JÄLKIMODERNIN AIKAKAUDEN ARVOKONFLIKTI: JULKINEN ELÄMÄ DEMORALISOITUU, YKSILÖMORAALI HEIKKENEE

JÄLKIMODERNIN AIKAKAUDEN ARVOKONFLIKTI: JULKINEN ELÄMÄ DEMORALISOITUU, YKSILÖMORAALI HEIKKENEE

Läntisissä demokratioissa elettävää aikakautta voisi luonnehtia myöhäismoderniksi aikakaudeksi, jossa käytettävissä olevat resurssit ja tieteellis-tekniset mahdollisuudet ovat kasvaneet ennen näkemättömiin mittasuhteisiin. Sitä vastoin käytettävissä oleva aika on supistunut yhä niukemmaksi ja myös kalliimmaksi resurssiksi. Ajasta on tullut hyödyketavara eli tuote, jota on mahdollista sekä myydä että ostaa. Tämän myötä yhdeksi tietoon perustuvan yhteiskunnan peruspilareiksi on noussut nopeus, jota oleellisen tiedon löytäminen valtavan tietotulvan joukosta edellyttää. Suuren tietomäärän valikointi ja tärkeysjärjestykseen asettaminen, laajojen kokonaisuuksien sisäistäminen ja hallinta sekä tiedon soveltaminen edellyttävät tehokkuutta ajankäytössä. Nopeus on valttia eritoten, kun reaaliaikainen tieto tapahtumista saavuttaa meidät jatkuvina syötteinä – ja niihin on reagoitava mahdollisimman samanaikaisesti.

Aikakautemme poikkeaa kaikista edeltävistä ihmiskunnan historian vaiheista. Ihmiset ovat kykeneviä tekemään tänään päätöksiä, joiden seurausvaikutukset ilmenevät vasta kymmenien, jopa satojen vuosien kuluttua ja jäävät tulevien sukupolvien kannettaviksi. Toisaalta joudumme olemaan tietoisia myös siitä, että tänä päivänä tehdyt päätökset ja toimet heijastavat vaikutuksensa toisella puolella maailmaa eläviin ihmisiin ja heidän toimiinsa. Nämä lähellä tehdyt päätökset voivat aiheuttaa ongelmia ja kielteisiä seurauksia kaukana eläville, joten myöskään paikallinen etäisyys ei vapauta vastuusta tuleviin sukupolviin ja meistä erillään eläviin nähden.

Jälkimodernissa yhteiskunnassa on tärkeää tiedostaa, että tulevaisuudenkuvat ja käsitys kehityksen suunnasta ohjaa tämän hetken päätöksentekoa ja valintoja sekä yksilötasolla että yhteiskunnassa. Tulevaisuus ja sen kehityksen laatu on riippuvainen niistä päätöksistä ja valinnoista, joita tänä päivänä tehdään. Valintoja ei kuitenkaan millään tasolla tehdä yksimielisesti, vaan ristiriitaisten tarpeiden, arvojen, ideologisten näkemysten ja eri päämääriin tähtäävien aikomusten vallitessa. On selvää, että nämä erilaisiin lähtökohtiin pohjautuvat valinnat joutuvat kilpailemaan keskenään murroksen tarjoamista edellytyksistä. Elämme aikaa, jossa yksityinen ja julkinen elämänpiiri ovat alkaneet polarisoitua tavalla, joka heijastaa vaikutuksensa myös tulevaisuuteen.

Modernille ajalle on ominaista korostaa henkilökohtaisia kokemuksia ja elämyksiä sekä pyrkiä nopeisiin tuloksiin arvostamalla enemmän keinoja päämääriin pääsemiseen kuin itse päämääriä ja niihin sisältyviä arvolatauksia. Tulosvastuullisuutta ja elämyksellisyyttä korostavassa maailmassa on yhä harvinaisempaa pysähtyä analysoimaan ja harkitsemaan toimintaan liittyviä päämääriä ja niitä arvovalintoja, joita ne edellyttävät. Sen sijaan päähuomio kiinnitetään ja voimavarat keskistetään niihin menetelmiin ja tekniikoihin, joilla päämääriin pyritään. Käsitteestä ’praktinen viisaus’ eli päämäärien sisällön analysoinnista on siirrytty käsitteeseen ’praktinen järkevyys’ eli tieteellisten tutkimusmenetelmien ja välineellisten metodien painottamiseen. Tiede puhtaana totuudenetsintänä on saanut väistyä erilaisten tieteellis-teknisten menetelmien ja keinovalikoimien alle. Satunnaisesti tavoiteltujen päämäärien ja välineellisten keinojen suhde siihen, mikä on ihmisille ja ihmiskunnalle viime kädessä tärkeää - elämän jatkumisen kannalta sekä aidosti ’yhteistä hyvää’ palvelevaa - on keikahtanut päälaelleen.

