LÄHI-IDÄN UUSIN KONFLIKTI - ERI JUMALAKUVIEN JA USKONTULKINTOJEN KRIISIYTYNYTTÄ JATKUMOA (Osa I: 1-4)

LÄHI-IDÄN UUSIN KONFLIKTI - ERI JUMALAKUVIEN JA USKONTULKINTOJEN KRIISIYTYNYTTÄ JATKUMOA (Osa I: 1-4)

Osa I

1. Alueen uskontotaustaa

Juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat kolme Lähi-idässä alkunsa saanutta monoteististä uskontoa. Niitä yhdistää käsitys yhdestä Jumalasta, maailmankaikkeuden luojasta, joka on ihmisen luonut ja jota palvelemaan ihminen on syntynyt. Islam ja kristinusko ovat molemmat maapallon laajimmalle levinneitä uskontoja. Kristinusko, jolla on noin 2,4 miljardia kannattajaa on maailman suurin - Islam maailman toiseksi suurin uskonto, jolla on noin 1,8 miljardia seuraajaa. Länsimaiden sisälle erilaisia kristillisiä kirkkoja on syntynyt historian kuluessa vähintäänkin satoja ellei tuhansia ja pieniä juutalaisyhteisöjäkin jonkin verran. Muslimeja sen sijaan on lännessä ollut vanhastaan vain pieninä vähemmistöinä, mutta nykyisin tilanne on kääntynyt lähes päälaelleen, sillä useimmissa eurooppalaisissa kaupungeissa alkaa olla ainakin yksi ellei useampia moskeijoita kristillisten kirkkojen ohella.

Monoteististen uskontojen käsitys uskon peruspilareista pohjautuu niiden tulkintaan pyhistä kirjoituksista. Kristinuskoa voidaan pitää juutalaisuudesta periytyvänä kirjauskontona, jonka opilliset ja historialliset juuret nojaavat Vanhan Testamentin kirjoituksiin. Myös kristinuskoa myöhemmin syntynyt islam on luontevasti omaksunut useita juutalaisen uskonnonhistorian tapahtumia osaksi omia traditioitaan. Varhaiset kristityt säilyttivät juutalaisten heprealaisen Raamatun eli Vanhan testamentin kaanonissaan, mutta lisäsivät mukaan Uuden testamentin, jonka muodostavat Jeesuksen elämää, hänen ristinkuolemaansa sekä ylösnousemustaan julistavat evankeliumit ja apostoliset kirjeet.

Kristinusko ja islam suhtautuvat toisiinsa eri tavalla jo pelkkien syntyhistorioittensa perusteella. Koska kristinusko on noin 600 vuotta islamia vanhempi, ei islam kuulu tietenkään kristinuskon syntyhistoriaan. Kristinuskon näkökulmasta islam on periaatteessa vain yksi uskonto monien muiden joukossa. Näin siitäkin huolimatta, että islamin uskonsisällöissä ja sen opillisissa rakenteissa on paljon joko kristinuskosta tai kristillisen uskon juurista, erityisesti juutalaisuudesta, peräisin olevaa ainesta kuten edellä todettu.

Vanha testamentti on kristityille profeetallista johdantoa ja odotusta Vapahtajan ilmestymiselle – tapahtumalle, joka toteutuu Uuden testamentin Jeesuksen elämää ja kärsimyshistoriaa koskevissa kirjoituksissa. Juutalainen tulkinta sen sijaan korostaa viiden Mooseksen kirjan (Toora) asemaa: Jumalan tahdon noudattaminen on Tooran mukaisessa merkityksessä nimenomaan juutalaisten tehtävä; muilta eli ei-juutalaisilta tämä velvollisuus puuttuu. Näin juutalaiset kokevat olevansa ’valittua kansaa’ ja toimivansa esimerkkinä koko muulle ihmiskunnalle, toisin sanoen ’valona pakanakansoille’.

Varhainen islam rakensi identiteettinsä tietoisesti juutalaisuuden ja kristinuskon pohjalta, jotka profeetta Muhammad itsekin mielsi islamin luonnollisiksi edeltäjiksi. Ensimmäinen välirikko Muhammadin ja muiden monoteististen uskontojen välille syntyi vasta sen jälkeen, kun nämä eivät hyväksyneetkään Muhammadia "profeettojen sinetiksi".

