perinteestä, jonka piirissä kansakuntien keskinäistä rauhaa ja turvallisuutta, kansalaisten välistä tasa-arvoa sekä ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia korostava ihmisoikeusajattelu on syntynyt.

Euroopan sisällä tällainen ’kulttuurista orientaatiota’ reflektoiva asennoitumistapa on pysynyt kuitenkin pitkään taka-alalla. Onhan Euroopan unionin luonne on sen perustamisesta alkaen ollut ennen kaikkea talouspoliittinen, mutta ajattelutapojen kehittymisen myötä unionin on katsottava muuttuneen yhä enemmän ’arvoyhteisöksi’. Tätä taustaa vasten eurooppalaisen perusarvopohjan puolustamisen sekä ihmisoikeusajattelun ylläpitäminen ovat yhä ajankohtaisempia ja jopa välttämättömiä niin oman mantereemme kuin koko maapallon tulevaisuutta ajatellen.

’Arvopohjaista realismia’ reflektoivat näkemykset ovatkin erityisen ajankohtaisia aikana, jolloin täysin toisenlaisista arvoista ja ideologisista taustoista kumpuavat aatteet ja ideologiset pyrkimykset ovat vaarassa horjuttaa koko maanosamme turvallisuutta, jopa maailmanrauhaa. Ne katsomukset, jotka ovat pääsemässä hallitsevaan asemaan, eivät ole edustaneet millään tavoin niitä arvoja, joiden perustalle läntiset ja eurooppalaiset valtiot ja kansakunnat ovat yhteiskuntaelämänsä jo vuosisatoja rakentaneet.

Reaalitodellisuudessa tilanne on johtanut siihen, että poliittiset johtajat ovat alkaneet käyttää valtaa huomattavasti itsekkäämmin ja rajattomasti yli sen, mitä heidän viralliset valtaoikeutensa sallivat. Tämän kehityksen seurauksena vaaleilla näennäisesti valitut, mutta tosiasiassa etukäteen sovitut vallanpitäjät ovat muuttuneet pikkuhiljaa autoritääristä hallitsemistapaa noudattaviksi itsevaltiaiksi. Tai vasalleiksi, jotka kuuliaisesti tottelevat heitä ylempänä olevaa tyrannia.

Kun tyrannius saa mittasuhteet, jolla pyritään saattamaan koko maailmanjärjestys uuteen asentoon ja aletaan vaatia muilta valtioilta ja rajanaapureilta demokraattisten oikeusvaltioperiaatteiden vaihtamista ja alistumista autoritäärisen valtakoneiston edellyttämään järjestelmään, ollaan ajauduttu kauas länsimaisen ajattelutavan ja demokratian periaatteista. Kansalaisten tahdosta kokonaan irrotettu sekä ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden periaatteista piittaamaton päätöksenteko voi yksinvaltiaan käsissä suistaa sen uhkavaatimuksia vastustavat kansalaiset ja koko kansakunnan täydelliseen ja hallitsemattomaan perikatoon.

Äärimmilleen vietynä eurooppalaisen arvojärjestelmän kivijalkojen eli oikeusvaltionperiaatteen ja demokraattisen hallintojärjestelmän hylkääminen on vaarassa johtaa tilanteeseen, joka on parhaillaan nähtävissä Euroopan itäisellä laidalla. Meneillään olevaa Ukrainan kriisiä ja sen seurauksia arvioitaessa nämä teemat ovat entisestään korostuneet ja vaativat koko läntiseltä ja eurooppalaiselta maailmanjärjestykseltä aiempaa tiiviimpää yhteistyötä ja sitoutumista keskinäiseen sopimiseen sekä pitäytymiseen yhteiseen arvopohjaan.

Taustalla voi nähdä myös ne historialliset muutokset, jotka ovat olleet seurausta paitsi entisten itäblokin valtioiden edustamien marxilais-leniniläisten ideologioiden romahtamisesta, myös voimakkaan maahanmuuttoliikkeen etenemisestä. Alati kasvavan maahanmuuton myötä erityisesti islamilaisen maailman henkis-kulttuurinen läsnäolo on lisääntynyt Euroopassa, mutta myös erilaisten aatesuuntien sekä moniarvoisista taustoista tulevien kulttuuristen käytänteiden. Ja aivan viimeisimpänä autoritaaristen valtioiden ja hallitsemisjärjestelmien pyrkimykset alistaa koko maapallo omiin sotilaallis-ideologisiin tavoitteisiinsa.

Mikäli voimapolitiikalla ja ydinaseilla uhkailulle annetaan tilaa valtioiden välisissä suhteissa on jotain perustavaa laatua olevaa mennyt rikki – arvojärjestelmä, oikeusperiaatteet, kansainväliset sopimukset ja sitoumukset, sopimuspohjainen maailmanjärjestys sekä valtioiden keskinäiseen ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuva järjestelmä ovat täydellisesti epäonnistuneet. Mikäli sopimuksia ja kansainvälisen oikeuden periaatteita vähätellään, jätetään tilaa itsekeskeisille ja arvaamattomille johtajille – samalla populismi sekä yksisilmäinen nationalismi saa nostaa päätään.