Kuten filosofi Georg Henrik von Wright on todennut, toinen näkökulma tulevaisuuden arvoihin löytyy tarkasteltaessa normatiivisia eli elämän jatkumisen kannalta tärkeitä arvoja inhimillisen olemassaolon eri osa-alueiden analyysin kautta. Jos ihmisen tai yhteiskunnan oleminen jaetaan kolmeen tasoon eli tiedolliseen, emotionaaliseen ja toiminnalliseen, emotionaalista tasoa väheksytään julkisessa keskustelussa. Samalla kuitenkin arvoilmastossa korostuu elämyksellisyys ja nopeus niin tulosten saavuttamisessa kuin mielihyvän kokemisessa (von Wright, G.-H. 1989. Arvot ja tarpeet). Siellä, missä entinen moraalinen järjestys on vanhastaan toiminut julkisen ja yksityisen sektorin välissä niiden toimintaa tasapainottavana elementtinä, siinä modernisoitumiskehityksen eteneminen on nostanut esiin ainoastaan yhä uudenlaisia laillisen ja sosiaalisen kontrollin muotoja. Lainsäännösten teknistyminen ja rationaalistuminen, normien yksityiskohtaistuminen sekä poliittis-hallinnollisen toiminnan yleinen byrokratisoituminen ovat olleet aikaansaamassa kehitystä, joka on yhä vähemmän riippuvainen yhteisestä arvoperustasta sekä kulttuurisesti määritellyistä oikean ja väärän, hyvän ja pahan, sallitun ja torjuttavan käsitteistä.

Modernissa maailmassa ollaan siirtymässä perustarpeiden tyydyttämiseen perustuvasta yhteiskunnasta sellaiseen yhteiskuntaan, jossa sosiaalinen arvostus ja itsensä toteuttaminen ovat yhä merkityksellisempiä. Yhteiskuntien toimintaa ohjaavat yhä monimutkaisemmiksi käyvät taloudellisesti, oikeudellisesti ja poliittisesti järjestäytyneet normatiiviset rakenteet. Näiden rakenteiden alaisuudessa elävien yksilöiden toimintaa eivät enää ohjaa yhteiset moraaliset päämäärät, yhteinen symbolikäsitteistö tai eettinen koodisto. Niiden sijaan yhteiskunnan jäseniä määrittelevät erilaisin poliittis-hallinnollisin ja taloudellisin termein kuvatut roolit kuten kansalaisuus sekä roolit kuluttajina, veronmaksajina, työntekijöinä, äänestäjinä, mediavaikuttajina ja niin edelleen. Yksilöiden kiinnittyminen yhteiseen moraaliseen koodistoon ja normatiiviseen arvoperustaan on tämän kehityksen myötä entisestään ohentunut - samalla itsekontrollia sekä omakohtaista vastuuta edellyttävät käyttäytymismallit ovat alkaneet menettää merkitystään.

Yhtenäisen arvoperustan oheneminen on johtanut yhä syvenevään julkisen ja yksityisen elämänpiirin eriytymiseen: privatisoitumisen myötä moraaliset kysymykset ovat jääneet lähinnä henkilökohtaisen elämän alueeksi. Julkinen elämänpiiri puolestaan on tullut yhä vähemmän riippuvaiseksi moraalisesta argumentaatiosta, ja yhä enemmän eri tavoin säännellyistä toimintaohjeista. Julkisen elämän demoralisoitumisen myötä yhteisöllistä elämää ohjaavat lähinnä vain teknis-rationaaliset ja utilitaristisesti laskelmoidut toimintanormit, jotka vaativat käyttäytymään rutiininomaisesti lakien ja teknisten vaatimusten mukaisesti, toisin sanoen ulkoapäin ohjautuvasti.