Islamin mukaan profeetta Muhammad sai Koraanin (al-Qur'an) enkeli Gabrielin välityksellä. Muslimit katsovat Koraanin olevan turmeltumatonta, autenttista Jumalan ilmoitusta, josta varhaisemmat Toora ja Uusi testamentti tarjoavat muslimin mielestä vain vesittyneen version. Vaikka Koraani on käännetty lähes kaikille maailman kielille, muslimit pitävät näitä käännöksiä ainoastaan Koraanin tulkintana, ei muuna. Koska Koraani on suoraa Jumalan sanaa, sitä ei ole tarpeen kääntää arabiasta muille kielille. (Saman puun hedelmiä - juutalaisuus, kristinusko ja islam/duodecimlehti.fi)

Lähi-idässä pari viikkoa sitten leimahtaneet konfliktit ovat nostaneet maailman tietoisuuteen jälleen niitä uskontulkintojen ja jumalakuvien tasolla vallitsevia tekijöitä, jotka ovat vuosisatojen ajan vaikuttaneet tilanteen kehittymiseen. Vaikka kriisin syyt Lähi-idässä ovat kautta historian olleet monimutkaisia ja niiden juuret usein sekä poliittisia, taloudellisia että etnisiä, juuri uskonnolliset tekijät ovat kuitenkin perimmältään toimineet katalysaattorina kriisien syntyyn. Juutalaisilla ja muslimeilla on pitkä yhteinen historia ja yhteisiä pyhiä paikkoja Jerusalemissa, mikä on johtanut kiistoihin alueen hallinnasta ja uskonnollisesta merkityksestä.

Lähi-idän politiikkaan erikoituneen Helsingin yliopiston seemiläisten kielten ja kulttuurien yliopistonlehtorin FT Hannu Juusolan mukaan viimeisten vuosikymmenien aikana uskonnon rooli on kasvanut Lähi-idän kriiseissä. Tämä näkyy selvästi alueen pisimmässä, Israelin ja palestiinalaisten välisessä konfliktissa. Vaikka mikään Lähi-idän kriiseistä ei ole ainoastaan uskonnollinen eikä uskonnon rooli myöskään välttämättä ole pysyvä ilmiö, konfliktien nykyinen uskonnollinen tulkinta on osa pitkää tulkintojen ketjua, jossa konfliktit ymmärretään aina uudelleen.

Juusolan mukaan uskonnon yleismaailmallinen nousu näkyy vahvasti tämän päivän Lähi-idän arjessa vaikkapa islamilaiseksi mielletyn pukeutumisen silmiinpistävänä kasvuna kaikkialla arabimaissa sekä ”islamilaisia” arvoja edustavien puolueiden menestyksenä useiden eri maiden vaaleissa Algeriasta Turkkiin. Myös uskonnollisesti motivoidun terrorismin huikea kasvu Lähi-idän arabienemmistöisissä maissa on osoitus samasta kehityksestä.

Lähi-itä on ollut konfliktien näyttämönä paitsi koko vuosituhantisen historiansa ajan, se on pysynyt myös modernin maailmanpolitiikan keskiössä. Israelin ja sen arabinaapurien välinen jännitys ja ajoittainen sota onkin yksi nykyajan pisimmistä konflikteista ja jatkunut nykyisellään yli 70 vuotta. Israelin ja sitä ympäröivien arabimaiden välinen vastakkainasettelu ilmentää vuosisataista historiallista tapahtumasarjaa, jossa sodan ja rauhan vaihtelut ovat näyttäytyneet olennaisena jatkumona. Konfliktien puhkeaminen yhä uudelleen kertoo vain siitä, että sodan käyttäminen politiikan jatkeena on jatkuvasti puolin ja toisin ollut epäonnistunut ratkaisu: se ei ole johtanut sille asetettuihin päämääriin.

Osa 2. Konfliktiherkkä historia

Yleisesikuntaeverstiluutnantti, filosofian maisteri Jarl Kronlund on tarkastellut Lähi-idän tilannetta sotahistoriallisesta näkökulmasta ja todennut, että Lähi-idän keskeinen geo-strateginen asema ja kaksi kansakuntaa vaatimassa samaa aluetta itselleen muodostaa ne historialliset syyt, jotka ylläpitävät konfliktia myös tänään. Kun näihin syihin vielä lisätään erilaiset maailmankatsomukset ja keskeisissä kohdin erilaiset jumalakuvat sekä ihmiset omine vakiintuneine uskomuksineen, ovat samat kriisin ainekset nähtävissä tässäkin konfliktissa. Lyhyen aikavälin tekijät ja päivänpoliittiset tapahtumat ovat antaneet syyn vastatoimiin, jotka puolestaan ovat johtaneet uusiin vastatoimiin ja sodan logiikan mukaisesti levottomuuksien leviämiseen. Sotimisen perimmäiset syyt alkavat olla häviämässä yksittäisten ihmisten näköpiiristä - on vain syntynyt kierre, hyökkäysten, vastatoimien, niihin vastaamisen ja siviilien kohtuuttomien kuolemien, inhimillisen hädän, toivottomuuden ja näköalattomuuden jatkumo molemmilla tahoilla. (Artikkeli: SOTA JA RAUHA LÄHI-IDÄSSÄ AJATUKSIA SOTAHISTORIASTA JA SEN TUTKIMUKSESTA /7694-Artikkelin teksti-36400-1-10-20140924.pdf)