Mitä tulee Euroopan valtioiden asenteeseen autoritaaristen johtamistapojen yhä voimistuvaa vaikutusta vastaan, sen tulee tapahtua ennen kaikkea tarpeesta puolustaa omaa eurooppalaista identiteettiä sellaisista lähtökohdista, joihin Euroopan valtiot ovat sekä periaatteellisesti että lainsäädännössään sitoutuneet. Toisin sanoen puolustaa kaikkia niitä eettisiä velvoitteita ja vastuullisuutta suhteessa omien kansalaisten perusoikeuksiin ja vapauksiin, jotka kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa on tarkemmin määritelty ja jotka historiallisesti tarkastellen ovat olleet myötävaikuttamassa erilaisten korkeakulttuurien syntymiseen Euroopassa.

’Arvopohjaista realismia’ eurooppalaiset valtiomiehet ja päättäjät tarvitsevat sen vuoksi tänään enemmän kuin koskaan aiemmin historiassa. Euroopan erilaisten kansojen välillä pysyvän rauhantilan on ollut mahdollista vallita vain sillä edellytyksellä, että eri kansallisvaltioiden välillä on vallinnut paitsi yhteiskunnallinen, myös henkinen ja kulttuurinen yhtenäisyys. Ja näin on asianlaita ollut juuri Euroopan mantereella syntyneiden korkeakulttuureiden piirissä, joiden filosofis-yhteiskunnallinen kehitys on puolestaan luonut edellytykset demokraattisten hallitsemisjärjestelmien sekä ihmisarvoa kunnioittavien oikeusvaltioiden syntymiselle.

Tämän kaiken ohella, oikeastaan kaiken mainitun edellä, yksittäisten kansakuntien on sitouduttava vahvemmin työhön, jotta kansainvälinen oikeuden kunnioitus saadaan keskiöön valtioiden välisissä suhteissa ja YK:n ja ETYJ:n toimivaltaa ja mandaattia vahvistetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Nämä ponnistelut ovat tärkeitä ei ainoastaan meneillään olevan kriisin lopettamiseksi, vaan myös pidemmällä tähtäimellä maailmanlaajuisten vastaavanlaisten kriisien ehkäisemiseksi ja yhteisen arvopohjan lujittamiseksi. Läntisillä kansoilla on yhteinen historia, joka ammentaa hellenistisestä antiikin kulttuurista ja juutalais-kristillisestä maailmankuvasta.

Paineet toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestystä ja sen arvopohjaa kohtaan ovat kasvaneet historiallisiin mittoihin viimeisen vuosikymmenen aikana. Yhdysvaltain johtoroolia haastavat politiikallaan ennen muita Kiina ja Venäjä, jotka kummatkin pyrkivät hankkimaan itselleen tasavertaisemman aseman Yhdysvaltain rinnalla globaalina vallankäyttäjänä. Vaikka ne kumpikin ovat riippuvaisia läntisestä talousjärjestyksestä, ne käyvät silti vahvaa poliittista kampanjaa lännen arvomaailmaa vastaan.

Vaihtoehdoksi ne tarjoavat moninapaista maailmanjärjestystä, jossa kansainvälisten instituutioiden rooli olisi rajallisempi ja heijastelisi enemmän niiden omia arvoja. Nämä arvot nojaavat niiden omiin kollektivistisiin ja autoritäärisiin yhteiskuntajärjestelmiin, jotka ovat vahvistaneet otettaan yksilönvapauksiin ja -oikeuksiin perustuvien liberaalidemokraattisten yhteiskuntajärjestelmien rinnalla.

Johtavien kansainvälisten instituutioiden ideologia perustuu läntisten arvojen mukaisesti valtiorajojen madaltamiseen ja valtioiden roolin rajoittamiseen yksilöiden aseman turvaamiseksi. Globaalia turvallisuutta vaalivat YK:n ohella monet alueelliset instituutiot, joista ETYJ:n turvallisuuspoliittiset päämäärät käsittävät myös inhimillisen turvallisuuden kysymykset, kuten yleiset ihmisoikeudet ja vähemmistöjen oikeudet.

Kansainvälistä ihmisoikeusregiimiä voikin pitää läntisen maailman keskeisenä perintönä sotien jälkeiselle kansainväliselle järjestykselle. Tässä YK:n ja Euroopan neuvoston puitteisiin rakentuvassa säätelyssä valtiot sitoutuvat rajoittamaan omaa valtaansa edistääkseen kansalaistensa ihmisoikeuksia ja -vapauksia. Niille autokraattisten hallitusmuotojen esittämille väitteille, joiden mukaan ihmisoikeudet ovat vain "länsimaisen elämäntavan tuotteita", kaikkein tehokkain vastaväite rakentuu demokraattisesti johdettujen maiden yhteistoiminnasta kaikkialla maailmassa.