Yhteiskunta ja sen jäsenet alkavat olla tilanteessa, jossa sosiaalisen arvostuksen saaminen ja itsensä toteuttaminen keinolla millä hyvänsä - lyhytjännitteisesti ja toiminnan seurauksia koskevaa arvoanalyysiä harjoittamatta - muodostuu yksilötasolla toiminnan perusmotiiviksi. Modernissa maailmassa on yhä yleisempää, että alttius lyhytjännitteiseen, narsistiseen ja yksin henkilökohtaisten halujen tyydyttämiseen tähtäävään toimintaan kasvaa – harkintaa edellyttävien ja pitkäjännitteistä elämänhallintaa sekä suunnittelua vaativien päätösten kustannuksella. Erityisesti sosiaalisen median mahdollistama minäkeskeinen viestintä, omien tarpeiden ja saavutusten pidäkkeetön esiin nostaminen, omakehu ja totuuden näkökulmasta jopa suoranainen harhaanjohtaminen, ovat haasteita jotka jokaisen yksilön tulisi tiedostaa.

Nämä uudet välineet ja narsistista persoonallista käyttäytymistä ruokkivat muutokset ovat tulevaisuuden haasteita, jotka edellyttävät yksilöiltä kykyä elää tässä uudessa murroksessa. Muutosten kielteisiä seurauksia on kuitenkin mahdollista hallita kehittämällä ymmärrystä pitkäjännitteisempään harkintaan ja henkilökohtaiseen arvopohdintaan. Molemmat niistä edellyttävät taitoa analysoida tilanteita ja hahmottaa kokonaisuuksia sekä omaa asemaa kokonaisuuden osana – ylipäätään suhteellisuudentajua sekä ymmärrystä asioiden keskinäisistä vaikutussuhteista. Tällainen kehitys niin yhteisöllisellä kuin yksilölliselläkin tasolla muodostuu yhä merkittävämmäksi haasteeksi sekä medialle kehittäjineen että sen käyttäjillekin, sosiaalisen median kuluttajille sekä yhteiskunnan päätöksentekijöille ja opetus- ja kasvatusvastuussa oleville.

Yksilön kannalta arvot voidaan käsittää symboleiksi, jotka määrittävät käyttäytymistä, valintoja ja arviointeja erilaisissa päätöksenteon ja toiminnan tilanteissa. Yhteiskunnan kannalta arvojen tehtävä on pitää yhteisö koossa pyrkimällä eliminoimaan järjestelmään kohdistuvat äkilliset muutokset ja murrokset. Arvoperustan ohenemisen myötä yhteiskunnallisen toiminnan sisäinen integraatio ei lepää enää entisenkaltaisen yhtenäisen arvopohjan varassa kuin modernia edeltäneissä historian vaiheissa. Erityisesti yhteisöllistä elämää ohjaavien lakien ja oikeussäännösten normatiivista sisältöä on historiallisesti tarkasteltuna ohjannut yhtenäisen moraalisen ja eettisen koodiston tukema arvoperusta. Tämä on saanut aikaan yhteisöllisessä elämässä yksityisen käytöksen ja julkisen moraalisen vastuun välille yhtenäisyyttä ja toiminnallisella sekä lainsäädännöllisellä tasolla ennustettavuutta.

Haasteet liittyvätkin siihen huolestuttavaan kehityssuuntaan, joka luonnehtii jälkimodernia yhteiskuntaa: sitä mukaa kuin yksilöiden oma moraalinen koodisto on moniarvoistunut ja kaventunut, julkinen elämänpiiri on vastaavasti tullut yhtä ristiriitaisemmaksi ja repivämmäksi. Jälkimodernissa yhteiskunnassa taloudellisen, poliittisen, yhteiskunnallisen ja sosiaalisen elämän ylläpito ei enää vaadi ulkoisen sujumisensa näkökulmasta yhtenäisen arvoperustan heijastamaa moraalista konsensusta. Modernia yhteiskunnallista toimintaprosessia luonnehtii sen sijaan sisäinen ristiriitaisuus, erilaisten ryhmien ja intressipiirien välinen erimielisyys sekä tyytymättömyys milloin mihinkin asiaintilaan. Sosiaalista kiinteyttä aikaansaavan yhtenäisen arvoperustan sijasta vihapuhe, mielipiteiden kärjistyminen, keskinäinen syyttely ja riitely, toisella tavalla ajattelevien halveksunta, omista arvoista poikkeavien nolaaminen, nettikiusaaminen, sananvapauden väärinkäyttö, jopa rikoksiksi luettavien herjaavien ja solvaavien ilmausten käyttö niin poliittisessa puheessa kuin sosiaalisessa mediassakin, ovat koko ajan yleistyneet. Niistä on alkanut muodostua jokapäiväistä käytäntöä ja yleinen normi.