Paitsi sotimisen ja vastatoimien kierre, myös sodan ja rauhan vuorottelu ovat olleet leimallisia koko alueen historian ajan. Kun keisari Pompeius valloitti Jerusalemin vuonna 63 eKr. se teki lopun itsenäisestä juutalaisvaltiosta. Juutalaiset eivät alistuneet, vaan nousivat kapinaan roomalaisia vastaan. Kaksi kapinaa riitti, ja juutalaiset karkotettiin maasta noin 135 jKr. Tuhotun Jerusalemin paikalle rakennettiin roomalainen kaupunki. Siihen asti Juudean provinssina tunnettu alue sai nimen Syyria Palaestina. Rooman valtakunnan jaossa Palestiina joutui Bysantille, jolta kalifi Omar valloitti sen arabeille 636 jKr. Tämä valloitus toi alueelle toisen seemiläisen kansan eli arabit, joista nykyiset palestiinalaiset polveutuvat.

Arabivalloituksen seurauksena syntyi uskontojen välinen ristiriita, josta tuli lisäsyy sotiin. Seurasi ristiretkien aika ja niiden jälkeen uusi arabien hallinto. Noin 200 vuotta myöhemmin ottomaanit valloittivat Palestiinan ja ratkaisivat vuosisataisen kiistakysymyksen Palestiinan pyhien paikkojen hallinnasta: sulttaani Abdulmedzis julisti pyhät paikat avoimiksi juutalaisille, kristityille ja muslimeille. Tämä avoimuuden periaate on sittemmin vahvistettu useissa sopimuksissa ja laeissa, viimeksi 1967 Israelin lainsäädännössä miehitysalueiden muodostumisen jälkeen.

Nykyistä asetelmaa kohti tilanne alkoi kehittyä 1800-luvun puolivälin jälkeen, jolloin juutalaisten kiinnostus Palestiinaa kohtaan voimistui. Eräänä syynä voidaan pitää Itä-Euroopassa ja varsinkin Venäjän keisarikunnan alueella toteutettuja juutalaisvainoja eli ns. pogromeja. Ne saivat aikaan laajaa siirtolaisuutta, joka suuntautui etenkin Yhdysvaltoihin. Osa siirtolaisista asettui myös Palestiinan alueelle, josta muutamat ostivat itselleen maa-alueita ja alkoivat asuttaa niitä. Pogromien vaikutuksena myös sionismin ajatus alkoi voimistua ja juutalaiset alkoivat vaatia heille historiallisesti kuuluvia maa-alueita takaisin. Sionistit saivatkin Iso-Britannian ulkoministerin antaman nimeään kantavan Balfourin julistuksen perusteella oikeuden perustaa oma juutalais-kansallinen kotimaa Palestiinaan.

Balfourin julistuksen mukaan kansallisen kodin perustaminen ei saanut vahingoittaa alueen ei-juutalaisten maallisia ja uskonnollisia oikeuksia. Maailmansotien välisenä aikana Lähi-itä oli Englannin ja Ranskan mandaattina, mikä tosiasiallisesti merkitsi suurvaltojen välistä etupiirijakoa – siinä ranskalaisten osuus sisälsi Libanonin ja Syyrian ja englantilaisten osuus Irakin, Transjordanian ja Palestiinan. Tuon hallintovaiheen ja toisen maailmansodan aikana muotoutui Lähi-idän nykyinen sisäinen vastakkainasettelu: juutalaiset ja palestiinalaiset.

Välittömästi toista maailmansotaa seuranneina vuosina kävi selväksi, että sekä palestiinalaiset että juutalaiset vastustivat Englannin ylivaltaa. Kumpikin kansa halusi itsenäistyä, mutta niille ei näyttänyt olevan tilaa samassa maassa. Seurauksena oli, että juutalaisten ja arabien välit kiristyivät. Arabit pitivät juutalaisia maahantunkeutujina, ja juutalaisten näkökulmasta palestiinalaiset olivat esteenä vuosisataisen unelman toteutumiselle. Kumpikin osapuoli kielsi tarkoituksellisesti toisen oikeuden tuohon Jordanin ja Välimeren väliseen alueeseen. Kumpikin kansa oli myös luonut omat taisteluorganisaationsa, sillä osa asevoimista oli kouliintunut II maailmansodan alkuvaiheessa taistellessaan brittien rinnalla akselivatoja vastaan.