Läntisten maiden sisällä tai niiden ulkopuolellakaan elävät demokratiat eivät kuitenkaan ole aina nähneet kansainvälisiä ihmisoikeuksia samalla tavoin. On mahdollista, että erimielisyydet voivat hyvinkin kasvaa tulevaisuudessa, kun otetaan huomioon politiikan koveneminen ihmisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä eri maiden välillä. Järjestelmän uusimpiin osiin kuuluu kansainvälinen rikosoikeustuomioistuin, joka käsittelee yksittäisiä ihmisiä koskevia syytteitä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Vaikkei lännen ja erityisesti läntisen suurvallan, Yhdysvaltojen omakaan sitoutuminen globaalihallinnan instituutioihin aina ole ollut moitteetonta, on se painoarvollaan kuitenkin onnistunut juurruttamaan omiin arvoihinsa perustuvan järjestyksen kauas rajojensa taakse. EU:lle tämä järjestys on monessa suhteessa sen olemassaolon tae.

Valtioyhteisön ja siinä elävien ihmisten etua ajavat tavoitteet ovat välttämättömällä sidoksella riippuvaisia koko ihmiskunnan säilymisestä ja edusta. Yksittäisen valtion ja sen kansalaisten etu on näin ollen johdettavissa demonstraation kautta luonnonoikeuteen sisältyvistä yleisistä periaatteista. Näitä periaatteita ei ole mahdollista johtaa suoraan, vaan ainoastaan 'yleistä etua' ja 'kaikkien yhteistä hyvää' koskevia premissejä ja argumentaatiota hyödyntäen. Tämä perimmäinen tavoite puolestaan ei ole johdettu, vaan edustaa viimekätistä tarkoitusta eli 'telosta', joka on mahdollista vain joko hyväksyä tai hylätä. Luonnonoikeudellisessa systematiikassa tämä hyväksyminen nojaa ikuisiin ja muuttumattomiin perusteluprinsiippeihin, jotka edustavat kaikille ihmisille yhteisiä ja siten yleisiä, sekä kaikkina aikoina voimassa olevia moraaliperusteita.

Kaiken Ukrainassa koettavan jälkeen paluu rauhaan ja rauhanomaiseen rinnakkaiseloon eri arvomaailmaa edustavien valtioiden välillä on todella vaikeaa. Niillä, jotka kunnioittavat kansainvälisen oikeuden keskeisiä periaatteita, jotka puolustavat oikeusvaltiota ja laillista yhteiskuntajärjestystä, on korkea aika keskittää yhteiset voimansa rauhan palauttamiseksi Eurooppaan ja samalla ehkäistä suursodan uhkaa. Sen ohella on tärkeää yrittää sitkeästi saada aikaan neuvotteluita ja jatkoa diplomatialle konfliktin laajenemisen ja jatkumisen estämiseksi.

’Arvopohjaisen realismin’ erottaa tähän asti noudatetusta vakauspolitiikasta vahvimmin se, että siinä kompassin suuntana ovat länsi ja liittolaisuus, minkä seurauksena eurooppalaisilla valtioilla on tarve puolustaa omia länsimaisia arvojaan – tarvittaessa aseellisestikin. Vuosi sitten toteutetun Münchenin kansainvälisen turvallisuuskonfrenssin (17-19.2.2023) järjestäjät halusivat  palkita Suomen ja Ruotsin niiden päätöksestä hakea jäseniksi Naton puolustusliittoon vastauksena Venäjän hyökkäyssodalle Ukrainassa. Vuonna 2010 Ewald von Kleist piti Saksan valtiopäivätalon edustalla puheen, jossa hän kuvaili edeltäneiden vuosikymmenten Keski-Eurooppaa ”onnellisuuden keitaaksi”. Mutta hän lisäsi varoituksen sanan: ”tämä keidas ei ole itsestäänselvyys”. Von Kleist oli kokenut sodan Euroopassa ja tiesi, mistä puhui tarkoittaen, että näinä aikoina tarvitaan vahvaa liittokuntaa.

’Arvopohjaista realismia’ heijastelevan sisällön tiivisti edesmennyt senaattori John McCain jo vuonna 2018 kirjeessään: ”Tulemme Müncheniin, koska maailmanjärjestystä koskevan visiomme ylläpitäminen ei ole vain aineellinen taistelu, vaikka se edellyttääkin vaurautta, valtaa ja realismia. Se on moraalinen taistelu. Kyse on maailmaamme hallitsevista arvoista. Siksi olemme liittolaisia.” ’Arvopohjaisessa realismissa’ tämä puolustaminen tulee ulottaa koko maapalloa koskevalle tasolle, ei ainoastaan omalle mantereelle. Kuten presidentti Stubb asian ilmaisee: ”pidämme kiinni arvoista, joihin uskomme, eli demokratiasta, vapaudesta, oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista ja perusoikeuksista”. (Iltasanomat 2.3.2024/Lauri Nurmi Politiikka-analyysi)

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT

’