Julkisessa keskustelussa onkin tullut usein esiin, että Eurooppa elää arvojen kriisissä. Puhutaan toisaalta arvojen ohenemisesta, jopa niiden katoamisesta – toisaalta sanotaan, että arvoja ja valinnanvapautta on jo liikaa niin, että on enää vaikea päättää, minkälaisia arvoja elämän ohjenuoriksi on viisasta valita. On yleistä ajatella, että perinteisesti arvossa pidetyt asiat ja normit menettävät merkitystään ja uusia tulee sitä mukaa tilalle. Useilla tahoilla toivotaan paluuta sellaiseen arvomaailmaan, jolloin yhteiskunnan toiminta oli homogeenista ja yksilöiden elämä huomattavasti selkeämpää ja niin yhteisölliseltä kuin yksilölliseltä arvoperustaltaan aiempaa ennakoitavampaa.

Jälkimoderni aikakausi merkitsee mitä suurimmassa määrin perinteisten moraalikäsitysten murentamista, ja erityisesti kristillisestä perinteestä ammentavien kertomusten purkamista. Koska ajattelutavat saavat äänensä julkisuuden kautta, sekä perinteisen median että erityisesti sosiaalisen median, taistelua käydään niiden ehdoilla. Toisten asenteisiin vaikuttaminen on mahdollista nimettömänäkin, koska valvontaa ei juuri ole tai ainakin se on puutteellista. Lähdekritiikki ja faktatietoon perustuvan materiaalin käyttäminen olematonta, joten lukijoihin on helppo vaikuttaa kärjistetyin ja mustamaalaviin termein sekä henkilöön käyvin hyökkäävin argumentein. Aikamme ideologisesti värittynyt some-kulttuuri on täynnä toisella tavalla ajattelevien häpäisyä, mielipiteiden provosointia ja jopa laillisuuden rajat ylittävää trollausta ja maalittamista.

Vaikka arvot sinänsä ja niitä ohjaavat sisäiset perusvakaumukset muuttuvat hitaasti, yksilöiden asenteet ja nykyisin esiinnousseet uudet arvojärjestelmät muuttuvat ja vaihtuvat nopeastikin. Politiikka on muuttunut ideologioiden väliseksi sodaksi arvojärjestelmien tasolla. Kun yhteiskunnallisessa toiminnassa tapahtuu perustavanlaatuisia muutoksia ja murroksia, niiden taustalla vaikuttavat yleensä myös moraalin ja eettisten uskomusjärjestelmien tasolla tapahtuneet muutokset. Siellä, missä entinen moraalinen järjestys on vanhastaan toiminut julkisen ja yksityisen sektorin välissä niiden toimintaa tasapainottavana elementtinä – siinä modernisoitumiskehityksen eteneminen on nostanut esiin ainoastaan yhä uudenlaisia laillisen ja sosiaalisen kontrollin muotoja. Lainsäännösten teknistyminen, rationaalistuminen, yksityiskohtaistuminen sekä poliittis-hallinnollisen toiminnan yleinen byrokratisoituminen ovat olleet aikaansaamassa kehitystä, joka on yhä vähemmän riippuvainen yhteisestä arvoperustasta sekä kulttuurisesti määritellyistä oikean ja väärän, hyvän ja pahan, sallitun ja torjuttavan käsitteistä.