Kun Englanti ei pystynyt lunastamaan lupauksiaan, sen hallinto juutalaisalueilla ajautui umpikujaan ja päätyi luovuttamaan Palestiinan kysymyksen Yhdistyneiden Kansakuntien ratkaistavaksi. Myös YK:lle siirretyn ongelman ratkaisu osoittautui vaikeaksi, sillä perustettu komissio ei päässyt yksimielisyyteen alueen valtiomuodosta. YK:n yleiskokous teki ratkaisunsa Palestiinan ongelmasta 27. marraskuuta 1947 komission enemmistön kannan mukaisesti ja niin Palestiina jaettiin juutalaiseen ja palestiinalaiseen valtioon. Jerusalem jäi kansainväliseen hallintoon, mitä päätöstä vastaan äänestivät lähinaapurit Egypti, Libanon, Syyria, Saudi-Arabia ja Irak. Niiden mukaan olisi ollut parempi, että uusi valtio olisi ollut arabivaltio, jonka juutalaisväestölle olisi taattu autonomia, mutta ehdotus kaatui USA:n ja Englannin vastustukseen. Kolmantena vaihtoehtona oli muodostaa alueelle kahteen itsehallintoalueeseen jaettu liittovaltio, jonka pääkaupunki olisi ollut Jerusalem. Kysymys ei ollut siitä, itsenäistyisikö Palestiina, vaan itsenäisen valtion muodosta ja siitä, kenellä olisi valta.

Seuraava suuri muutos tapahtui Israelin valtion synnyn (1948) ja sitä seuranneen ensimmäisen Israelin ja arabimaiden välisen sodan myötä. Palestiinan arabeista tuli nyt pitkäksi aikaa sivustakatsojia konfliktiin, joka oli tyypillinen valtioiden välinen alueellinen konflikti. Konfliktin alueellistumisen myötä uskonnon rooli väheni entisestään. Tätä vahvisti vielä sekin, että konflikti oli pian yksi kylmän sodan lukuisista konflikteista Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton suosikkien välillä. Näinä vuosikymmeninä Lähi-idässä puhuttiin imperialismista, arabisosialismista ja kansainvälisestä solidaarisuudesta, ei niinkään uskonnollisesta valtiosta tai pyhästä sodasta. Vastaavasti Israelin johtoon lukeutui henkilöitä, joille perinteinen juutalainen kulttuuri ja uskonnollisuus eivät enää merkinneet samaa kuin aiemmille sukupolville. Uuden Israelin symboli ei enää ollutkaan Temppelivuori ja sen raamatullinen asema, vaan sosiaalista elämää symboloiva kibbutsi. Kibbutsi oli ainutlaatuinen israelilainen keksintö, maatalousyhdyskunta, jossa elettiin yhteistoiminnallista yhteisöelämää ja jota johdettiin demokraattisesti. Kibbutsi huolehti jäsentensä terveydenhoidosta ja koulutuksesta. Kibbutsit syntyivät ideologisena liikkeenä, kansallisesta tarpeesta ja tarpeesta asuttaa maa.

Tilanne Palestiinassa kärjistyi uudelleen sodan partaalle 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun palestiinalaisten keskuuteen perustetut sissijärjestöt pystyivät yhdistämään voimansa. Yhdistämistä edelsi Palestiinan kansallisneuvoston perustaminen Jerusalemissa vuonna 1964 ja Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) luominen. Sen perustamisella tavoiteltiin palestiinalaisten sotilaallisen, hallinnollisen, taloudellisen ja poliittisen yhteistyön kiinteyttämistä. Vuoden 1967 alkupuolella Israel uhkasi arabinaapureitaan kostolla, elleivät sitä häiritsevät palestiinalaisten sissi-iskut loppuisi. Seurauksena oli, että Egypti ryhtyi toukokuun 1967 puolivälissä joukkojen siirtoon Siinailla. Syyria, Irak, Jordania ja Saudi-Arabia seurasivat esimerkkiä saman kuun lopulla. Aamulla 5. kesäkuuta 1967 israelilaiset aloittivat sodan ilmahyökkäyksellä, joka tuhosi huomattavan osan Egyptin ilmavoimista kentille.

Sotaa kesti kuusi päivää, ja arabien armeijat oli lyöty. Sota muutti Lähi-idän valtiollisen kartan: Egypti menetti Siinain niemimaan, Syyria Golanin ja Jordania itäisen Jerusalemin ja Länsirannan. Seurasi kiihkeä diplomaattisen toiminnan kausi, joka päättyi tuossa vaiheessa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan 242. Se edellyttää, että Israel vetäytyy, mutta se antaa Israelin valtiolle oikeuden olemassaoloon. YK:n yleiskokous tunnusti myöhemmin palestiinalaisille oikeudet valtiolliseen itsenäisyyteen.

3. Sota politiikan jatkeena

Parhaillaan menossa oleva Hamasin hyökkäyksestä alkanut sota Gazassa ilmentää kaikkea sitä, mitä historiassa on jo totuttu näkemään. Jopa sodan aloitus Jom Kippur-sotaa seuraavana päivänä sekä Israelin ja sen arabinaapurien välinen vastakkainasettelu ilmentää vuosisataista historiallista tapahtumasarjaa, jossa sodan ja rauhan vaihtelu näyttäytyy olennaisena. Sellaisena sarja on myös miellettävissä niin, että sodan käyttäminen politiikan jatkeena on jatkuvasti puolin ja toisin ollut epäonnistunut ratkaisu: se ei ole johtanut sille asetettuihin päämääriin.