Lainsäännösten kautta luodut toimintaohjeet ovat muovautuneet lähinnä käytännöllisiksi toimintaohjeiksi ja poliittisiksi dogmeiksi, joten ne eivät kykene korvaamaan vakiintunutta eettistä koodistoa. Kehityssuunta on johtanut siihen, että ennestään moraalista harkintaa edellyttäneet kysymykset ovat muuttunet yhteiskunnallis-poliittisiksi kannanotoiksi - samalla, kun joistakin moraalisista periaatteista on alettu luopua kokonaan. Julkinen alue on alkanut demoralisoitua yhä enemmän, kun rationaalisesti suunnitellut lait ja teknisesti koordinoidut toimintanormit ovat asettuneet eettistä harkintaa edellyttäneiden ja moraaliin perustuneiden normatiivisten sääntöjen sijaan. Nykyaikaisten yhteiskuntien kehitystä leimaa siten yhä kasvavassa määrin moraalisten asenteiden politisoituminen ja institutionalisoituminen, jonka seurauksena yksilöpersoonalle itselleen jää yhä vähemmän vastuuta omasta eettis-moraalisesta käyttäytymisestään. Politisoituneessa tilanteessa arvokonflikti merkitsee enemmänkin ideologisten ja aatteellisten katsomusten kärjistymistä, ei enää niinkään taloudellisten ja omistamiseen liittyvien perustelujen välisiä ristiriitoja. Keskiöön nousee vaikkapa kysymykset siitä, miten ihmisyys ja ihmisarvo määritellään tai kuinka laajalle ihmisoikeuksien käsite ulotetaan.

Moraalin institutionalisointi merkitsee myös yksityisen alueen demoralisoitumista, sillä yksilö nähdään yhä enenevässä määrin osana persoonatonta, abstraktia ryhmää. Ihmisiä käsitellään modernissa yhteiskunnallisessa todellisuudessa tiettynä numeraalisesti ja tilastollisesti määriteltynä lukuna, tietyn roolin haltijana – roolin, jonka suorittaja on mahdollista korvata vaivattomasti jollakin toisella roolin haltijalla. Erilaisista rooleista kuten työntekijöistä, äänestäjistä, kuluttajista, kansalaisista ja muista vastaavista koostuva ryhmä on sisäiseltä rakenteeltaan neutraali – sen määrittelytapa perustuu roolin asettamiin tilastollis-numeerisesti ilmaistuihin määreisiin, ei moraalisesti perusteltuihin argumentteihin. Yksilöiden henkilökohtaiset ominaisuudet ja moraaliset perusasennoitumiset ovat toissijaisia määreitä järjestelmien ja instituutioiden funktionaalisen toiminnan kannalta – riittää, että nämä yksilölliset ominaisuudet eivät vaaranna julkisen roolin suorittamista.

Tämän suuntaisen kehityksen seurauksena yleinen arvojärjestelmä on alkanut muuttua siten, että jokin aikaisemmin yleisesti tärkeänä pidetty arvo muuttuu harvinaisemmaksi tai arvojen tärkeysjärjestys ajan myötä muuttuu. Jälkimodernissa yhteiskunnassa erityisesti luontoon, ympäristöön, ilmastoon, terveellisiin ja liikunnallisiin elintapoihin ja puhtaaseen ravintoon sekä ulkonäköön keskittyvät arvot ovat aiempaa enemmän esillä. Sen sijaan ei-aineellisiin ja henkisiin arvoihin liittyvät tekijät ovat vastaavasti jääneet koko ajan vähemmälle huomiolle. Yhteisöllistä ja yksilöllistä käyttäytymistä, lähimmäisen huomioimista, sivistyksen ja kulttuurin arvostusta, ahkeruutta, luotettavuutta, yhteisen hyvän ja kokonaisuuden hahmottamista oman edun sijasta – samoin kuin kasvatusta ja koulutusta koskevat arvot ovat saaneet jäädä taka-alalle. Yksilöllisyyden ja minä-keskeisen elämäntavan korostus, toisista piittaamattoman käyttäytymisen lisääntyminen, seurauksista välittämättömien henkilökohtaisten valintojen kasvu sekä pyrkimys omaehtoisten ja sopivaisuuden rajoja rikkovien elämäntapojen noudattamiseen ovat kaikki lisänneet kannatustaan.

Toisaalta arvojen murroksen myötä niiden sisältöihin on tullut uusia ulottuvuuksia esimerkiksi siten, että hyvinvointi sinänsä on säilynyt yhtenä keskeisenä arvona, mutta sen sisällöllinen määrittely on muuttunut. Enää hyvinvoinniksi ei katsota pelkästään aineellisten tarpeiden tyydyttämistä, vaan siihen sisältyy myös ’aineettomien’ tarpeiden kuten vuorovaikutuksen tai itsensä toteuttamisen lisääntyminen. Samalla myös luontoon ja ympäristön säilymiseen, identiteettipolitiikkaan ja omaehtoisiin valintoihin liittyvät asiat ymmärretään kuuluviksi hyvinvointiin yhä oleellisemmin. Tämänkaltaiseen käsitteiden laajennukseen liittyy kuitenkin vaara, että peruskäsitteiden sisältö alkaa vesittyä ja menettää alkuperäistä merkitystään. Vaikkapa hyvinvoinnin ja hyvinvointiyhteiskunnan käsitteeseen voidaan liittää puhtaasti poliittisia ja ideologisperäisiä elementtejä, jolloin käsitteet saavat kokonaan uusia merkityssisältöjä. Näin on käynyt myös ihmisoikeuksia koskeville käsitteille, joiden sisältöä on mielivaltaisesti laajennettu ja tulkittu sitä mukaa kuin vallalle ovat päässeet uudet puhtaasi poliittisesti värittyneet ajattelutavat. Tämä on johtamassa siihen, että käsitteiden vesittyessä ne eivät enää lopulta kerro todellisuudesta yhtään mitään, mutta toimivat silti vielä pitkään oivallisina poliittisina lyömäaseina.

Jälkimodernissa yhteiskunnassa arvokonfliktit ja näkemysten polarisoituminen ovat johtaneet tilanteeseen, jossa eri tavoin ajattelevat ryhmät hakevat julkisessa tilassa, niin mediassa kuin somen keskustelupalstoilla valtaa, käyttäen äärimmäistä retoriikkaa, jopa vihapuheeksi luokiteltavaa. Suomen perustuslain 6 §:n mukaan ihmiset ovat ’yhdenvertaisia lain edessä’ ja mediasisältöjä säätelevien Journalistien eettisten ohjeiden (26. kohta) mukaan ’jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava’. On tärkeää tehdä ero ’vihapuheen’ ja ’mustamaalaamisen välillä: vihapuhe perustuu uhkaamiseen, mustamaalaaminen vääristelyyn. Antiikin filosofi Aristoteleen käsitys ’eristisestä’ eli riidanhaluisesta argumentoinnista ei saisi jäädä unohduksiin tänäänkään: toisella tavalla ajattelevien näkemyksiä ei saisi vääristellä tarkoitushakuisesti omien päämäärien saavuttamiseksi. On vaarana, että pelkkä omasta poikkeava mielipide luokitellaan loukkaavaksi vihapuheeksi tai toisen sanomisia vääristellään ja tulkitaan tarkoitushakuisesti itselle sopivalla tavalla. Kun nämä syytökset viedään julkisuuteen sensaatiohakuisen median riepoteltavaksi tai niitä käsitellään sosiaalisen median sääntelemättömillä keskustelupalstoilla, uhrin asema on lainsuojaton. Tähän on jo pitkälti tultu, jopa oikeuteen vietyjen syytteiden tasolle edeten.

Siitäkin huolimatta, että eurooppalaisen elämäntavan on katsottu merkitsevän arvojen kriisiä, Euroopan unioni on määritellyt itsensä ennen kaikkea ’arvoyhteisöksi’. Uusissa näkemyksissä on kyse aikaisemmin vallinneiden arvojen muuttumisesta, jolloin arvokonfliktia ei voi analysoida ainoastaan perinteisen luonnollisen moraalilain muuttumisena, vaan enemmänkin ideologioiden ja eri poliittisten aatesuuntien välisenä konfliktina. Perinteisten etiikkaa ja moraalifilosofiaa koskevien pohdintojen sijasta on siirrytty keskenään ristiriidassa olevien maailmankatsomusten, arvojärjestelmien, oikeuksien ja normatiivisten perusnäkemysten väliseen kiistelyyn. Yhteiskunnallisessa toiminnassa kysymys on aina valtapelistä, jossa vallitsevaksi kannaksi muodostuu se, joka kulloinkin syntyy demokraattisen äänestyskäyttäytymisen tuloksena. Voittanut leiri alkaa käyttää valtaa, jolloin syntyy jännitteitä toisella tavalla ajattelevien ja äänestäneiden suhteen. Politiikassa tulisi olla kuitenkin kyse sopimisesta, neuvotteluista ja erilaisten ajattelutapojen välisestä sovittelusta, ei niinkään valtaa saaneiden – tai väliaikaisesti oppositioon jääneiden - välisestä sotatilaan verrattavissa olevasta pakkotilasta.