Vaikka Israelin ja Palestiinan väliset konfliktit ovat olleet pitkälti poliittisista ja rajariidoista johtuvia, niin uskonnollisilla tekijöillä on niiden taustalla ollut aina merkittävä rooli. Alueella on kolme suurta uskontoa: juutalaisuus, kristinusko ja islam. Juutalaisuus on alueen vanhin uskonto, ja se on ollut tärkeä osa alueen historiaa jo yli 3000 vuoden ajan. Kristinusko syntyi alueella noin 2000 vuotta sitten, ja se on levinnyt laajalle alueelle. Islam syntyi Arabian niemimaalla noin 1400 vuotta sitten, ja siitä tuli nopeasti yksi maailman suurimmista uskonnoista kuten alussa todettu.

Konfliktin osapuolet ovat käyttäneet uskontoa kautta historian poliittisena aseena. Israelin valtion perustaminen vuonna 1948 perustui juutalaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Palestiinan alueella asuvat palestiinalaiset ovat pääasiassa muslimeja, ja he puolestaan kokevat oikeuksiaan loukatun monin tavoin Israelin valtion perustamisen jälkeen. Lähi-idän konfliktiin liittyy edelleen monia tärkeitä uskonnollisia kysymyksiä. Esimerkiksi Jerusalemin kaupunki on tärkeä pyhä paikka kaikille kolmelle uskonnolle. Juutalaisille se on tärkeä paikka, koska siellä sijaitsi Temppeli, joka oli juutalaisten pyhin paikka. Kristityille Jerusalemin vanhakaupunki on merkitykseltään pyhä, sillä siellä sijaitsi Jeesuksen ristiinnaulitsemispaikka ja hautapaikka. Muslimeille Jerusalemin kaupunki on pyhää merkitsevä paikka, koska siellä sijaitsee uskonnollisesti tärkeät rakennukset eli Al-Aqsa-moskeija ja Kalliomoskeija.

Vuonna 1973 alkoi seuraava sota. Sen aloittivat Egypti ja Syyria hyökkäämällä kahdesta suunnasta Israelia vastaan. Israelilaisten vastatoimenpiteet myöhästyivät mm. siksi, että juutalaiset viettivät Jom Kippuria hyökkäyksen alkaessa. Israel keskitti joukkonsa ensin egyptiläisiä vastaan, sitten Syyriaa vastaan ja löi molemmat. Sotatoimet päättyivät suurvaltain saatua YK:ssa aikaan aselevon osapuolten välille. Jälleen lennätettiin YK-joukot Suezille ja Siinaille. Vuoden 1973 sodan jälkeen muuttui tilanne Egyptin ja Israelin välisellä rintamalla ratkaisevasti. Sen seurauksena Yhdysvaltain ulkoministerin Henry Kissingerin "sukkuladiplomatia" tuotti tuloksenaan Anwar Sadatin vierailun Israeliin, Camp Davidin sopimuksen ja rauhansopimuksen Israelin ja Egyptin välille. UNEF II lakkautettiin ja "rajarauhaa" Siinailla tulivat valvomaan monikansalliset joukot. Jom Kippur -sodan jälkeinen diplomatia vahvisti PLO:n asemaa ja siirsi sen toiminnan painopisteen poliittiselle puolelle sotilaallisen kustannuksella.

Seurauksena oli uusi sota: Israelin hyökkäys Etelä-Libanoniin maaliskuussa 1978. Tarkoituksena oli tuhota PLO:n tukikohdat Litanijoen eteläpuolelta. Nyt lähetettiin myös Libanoniin YK-joukkoja ja israelilaiset vetäytyivät Libanonista kesällä 1978, mutta tällä kertaa he jättivät Haddadin libanonilaiset joukot valvomaan raja-aluetta. Viimeisin Israelin sotatoimista, hyökkäys Libanoniin kesällä 1982, osoitti, että maa on Lähi-idän sotilaallisesti voimakkain valtio. Sen "Rauha Galileaan" operaatio tuotti myös tulosta: PLO:n taistelijat joutuivat jättämään eteläisen Libanonin ja Beirutin.

Sodat Lähi-idässä jatkuvat edelleen. Palestiinan ja Libanonin alueella ne eivät kuitenkaan tällä hetkellä ole niinkään suoraa taistelua Israelia vastaan kuin eri pienryhmittymien keskinäisiä välienselvittelyjä. Tämä on aiheuttanut sen, että olot alueella eivät ole vakiintuneet. Nykynäkymät eivät tue rauhoittumista, sillä palestiinalaiskysymys on edelleen ratkaisematta eikä Israelin ja sen arabinaapureiden välisten suhteiden laita ole sen paremmin. Tämä kaikki näkyy reilu viikko sitten puhjenneessa kriisissä edelleen.