Modernissa yhteiskunnassa on kaiken edellä esitetyn vuoksi välttämätöntä huolehtia siitä, että sisäisiä säilymistehtäviä edustavalla arvoperustalla on mahdollisuus toimia normatiivisena mallinmuodostajana muulle yhteiskunnalliselle toimintaprosessille. Jälkimodernia yhteiskuntaa ohjaa yhä monimutkaisemmaksi käyvä, rationaalistunut ja teknistynyt oikeudellisen sekä laillisen säätelyjärjestelmän ylläpitämä normikoneisto. Kuten aiemmin todettu, arvojen määritelmää leimaa näin ollen päämäärään sitoutuneista arvoista luopuminen ja välineellisten, teknis-rationaalisten arvojen astuminen niiden sijaan. Murros on antanut yhä enemmän tilaa erilaisten ajattelutapojen ja arvojen välisille konflikteille, vihapuheelle ja Aristoteleen nimittämälle ’eristiselle’ eli riidanhaluiselle argumentoinnille.

Nykyisessä sekularisoituneessa ja arvokonfliktien täyttämässä todellisuudessa eurooppalaisen henkisen ja kulttuurisen identiteetin säilyttäminen sekä yhteisen kristillis-humanistisesta perinteestä ammentavan arvopohjan vaaliminen on noussut entistä tärkeämpään asemaan. Euroopan eri jäsenvaltioiden välisessä kanssakäymisessä keskinäisen rauhan ja yhteiskunnallisen vakauden turvaamisen näkökulmasta, mutta erityisesti ottaen huomioon Euroopan ulkopuolelta tulevat yhä voimistuvat yhteiskunnallista vakautta horjuttavat konfliktit eri valtioiden välillä sekä kulttuuriset ja uskonnolliset vaikutteet. Alati kasvavan maahanmuuttoliikkeen myötä varsinkin islamilaisen maailman henkis-kulttuurinen läsnäolo on lisääntynyt Euroopassa, samoin erilaisten uususkonnollisten liikkeiden ja aatesuuntien sekä moniarvoisista taustoista tulevien kulttuuristen käytänteiden. Eurooppalaisen perusarvopohjan merkitys eurooppalaisen ihmisoikeusmoraalin sekä siihen sisältyvien yleisten kansalaisvapauksien ja perusoikeuksien luojana ja ylläpitäjänä on korostanut juuri uskonnollisten instituutioiden ja kirkkojen roolia Euroopan sisäisen rauhan ja yhteiskunnallisen vakauden taustalla.

Kaiken tämän ohella eurooppalaista identiteettiä on horjuttanut uhka, joka on noussut sen omasta piiristä. Toisin sanoen kuvatun kaltainen sekularisoitumis- ja rationalisoitumiskehitys, joka on ollut leimallista koko läntiselle Euroopalle viimeiset pari vuosisataa. Jälkimodernin yhteiskunnan sisällä käytävää ja yhä kärjistyvää arvokonfliktia ajatellen Euroopan kirkoilla, Suomi mukaan luettuna, on luovuttamattoman tärkeitä tehtäviä nykyajassa juuri arvoihin perustuvien moraalinormien säilyttäjänä ja esillä pitäjänä. Onhan kirkollisilla instituutioilla vanhastaan ollut keskeinen funktio sosiaalisen kiinteyden aikaansaajana sekä moraaliin perustuvan arvopohjan ylläpitäjänä kaikkialla sivistyneessä lännessä. Erityisesti nykyisessä vihapuheen ja ristiriitojen sekä konfliktien täyttämässä todellisuudessa kirkkoja haastetaan, niin kansallisena instituutiona kuin osana yhteistä Euroopan unionia, pitämään kiinni kirkon perustehtävästä ja –sanomasta. Toisin sanoen puolustamaan kristillis-humanistisesta perinteestä ammentavaa arvopohjaa ja siihen sisältyvää henkistä katsomusperustaa rohkeammin ja määrätietoisemmin kuin koskaan aiemmin historiassa. Suomen luterilaisen kirkon osalta tämä merkitsee kirkkolain 1 luvun 1§:ssä ilmaistuin sanoin: "Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa."

Anne Thil

OTK, VT, TM, TL, FT