Kriisin siemenet näyttävät näin ollen jatkavan olemassaoloaan, jumalakuvien ja uskontulkintojen ristiriita ratkaisemattomalta. Sodan ja rauhan vuorottelu alueella jatkuu, milloin mitäkin syy-seuraussuhdetta noudattaen. Everstiluutnantti Jan Kronlundin mukaan Lähi-idän kriisi sinänsä on siis ilmentymä edellä esitetyn kaltaisesta sotahistoriallisesta prosessista, jossa olennaisimmat tekijät - valmistautuminen sotaan rauhan vallitessa ja sota - ovat vuorotelleet. Edellinen olotila on lähinnä sotalaitoshistorian, jälkimmäinen sotien historian tutkimusaluetta Kronlund toteaa.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa sodasta on tullut Palestiinan historian olennaisin piirre. Kronlundin mukaan Lähi-idän konfliktiin sovellettuna osoittautuu varsin pitkälle paikkansa pitäväksi Matti Kuusen vuonna 1938 käyttämä ilmaisu (Roolit ja särmät, Keuruu 1986, s. 43; julkaistu vuosikirjassa "AKS:n tie 1938"): "Ne ajat, jolloin sota, V. Clausewitzin sanaa käyttäen, oli politiikan väline, ovat peruuttamattomasti ohitse. Vielä 1800-luvulla hallitus voi lähettää sotajoukon toisen hallituksen sotajoukkoa vastaan tietäen, että taistelun tulos ratkaisi sodan. Nykyaikainen sota on luonnontapahtuma, jota poliitikon on yhtä mahdoton hallita kuin laivurin pyörremyrskyä..Lähi-idän jatkuvat sodat ilmentävät siis myös kriisien hallinnan epäonnistumista. Politiikka ei suinkaan ole kyennyt turvaamaan väestölle rauhallisia elinoloja; päinvastoin se on tuonut mukanaan jatkuvan pelon.”

4. Jumalakuvien ja uskontulkintojen ratkaisematon ristiriita

Keskeisistä historian- ja uskontulkintoja koskevista eroavuuksista huolimatta muslimit, juutalaiset ja kristityt ovat ainakin länsimaissa voineet elää ulkoisesti paljolti samanlaista yhteisöllistä ja yksilöllistäkin elämää. Kristinuskon piirissä askeettis-puritaanisiin hurskauden harjoittamisen muotoihin omistautuneet henkilöt ovat korostaneet Jumalan deus absconditus –luonnetta. Tämä merkitsee näkemystä Jumalasta ihmiskunnan yläpuolella olevana, suvereenina, täysin tutkimattomana ja täydellisen vapaana Luojana, jolla on rajoittamaton hallintavalta ihmiskuntaan nähden. Monoteistisen käsityksen mukaan Jumala on ollut olemassa ikuisuudesta alkaen ja Jumalan kaikkivaltiaat päätökset ovat määränneet paitsi ihmiskunnan, myös kunkin yksittäisen ihmisen kohtalon maan päällä. Tämä determintaatio eli Jumalan ennalta tapahtunut valinta koskee paitsi yksittäisen ihmisen syntymää ja elämää maan päällä, myös hänen kohtaloaan kuoleman jälkeen.

Myös islamin mukaan tärkein opinkappale on usko yhteen ja ainoaan suvereeniin Jumalaan, Allahiin. Islamilaista monoteismiä kutsutaan arabian kielessä termillä ’tawhid’. Koska islamin mukaan Jumala on vain yksi, kristillisen uskon keskiössä olevaa kolminaisuusoppia pidetään muslimien keskuudessa harhaoppina ja epäjumalanpalvontana. Vaikka muslimit kunnioittavatkin historiallista Jeesusta profeettana Mooseksen ja muiden vanhan testamentin profeettojen tavoin, Jeesuksen rukoileminen ja palvominen osana jumaluutta on heidän näkemyksensä mukaan synniksi luettavaa.

Muhammed oli ilmeisesti aluksi vakuuttunut siitä, että hänen saarnaamansa uskonto on sama kuin juutalaisten ja kristittyjenkin. Tämä ilmenee joistakin Koraanin kristinuskoa ja kristittyjä koskevista sanoista. (Sanoma: 3:48-51, kristityt: 5:82). Koraanissa onkin paljon tuttuja elementtejä sekä juutalaisesta että kristillisestä uskonnonhistoriasta: sellaisia kertomuksia kuten Adam ja Eeva paratiisissa, Nooa ja vedenpaisumus, patriarkka Abraham ja veljiensä orjaksi myymä Joosef sekä valtaosa profeetoista esiintyvät myös Koraanin lehdillä. Maria, Jeesuksen äiti, on ainoa nainen, joka mainitaan nimeltä Koraanissa. Mariaa kunnioitetaan kuitenkin profeetta Jeesuksen, ei Jumalan pojan äitinä. Kristittyjen Vapahtaja, Jeesus, onkin islamissa keskeinen profeetta (Hämeen-Anttila 2006).

Myöhemmin Muhammedille kuitenkin selvisi, että kristityt antavat Jeesukselle aivan toisenlaisen aseman, kuin mitä Muhammedin kuvaan uskonnosta sopi. Hän saattoi ymmärtää tämän vain oikeasta kristinuskosta luopumisena. Joissakin Koraanin sanoissa voi kuulla opettavaisen sävyn, jolla Muhammed yrittää palauttaa kristittyjä oikeaan uskoon. Hän ei ymmärrä kristittyjen käsityksiä uskosta ja erityisesti Jeesuksen persoonasta, joita hän pitää paitsi väärinä, mutta myös suorastaan turhina (4:171). Islamin suhde kristinuskoon eroaakin merkittävästi nimenomaan siinä, kuinka Jeesuksen elämää tulkitaan ja erityisesti, millaiseksi hänen kuolemansa merkitys käsitetään.

Koraanin mukaan Jeesus kuuluu vain Jumalan lähettiläiden pitkään sarjaan kuten edellä todettu – vaikka Jeesukselle annetaankin erityinen arvo, hänet johdonmukaisesti asetetaan ihmisten joukkoon kuuluvaksi. Näin siitäkin huolimatta, että muslimit hyväksyvät Jeesuksen tekemät ihmeet ja jopa hänen neitseestä syntymisensä. Jeesuksen arvostusta kuvaa myös se, että hänen katsotaan tuoneen Jumalan ilmoituksen omalle kansalleen – Koraanin mukaan Jeesus itsekin vastasyntyneensä vahvisti tehtävänsä puolustaessaan äitiään Mariaa sukulaisten epäluuloja vastaan: (Koraani 19:30) Lapsi puhkesi puhumaan: ’Minä olen Jumalan palvelija, ja Hän on antanut minulle Kirjan [ja] tehnyt minusta profeetan…’

Kristinuskossa Jeesuksen asema on islamista poiketen kaikkein keskeisin Jumalan ilmoitusten sarjassa ja juuri hänen ristinkuolemansa ihmiskunnan syntien sovittajana muodostaa kristillisen uskon keskeisimmän opinkappaleen. Vain Jeesuksen marttyyrikuolemassa toteutuvan viattoman uhrin kautta kristitylle tarjoutuu tie pelastukseen ja iankaikkiseen elämään. Kun uskova muslimi tarkastelee kristinuskoa, hänen ei ole mahdollista tulla tähän samaan johtopäätökseen siitäkään huolimatta, että Jeesuksen elämä kuvataan Koraanissa pääpiirteittäin samaan tapaan kuin Uudessa testamentissa. Muslimien käsityksen mukaan olisi häpeällistä ja suorastaan sopimatonta, että hurskas profeetta olisi kärsinyt nöyryyttävän kuoleman ristillä. Saati, että tämä ristiinnaulittu profeetta olisi Jumalan poika. Tätä näkökantaa muslimit eivät kykene jakamaan kristittyjen kanssa. (Saman puun hedelmiä - juutalaisuus, kristinusko ja islam /duodecimlehti.fi)

Islamissa Jeesukseen liitetyt ihmeet ja epiteetit pysyvät kaikki tietoisesti ihmisyyden puitteissa (4:172). Hänen jumalallisuutensa, puhumattakaan jumaluudesta kielletään kategorisesti. Jeesus nähdään vain Muhammedia edeltävänä lähettiläänä ja samalla eräänlaisena Muhammedin tuloa ennustavana airuena. Koraanin mukaan Jeesus saarnasi samaa perususkontoa, jota kaikki muutkin lähettiläät Koraanin käsityksen mukaan olivat saarnanneet ja jota Muhammedkin saarnasi. Jeesuksen seuraajien tulisi siis uskoa Jeesuksen uskontoon, mikä taas väistämättä johtaa islamiin. Tässä Jeesuksen roolissa ei ole paikkaa Raamatusta tutuille Jeesuksen opetuksille, ristiinnaulitsemiselle, sovitukselle eikä tietenkään ylösnousemukselle.

Pyhän maan rauhanprosessi on viime aikoina jälleen ollut uhanalainen ja Lähi-itä monella tavoin jännittyneessä tilassa. Israelin maata ja kansaa sekä palestiinalaisia ajatellen siirtokuntien rakentaminen sekä antisemitismin lisääntyminen ovat puhuttaneet. Tilanne on hyvin monimutkainen ja kompleksinen: luotettavan ja mahdollisimman tasapuolisen tiedon saaminen alueen tilanteesta toimenpiteiden pohjaksi on vaikeaa.

Sionismi tunnetaan poliittisena ohjelmana, joka tähtäsi juutalaisen valtion perustamiseen. Se syntyi yhtä aikaa yleisen kansallisuusaatteen nousun kanssa 1800-luvun lopulla. Kansallisuusaatteen mukaan jokaisella kansalla pitäisi olla oma valtio ja jokaisella valtiolla yksi kansa. Samaan aikaan myös juutalaisvastaisuus oli noussut Euroopassa ja päätynyt lopulta juutalaisten kansanmurhaan natsi-Saksassa. Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Timo Stewartin mukaan sekä sionismin että antisemitismin pohja-ajatuksena oli, että vallitseva tilanne ei voi jatkua. Oman valtion perustaminen oli juutalaisten näkökulmasta ainut keino saavuttaa vapaus sorrosta. Nationalistisena liikkeenä sionismi saavutti päämääränsä vuonna 1948, kun Israelin valtio perustettiin. Stewartin mukaan aate muutti muotoaan Israelin perustamisen jälkeen, sillä nykyisin lähes jokainen Israelin juutalainen mieltää itsensä sionistiksi eli oman maan itsenäisyyden kannattajaksi.

Eri jumalakuvien ja uskontulkintojen, hengellisen ja maallisen sekä partikulaarisen ja universaalisen rinnakkaisuudesta käsin on kautta historian ollut vaikeaa rakentaa kokonaiskuvaa vallitsevasta tilanteesta Lähi-idässä. Kun erityisesti Jerusalemin asemaa ’pyhänä kaupunkina’ ja ’temppeliä’ eri uskontokunnille tärkeänä kohteena tulkitaan uskonnollista taustaa vasten, joudutaan väistämättä ottamaan kantaa paitsi historiallisen Israelin tilanteeseen myös teologisiin näkökohtiin. Joudutaan tulkitsemaan ajatusta ”maasta lahjana”, ”eksiilistä ja paluusta”, ”pyhästä kaupungista ja temppelistä”. Israelin tilanteeseen jo historiallisista syistä erityisesti paneutuneet anglikaaniset kirkot sekä Saksan evankeliset kirkot ovat jo vuosia sitten julkaisseet osin samansisältöiset raportit, joiden pääotsikotkin olivat lähes samat: ’Land of Promise? An Anglican exploration of Christian attitudes to the Holy Land, with special reference to ’Christian Zionism’’ - ja ‘Gelobtes Land? Land und Staat Israel in der Diskussion’.

Raportti nostaa esiin VT:n profeettoihin liittyen, että Israelin maa lahjana sisältää velvoitteen antaa tilaa ja tehdä yhteistyötä toisten kanssa Jumalan oikeuden, totuuden ja vanhurskauden sanoman levittämisessä. Pakkosiirtolaisuutta ja paluuta ajatellen raportti suhtautuu myönteisesti kirkkoisä Augustinuksen De civitate Dei-teoksessa soveltamaan metodiin, jonka pohjalta voitaisiin ottaa vakavasti sekä sionistinen projekti että Raamatun kirjoitukset, ilman että etsittäisiin täsmällistä vastaavuutta.

Raportin mukaan Jerusalem voidaan nähdä tietyllä tapaa sakramentaalisena eli fyysisenä paikkana, joka välittää jotain jumalallisen konkreettisesta läsnäolosta, kunhan muistetaan, että kaupunki on samanaikaisesti sekä juutalainen, kristitty, muslimi- että sekulaari kaupunki. Yhtä mieltä ollaan raportin mukaan esimerkiksi siitä, että ”Jumala huolehtii yhtä lailla kaikista kansoista ja maista” ja että kristityn primaarinen identiteetti tulee Jeesuksen Kristuksen kautta, ei kansallisen tai etnisen identiteetin kautta.

Selkeästi torjuttavaa on myös se, että ”väkivalta tai terrorismi on tapa palvella Jumalaa”. Poliittisesta ulottuvuudesta raportissa lausutaan: ”Legitiimejä turvallisuushuolia ei pidä minkään osapuolen käyttää tekosyynä yksipuoliseen rajojen muuttamiseen ilman toisten asianosaisten osapuolten hyväksyntää. Edelleen raportissa kannustetaan vuoropuheluun: ”Pyhästä maasta ja Jerusalemista tulee käydä dialogia, jossa ovat mukana kristityt, juutalaiset ja muslimit.” Lisäksi tähdennetään myös, että ”Israelin valtio on vakiintunut kansallinen valtio, ja että sen kansalaisilla on oikeus elää turvallisesti, rauhassa ja vapaana”. (ps://teologia.fi/2013/02/lupauksen-maa-anglikaanien-ja-saksan-evankelisten-puheenvuorot/)

jatkuu osassa II

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT