TIETOYHTEISKUNTA JA ARVOJEN POLARISAATIO

TIETOYHTEISKUNTA JA ARVOJEN POLARISAATIO

Sitran raportti, joka on otsikoitu ’Arvojen moninaisuus tietoyhteiskunnassa’ (Suomen itsenäisyyden juhlarahasto/Irma Levomäki SITRA 178 Helsinki) hahmottaa tietoyhteiskuntaan liittyvien arvokysymysten kenttää. Raportti toteaa, että vaikka tietoyhteiskunnasta on keskusteltu paljon, ei arvokysymyksiä ole juurikaan kosketeltu. Raportin tavoitteena onkin ollut synnyttää keskustelua ja antaa käsitteellisiä välineitä, joiden avulla arvokeskustelua voitaisiin käydä jäsennellysti. Raportissa on käsitelty kysymystä tietoyhteiskunnan luonteesta, esitetty arvoihin ja arvotutkimuksiin liittyviä erotteluja, luotu katsaus suomalaisten arvoja koskeviin tutkimuksiin sekä pohdittu tietoyhteiskunnan rakentamisen ongelmia. Lopuksi raportissa on pyritty tekemään selkoa siitä, millä edellytyksillä tietoyhteiskunta voisi muodostua moninaisten merkityksellisten arvojen näyttämöksi.

Raportin päätösosassa todetaan, että kun siirrytään keskustelemaan yhteiskunnan kehitykseen liittyvistä arvokysymyksistä sisällöllisesti, ensimmäinen johtopäätös on, että arvokeskustelua tulee käydä riittävän monipuolisesti sekä tarpeeksi laaja-alaisesti. Tästä näkökulmasta on tärkeää, että argumentaatiossa voidaan hyödyntää sekä yhteiskuntatieteellisiä että filosofisia arvotutkimuksia. Raportin mukaan on siis tärkeää keskustella tiedollisten ja esteettisten arvojen ohella myös eettisten arvojen asemasta, sekä näiden suhteista toisiinsa. Erityisesti tiedollisten arvojen ja eettisten arvojen välinen yhteys on tärkeä kysymys eli miten tiedon ja ymmärryksen lisääntyminen voi edistää eettisten arvojen toteutumista. Tärkeimpinä keskustelunaiheina raportti pitää yhteisölliseen toimintaan liittyviä eettisiä arvoja. (178.indd/sitra.fi)

Sosiaalisia instituutioita ja yhteiskunnallisia toimintafunktioita koskevassa tutkimuksessa arvoteoreettisen lähestymistavan avulla onkin mahdollista kuvata erityisesti niitä sosio-kulttuurissa vallitsevia moraali- ja arvoperusteisia käsityksiä, jotka saavat ilmaisunsa normeissa. Yhteiskunnan kokonaistoiminnan tasolla eli institutionalisoituneena määreenä moraalin tehtävä on toimia niin yksilöllistä elämää kuin yhteisöllistäkin toimintaa säätelevänä auktorina ja ohjata niitä toivottuihin päämääriin. Moraali, oli kyse sitten yksilöllisestä tai institutionalisoituneesta moraalista, on laadultaan aina sosiaalista eli sellaista, jonka keskuuteen yksilö syntyy ja jonka vaikutuspiirissä hän kasvaa. Arvoteoreettisen lähestymistavan avulla institutionalisoitunutta moraalia koskeva kuvaaminen voi tapahtua tekojen ja normien välisen suhteen perusteella eli deonttista logiikkaa edustavassa kontekstissa.

Kun inhimillistä ja sosiaalista todellisuutta analysoidaan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keinoin, arvoja ja tosiasioita ei voi erottaa toisistaan, sillä ne kuuluvat kaikki popperilaisittain tulkittuun abstraktiin "maailma 3:een". Toisin kuin eksaktien tieteiden tutkimuskohteena oleva luonto, jota koskevat väitteet on hankittu tieteellisin menetelmin eli analysoimalla havaittavia ja empiirisesti todennettavia väitelauseita, inhimillinen ja yhteisöllinen elämä on aina arvostuksiin sidottua. Ihmisten muodostamia yhteisöjä koskeva tutkimus on tekemisissä paitsi tosiasioiden, väistämättä myös arvojen kanssa. Sosiaalista todellisuutta kuvattaessa joudutaan luonnontieteellisestä tutkijasta poiketen suorittamaan aina ymmärtävää tulkintaa. (Anne Thil-Jääskeläinen: Arvojen integratiivinen funktio, yliopistollinen väitöskirja 2016)

Sitran tutkimusraportissa todetaankin, että arvokysymyksiä analysoitaessa on tärkeää havaita ne erilaiset lähestymistavat, jotka liittyvät toisaalta teknis-taloudellisesti (tai yleisemmin matemaattisesti) ja toisaalta humanistis-yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneiden ihmisten välisiin perustavanlaatuisiin eroihin. Raportin mukaan ”Usein tunnutaan oletettavan, että tässä on kyseessä melkeinpä kaksi ”eri ihmislajia”, vain hieman liioitellen sanottuna. Sen sijaan, että uskottaisiin renessanssiajan ajattelun tyylisesti, että ihmisen tulisi kehittää kaikkia eri kykyjään, oletetaan, että ihmisellä on taipumuksia tyypillisesti vain jompaan kumpaan.” Raportissa kysytään, onko tämä katsantokantojen jakautuminen enemmänkin seurausta koulutusrakenteista sekä yhteisesti ylläpidetyistä ja ihmisten toimintaa ohjaavista uskomuksista, kuin ihmisen todellisten kykyjen ja mahdollisuuksien rajoittuneisuudesta. Tämä on myös ajankohtainen tietoyhteiskuntaan liittyvä kysymys monella tasolla. Esimerkiksi niin kauan kuin nämä kaksi ihmisryhmää suhtautuvat toisiinsa jossakin määrin epäilevästi, kuten edelleen näyttää vallitsevalta, ajatus pyrkimyksestä luoda Suomeen mittavaa ja korkealaatuista sisältöteollisuutta tuntuu hieman kaukaa haetulta”.

Tämä kahden erilaisen lähestymistavan sisältämä dilemma heijastelee laajasti modernin tietoyhteiskunnan sisällä vallitsevaa arvoteoreettista polarisaatiota. Tieteellistä empirismiä soveltavan tietoteorian kautta on kyllä mahdollista saada kuva siitä, millainen maailma todellisuudessa on, mutta ei kuitenkaan vastausta siihen, millainen sen tulisi olla. Tämä voi tapahtua vain arvoteoreettisen lähestymistavan avulla, mikä merkitsee tieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle menemistä ja kannanottoa moraalisia ja yhteiskunnallisia arvoja koskeviin periaatteellisiin kysymyksiin.

Ahtaasti tulkitun loogisen empirismin mukainen tieteenkäsitys muodostuu ainoastaan erityistieteiden tuloksista, minkä vuoksi moraaliperusteiset tai metafyysiset väitteet maailmasta, samoin kuin eettiset ja moraalisia arvostelmia sisältävät väitelauseet jäävät näin määritellyn tieteen piirin ulkopuolelle. Arvoteoreettinen lähestymistapa edellyttää käsitystä eettisiä ja moraalisia valintoja koskevista normatiivisista symbolijärjestelmistä sekä hermeneuttisen tutkimusotteen myötä arvoihin perustuvaa elämänkatsomuksellista käsitystä ihmisen tehtävästä maailmassa. Empiristiseen tiedekäsitykseen perustuva maailmankuva ei siten yksinään kykene antamaan työkaluja inhimillistä ja yhteisöllistä todellisuutta analysoivalle tutkimukselle, jotta maailmasta olisi mahdollista saada kuva sellaisena kuin se mahdollisimman totuudenkaltaisena ilmenee. (Thil-Jääskeläinen 2016)

Käytännöllistä lähestymistapaa soveltaen arvoja voidaan tarkastella myös sen mukaan, millainen merkitys niillä on erilaisissa päätöksentekoprosesseissa, jolloin arviointi perustuu tekojen tai toiminnan tuottamien seurausten arviointiin. Yleisimmin ja erityisesti taloudellisen päätöksenteon piirissä tekoja ja toimintaa arvioidaan lähes yksinomaan sen mukaan, millaista hyötyä eli 'utiliteettia' toiminnan avulla on saavutettavissa. Seuraus- eli teleologisen etiikkaan sisältyvän käsitteistön avulla on kuitenkin mahdollista myös arvioida, lisääkö teko yleistä hyvää tai pystyykö sen avulla estämään suuremman pahan syntymisen. Kun institutionalisoitunutta moraalia tarkastellaan yhteiskunta- ja arvofilosofista lähestymistapaa soveltaen, voidaan sanotun lisäksi arvioida, mitä funktioita arvoilla ja moraalisilla arvoväittämillä on yleisesti kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan sisältyvänä rakenteellisena elementtinä.

Sitran raportti toteaa kokoavastI, että tietoyhteiskunnan suhde niin eettisiin kuin esteettisiinkin arvoihin muodostaa mielenkiintoisen teeman: joistakin tärkeistä yhteisön perustaan liittyvistä arvoista saavutettaneen ajan myötä yhteisymmärrys, mutta olennaista on keskustella siitä, mitä nämä arvot merkitsevät, miten ne suhteutuvat toisiinsa sekä miten niiden toteutumista voitaisiin edistää konkreettisesti tieto- ja viestintäteknologian luomien mahdollisuuksien kautta. Yksi aiheeseen liittyvä kysymys on johtaako tiedollisten arvojen korostaminen esteettisten arvojen unohtamiseen tai väheksymiseen? Teknologisen tehokkuutta korostavan sivilisaation kehityksessähän näin on jossakin määrin jo käynytkin. Tieto- ja viestintäteknologia voidaan kuitenkin valjastaa myös palvelemaan esteettisten kauneuteen ja taiteellisuuteen liittyvien arvojen asemaa, jos näin halutaan. Tietotekniikan hyödyntäminen vireän kulttuurielämän edistämisessä tai kulttuurituotteisiin liittyvä korkeatasoinen sisältöteollisuus voisivat olla esimerkkejä tekniikasta palvelemassa estetiikkaa. Raportin mukaan kolmas arvojen alue, eli eettiset arvot, muodostanee tietoyhteiskunnan kannalta kaikkein haastavimman kentän. Nimenomaan yhteisöön liittyvien eettisten arvojen merkitys tietoyhteiskuntakehityksen kannalta - ja päinvastoin - on se alue, jota koskevaa arvokeskustelua on peräänkuulutettu. (178.indd/sitra.fi)

Sitran raportti toteaa, että arvoja analysoitaessa nyky-yhteiskunta on joka tapauksessa lainsäädännöllisten ratkaisujen ja infrastruktuurin luomista koskevien kysymysten edessä. Tällöin on mietittävä minkälaiset puitteet julkisen sektorin olisi luotava tietoyhteiskunnalle. Toinen kysymys koskee sitä, missä määrin puitteiden luomisen ohella tulisi myös tarjota ihmisille mahdollisuuksia hankkia tietoyhteiskunnan edellyttämiä valmiuksia. Tämä on ratkaisevan tärkeä kysymys, jos halutaan estää tietoyhteiskuntaan yleisesti liitetty uhka syrjäytymisestä sekä ihmisten jakautumisesta A- ja B-kansalaisiin. Yleisemmin tässä on kysymys edellä käsitellystä julkisen sektorin roolia koskevasta kysymyksestä. Länsimaissa vallalla olleen neutraalin liberalismin mukaan valtion tulisi vain luoda neutraalit puitteet, joissa ihmiset voisivat mahdollisimman vapaasti toteuttaa omia intressejään ja pyrkimyksiään: tavoitella oman näkemyksensä mukaista hyvää elämää. Tämän sinänsä hienon ideaalin ongelmallisuus on kuitenkin siinä, että yhteiskunta ei tosiasiassa ole koskaan täysin neutraali näyttämö. Tämän tosiasian tunnustamisen jälkeen arvokeskustelun käyminen näyttäytyy entistäkin tärkeämpänä.

On siis syytä keskustella siitä, (1) minkälaiset puitteet yhteiskunta tarjoaa yksilöiden omalle hyvän elämän tavoittelulle sekä (2) millaisia mahdollisuuksia yhteiskunta tarjoaa ihmisille kehittää omia valmiuksiaan. Tässä yhteydessä tietoyhteiskuntakehityksen luomia mahdollisuuksia ja uhkia tulisi suhteuttaa yhteisömme perustana oleviin tärkeimpiin yhteisiin arvoihin: • tasa-arvo • oikeudenmukaisuus • demokratia • vauraus • kestävä kehitys • suvaitsevaisuus • ihmisoikeudet.

Tietoyhteiskuntakehityksen on sanottu toisaalta luovan uusia mahdollisuuksia näiden arvojen toteutumiseen, toisaalta sen on myös sanottu uhkaavan niitä. Sitran raportin mukaan nyt olisikin tarpeen laaja-alainen ja syvällinen arvokeskustelu, jossa tulisi käsitellä ainakin kolmea teemaa: (1) mitä ko. arvot tarkoittavat?, (2) miten ne voidaan sovittaa yhteen? sekä (3) miten niiden toteutumista voidaan edistää käytännössä? Tulisi ensinnäkin kysyä, mitä nämä arvot tarkoittavat, esimerkiksi, mitä on ‘tasa-arvo’? Puhutaanko poliittisesta, oikeudellisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta vai sivistyksellisestä tasa-arvosta? Vai näistä kaikista? Kenen välisestä tasa-arvosta keskustellaan? Kysymykset yleisesti tunnustettujen arvojen merkityksestä eivät ole helppoja, mutta niitä tulisi kuitenkin pohtia, mikäli halutaan käydä merkityksellistä arvokeskustelua.

Edellä kuvattujen Sitran raportin esiin nostamien arvokysymysten moninaisuus, ei myöskään niiden keskinäinen polarisaatio, saa hämärtää sitä tosiasiaa, että arvoilla on perustavaa laatua oleva funktio yhteisöllisessä ja sosiaalisessa toiminnassa – tarkasteltiinpa asiaa vain tietoyhteiskunnan näkökulmasta tai sitten yhteiskunnan funktionaalisen kokonaistoiminnan näkökulmasta. Modernia edeltäneessä yhteiskunnallisessa todellisuudessa arvoilla oli keskeinen funktio yhteisön sisäisen kiinteyden ja sosiaalisen jatkuvuuden turvaamisen näkökulmasta. Modernin yhteiskunnan tasolle tultaessa yhteiskunnallinen moniarvoistuminen ja maailmankatsomuksellinen pluralismi on kuitenkin merkinnyt useiden vaihtoehtoisten, yksilön ja yhteiskunnan toimintaa ohjaavien "ulkoisten determinanttien" astumista aiempaa yhtenäisempien ja vähälukuisempien toimintaohjeiden sijaan.

Eri suuntiin käyvät poliittiset ideologiat, elämänkatsomuksellinen pluralismi, utilitaristiset taloudelliset ja yhteiskunnalliset tavoitteet sekä hedonistis-egoistiset yksilölliset pyrkimykset ovat johtaneet yhä uusien sääntöjärjestelmien, normatiivisten ohjeiden ja lainsäännösten synnyttämiseen. Tämä kehityssuunta puolestaan on jättänyt jatkuvasti vähemmän tilaa "sisäisten determinanttien" vaikutuksille yksilöllistä ja yhteisöllistä elämää ohjaavina elementteinä. Näennäisestä moniarvoisuudestaan ja valinnanmahdollisuuksien lisääntymisestä huolimatta sanottu muutoskehitys on tosiasiallisesti johtanut päinvastaiseen suuntaan eli yhteiskunnan jäsenten todellisen toimintavapauden vähenemiseen. (Thil-Jääskeläinen 2016)

Yhteiskunnallisen kokonaistoiminnan tasolla rationaalistuminen on merkinnyt sellaisten elämänjärjestysten muodostumista, jotka edistävät muodollisesti rationaalista toimintaa. Persoonallisuusjärjestelmän tasolla rationaalistuminen on merkinnyt toimintatason normatiivista rationaalistumista, toisin sanoen muutoksia niissä tavoissa, jotka liittyvät henkilöiden toimintaa motivoivaan arvo-orientaatioon ja käyttäytymistä ohjaavaan normatiiviseen katsomusperustaan. Yhteiskunnan yksityisen jäsenen käyttäytymisen tasolle vietynä kysymys on pitkälti siitä, kuinka suuri vapaus toimijalle itselleen viime kädessä jää itsenäisten valintojen tekemiseen eri toimintavaihtoehtojen välillä. Yhteiskunnallisen koheesion, yhteiskunnan sisäisen tasapainon sekä mahdollisimman rationaalisen kokonaistavoitteen saavuttamiseksi on kuitenkin tärkeää, että toimija on sisäistänyt sosiaalistumisprosessin kautta tietyn normatiivisen arvopohjan.

Edellä kuvattu tarkoittaa, että yksilö on kykenevä itsenäisesti näiden eri vaihtoehtojen välillä suorittamiensa "intentioiden" perusteella valitsemaan tarkoituksenmukaisimman ja yleistäkin etua parhaiten palvelevan toimintavaihtoehdon. Tämän mahdollistamiseksi yhteiskunnan sisäisiä säilymistehtäviä hoitavien arvostuksellisten ja normatiivisten elementtien tulee päästä integroitumaan yhteiskunnan muihin, myös ulkoisia säilymistehtäviä hoitaviin alajärjestelmiin ja rakenteellisiin tasoihin mahdollisimman tarkoituksenmukaisella ja yleistä sekä yksityistä etua edistävällä tavalla. Juuri arvoihin ja moraaliin perustuvilla normatiivisilla säännöillä on siten keskeinen funktio sosiaalista elämää ylläpitävänä ja sisäistä koheesiota turvaavana rakenteellisena elementtinä myös modernissa tietoyhteiskunnassa. Sen lisäksi arvoilla on keskeinen funktio yhteiskunnallista vakautta ylläpitävänä sekä tasapainoisen kehityksen myös tulevaisuuden näkökulmasta turvaavana elementtinä.

Yhteiskunnallinen modernisoitumis- ja sekularisoitumisprosessi on tuonut mukanaan päinvastaisen kehityssuunnan, joka on merkinnyt selkeää painopisteen muutosta yhteiskunnan eri rakenteellisilla tasoilla ja alajärjestelmien toiminnassa. Yhteiskunnan ulkoisista tehtävistä huolehtivat oikeudelliset, sosiaaliset, taloudelliset ja poliittis-hallinnolliset funktiot ovat etääntyneet yhdestä yhteisestä toimintaprosessista omiksi erikoistuneiksi toimintafunktioikseen ja alajärjestelmikseen. Uskonnot sosiaalisina liikkeinä ja erilaiset kirkkokunnat yhteiskunnallisina instituutioina ovat kautta historian ohjanneet keskeisellä tavalla yhteisöllistä ja sosiaalista kehitystä sekä yhteiskuntien toimintaa. Uskonnot ja niiden edustamat normatiiviset ja moraaliset järjestelmät ovat olleet suorastaan synnyttämässä uusia yhteiskuntia, ja uskontojen luomat arvot ja normit ovat jättäneet vaikutuksensa yhteiskuntien toimintatapoihin vielä senkin jälkeen, kun itse uskonnollisuus on modernisoitumis- ja sekularisoitumiskehityksen myötä heikentynyt ja vaimentunut. Toisin sanoen rationalisoitumiskehitys yhteiskunnan kaikilla tasoilla on johtanut ulkoisten säilymistehtävien ylikorostumiseen sisäisten kustannuksella. Sama kehityssuunta on heijastanut vaikutuksensa myös näitä tehtäviä eli ulkoisia tehtäväalueita hoitavien edustavien instituutioiden painoarvon ylikorostumisena. Näin on asianlaita useimmissa moderneissa yhteiskunnissa, joissa ulkoisia säilymistehtäviä hoitavien poliittis-hallinnollisten ja taloudellisten toimintalohkojen merkitys on entisestään lisääntynyt. (Thil-Jääskeläinen 2016)

Kehitys on ollut nähtävissä arvoja luovien ja ylläpitävien eli sisäisten säilymistehtävien ja niitä hoitavien instituutioiden painoarvon vastaavana heikentymisenä. Ajan myötä viime mainittuja toimintafunktioita edustavien instituutioiden integroituminen yhteiskunnallisiin alajärjestelmiin ja koko yhteiskunnalliseen toimintaprosessiin on samassa suhteessa vähentynyt ja jopa kokonaan estynyt. Tämä näkyy erityisesti kirkollisen instituution merkityksen heikentymisenä yhteiskunnallisena normiauktoriteettina, mutta samansuuntainen kehitys on alkanut vallata myös kirkollisen instituution sisäistä struktuuria. Uskonnollinen sanoma ja kristinuskoon perustuvat opilliset käyttäytymisohjeet ovat menettäneet merkitystään yksilöiden toimintaa ohjaavina normatiivisina malleina ja arvoperustan luojina. Sijaan on tullut moniarvoistunut, pluralistinen normiperusta, ja sen myötä lukemattomia yksittäisiä erityispäämääriä ja tavoitteita, kaikkien yhteistä etua palvelevan kokonaistavoitteen sijasta.

Huolen siitä, että yhteiskunnan ulkoisista tehtäväalueista huolehtivan taloudellisen instituution asema on modernissa tietoyhteiskunnassa pyrkinyt ottamaan ylivallan humanististen ja arvoperusteisten tehtäväalueiden kustannuksella, on jakanut äskettäin myös taloustieteilijä, valtiotieteen tohtori Sixten Korkman. Teoksessaan ’Talous ja humanismi’ (Otava 2022) Korkman analysoi taloudellisen toiminnan asemaa ja merkitystä yhteiskunnassa, ja tarjoaa sen ymmärtämiseksi ennen kaikkea kulttuuritietoisuutta ja humanismia: ”Humanismin ansiota on, että se pyrkii ilmiöiden ymmärtämiseen, ei vain tiedon kokoamiseen ja kausaalisuuden toteamiseen. Humanismi tarjoaa perspektiiviä.”

Kirjassaan Korkman etsii vastauksia neljän näkökulman tai kertomuksen kautta. Hän katsoo, että 1) kristinusko, 2) valistus ja 3) kapitalismi muodostavat kolme kerrosta, jotka kukin osaltaan ja vuorollaan ovat muokanneet länsimaisen yhteiskunnan kehitystä sellaiseksi kuin sen nykyisin käsitämme. Näiden kolmen ulomman kerroksen sisältä löytyy kuitenkin 4) neljäs näkökulma, joka on kirjan varsinainen ydin, humanismi. Korkman kirjoittaa: ”Yhteiskuntapolitiikassa tarvittavaa eettistä lähtökohtaa tai moraalista kompassia voi hakea humanismin pohjalta” -  Humanismi on järkiperäinen filosofia, jota tiede informoi, jota taide inspiroi ja jota myötätunto motivoi.”

Sixten Korkman käsittelee kirjassaan laajasti arvojen muodostumista ja kulttuurin asemaa siinä. Kulttuuri tarkoittaa niitä uskomuksia ja arvoja, jotka etnisissä, uskonnollisissa ja sosiaalisissa ryhmissä siirtyvät melko muuttumattomina sukupolvesta toiseen. Vaihtoehtojen paremmuusjärjestys taas riippuu siitä, mitä pidämme tavoiteltavana ja mitä ajattelemme kunkin vaihtoehdon seurauksista. Korkman käsittelee ensimmäisenä näkökulmana kristinuskoa, ja päätyy mielenkiintoiseen pohdiskeluun Martin Lutherin ja Jean Calvinin kristillis-yhteiskunnallisen ajattelun eroista ja yhtäläisyyksistä. Maallistunutta luterilaisuutta on pidetty varsinkin Suomessa, mutta myös Pohjoismaissa, hyvinvointivaltion arvopohjana. Luterilaiset ovat osoittaneet kalvinisteja enemmän myötätuntoa köyhille ja muille yhteiskunnan heikommassa asemassa oleville.

Mikä on sitten kristinuskon vaikutus talouden kehitykseen ja kasvuun? Amerikkalainen sosiologi ja yhteiskuntatieteilijä Talcott Parsons ja hänen arvofunktionalistinen yhteiskunnallinen ajattelunsa noudattaa saksalaisen sosiologin Max Weberin uskonto- ja kulttuuriorientoitunutta historianäkemystä, jonka mukaan mikään uskonnollinen järjestelmä ei synny ja leviä sattumanvaraisesti, vaan niiden leviäminen riippuu kulloisenkin sosio-kulttuurisen ympäristön tarjoamista edellytyksistä ja mahdollisuuksista. Parsonsin päähuomio, kuten Weberinkin, on kiinnittynyt erityisesti kristinuskoon sisältyviin katsomuksellisiin ja yksilöiden elämänkäytäntöjä ohjaaviin arvostuksellisiin elementteihin. Parsons tähdentää Weberin tavoin, että ilman profeetallisesta juutalaisuudesta periytyvää käsitystä koko maailmankaikkeutta hallitsevasta yhdestä Jumalasta ei ajatusta yleismaailmallisesta eettisestä monoteismista olisi koskaan päässyt syntymään. Toisaalta ilman kreikkalaista, analyyttisesti ja loogisesti perusteltua filosofiaa ei olisi syntynyt sellaista kristillistä teologista järjestelmää, joka toisaalta on luonut perustan länsimaisen kristillisen kulttuurin kehittymiselle ja voimistumiselle. Nämä ovat ne kulttuuriset ja uskonnollisperäiset päälähteet, joista länsimaisen kulttuurin voi katsoa juontavan juurensa syvimmältään. (Thil-Jääskeläinen 2016).

Myös Korkman viittaa teoksessaan Weberiin, jonka ajattelu saa hänen kirjassaan tärkeän osan. Korkmankin katsoo, että askeettinen protestantismi, erityisesti kalvinismi, antoi vahvat kannustimet ahkerointiin, yrittäjyyteen ja säästämiseen. Siksi sillä oli suuri vaikutus kapitalismin alkutaipaleella. Myöhempi vaikutus oli se, että protestantismi murensi kirkon vaikutusvallan ja auttoi vahvan valtiovallan nousua. Huomionarvoista on, että Korkman julkaisee kirjassaan nimenomaan sen määritelmän, joka korostaa humanismin yleiskulttuurista luonnetta. Korkmanin mukaan ihmiskunnan suurimmat ongelmat eivät ole teknis-taloudellisia, vaan sosiaalisia, ekologisia, kulttuurisia ja poliittisia. Myös talouden ymmärtämiseksi tarvitaan siis kulttuuritietoisuutta ja humanismia – ja Suomen tapauksessa vähemmän insinööriajattelua ja -johtajia.

(32090849_KAK_4_2022_Taloustieteellinen_Yhdistys_nettipdf_22_12_16-141-143.pdf) .

Korkmanin ajattelutapa ammentaa siitä samasta rakennefunktionalistista yhteiskuntanäkemystä edustavasta ajattelusta, jota Parsons, Weber, Emile Durkheim ja muut klassiset yhteiskuntateoreetikot ovat tuoneet esiin. Näiden klassikkojen mukaan yhteiskunnan ulkoisten tehtäväalueiden ylikorostuminen normatiivisten ja arvostuksellisten elementtien kustannuksella horjuttaa yhteiskunnan sisäistä vakautta ja voi äärimmilleen vietynä johtaa kehityskulkuun, jonka seurauksena yhteiskunta on vaarassa romahtaa sisältäpäin. Korkmankin katsoo, että 'kulttuuria ei ole perinteisesti katsottu osaksi  taloutta, koska se on ”yhteisöön, sen vuorovaikutukseen ja perimmäisiä kysymyksiä pohtivaan ymmärrykseen saakka menevä käsite”. Kulttuuri on hänen mukaansa kuitenkin ihmis- ja yhteiskunnan ydintä, vaikka humanismia ei arvosteta kuten ”kovia tieteitä” ja kulttuuritoimijoiden rahoituksesta käydään jatkuvaa vääntöä.

(ttps://www.talouselama.fi/uutiset/insinoorivetoisuus-kaipaa-taydentajaksi-humanistien-nakemyksia-sixten-korkmanin-uutuuskirja-kertaa-talouden-ja-humanismin-historiaa/af095cc4-0bd6-4623-b706-c8f0b0601bc6)

Sitran raportin loppuosassa katsotaan, että yhteiskunnan toiminnan kannalta perustavista arvoista tulisi keskustella suhteessa toisiinsa. Onko kyse arvoristiriidoista, vai ovatko ne yhteensovitettavissa? Usein ajatellaan, että niitä ei voida sovittaa yhteen, vaan on valittava, mikä on tärkeintä. Kuitenkin esimerkiksi Mika Mannermaa on korostanut, että voidaan tehdä erottelu aineellisen kasvun ja taloudellisen kasvun välillä - ja että jälkimmäinen on yhteensovitettavissa kestävän kehityksen kanssa. Tärkeäksi koetusta arvojoukosta tulisi siis keskustella myös kokonaisuutena, ja pohtia sitä miten arvot suhteutuvat toisiinsa. Kolmas arvokeskustelussa tärkeä aihe koskee sitten niitä käytännön toimenpiteisiin liittyviä suunnitelmia, joiden kautta pyritään edistämään tärkeinä pidettyjen arvojen toteutumista. Tämä on ratkaisevan tärkeää, jos ei haluta, että arvokeskustelu jää pelkän puheen tasolle. Käytännössä, tulisi siis keskustella esimerkiksi siitä, miten koordinoida pitkän aikavälin koulutus- ja talouspoliittisia tavoitteita tietoyhteiskuntakehitykseen kohdistettujen päämäärien valossa.

Erään vastauksen näihin modernin maailman näkökulmasta koko ajan yhä vaikeammin ratkaistaviin kysymyksiin tarjoaa Parsonsin 'normatiiviseksi funktionalismiksi' nimitetty teoria, jonka yhteiskunta-analyysi muodostaa synteesin puhtaasti utilitarististen ja toisaalta pelkästään idealististen yhteiskunta-analyysien välillä. Parsonsin luovuttamaton havainto tämän teorian mukaisesti on, että yhteiskunnallista kokonaisprosessia ohjaavat toisaalta a) normatiiviset ja b) toisaalta tilannetekijät eli faktuaaliset tekijät; kumpikaan näistä ei yksinään, vaan molemmat yhdessä. Yhteiskunnallisen tasapainotilan saavuttaminen on Parsonsin mukaan mahdollista vain silloin, kun a) yhteiskuntakokonaisuuden kaikki erilaiset elementit pääsevät integroitumaan toisiinsa tarkoituksenmukaisella tavalla ja, b) kun mikään elementti ei yksinään pääse korostumaan muiden elementtien kustannuksella. (Thil-Jääskeläinen 2016)

Useiden rakennefunktionalistista yhteiskuntateoriaa edustavien ajattelijoiden tavoin myös Korkman painottaa, että talous on sinänsä välineellisesti tärkeä kelvollisten elinolojen ja inhimillisen toiminnan mahdollistajana, mutta se ei voi kuitenkaan olla itseisarvo. Korkmanin mukaan talouspuheeseen pohjaavat poliittis-ideologiset valinnat esitetään silti Suomessakin juuri itseisarvoisina välttämättömyyksinä lähes riippumatta siitä, mikä taho kulloinkin on vallassa. Vain valintojen painotukset vaihtelevat. Korkman muistuttaa, että taloustieteen valtavirrassa ihmistä pidetään omaa hyötyään rationaalisesti maksimoivana yksilönä. Sarkastisesti hän toteaa, että ”tämän robottimaisen olion mieltymykset tai preferenssit ovat annettuja ja muuttumattomia yli ajan”. Humanismi puolestaan korostaa ihmisen arvokkuutta, ihmisoikeuksia sekä sivistystä. Kilpailua voidaan kyllä pitää yksilön kannalta hyödyllisenä ja reilunakin, mutta pahimmillaan se voi johtaa meritokratiaan (yhteiskunnallinen valtajärjestelmä, joka perustuu yksilöiden lahjakkuuteen ja ansioihin, meriitteihin. Meritokraattisessa järjestelmässä tärkeimmille paikoille nousevat terävimmät ja tunnollisimmat ihmiset oman älynsä ja saavutustensa mukaisesti).

Erityisesti Parsonsin normatiivinen lähestymistapa antaa välineitä analysoida, miten yhteiskunnallisen ja sosiaalisen tasapainotilan saavuttaminen on mahdollista yhä monimutkaisemmaksi käyvässä yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Toisen maailmansodan jälkeisessä epävakaassa valtiollisessa tilanteessa on tullut aiempaa voimakkaammin esiin tarve tukeutua kirkkojen edustamaan arvopohjaan etsittäessä suuntaviivoja valtiolliselle lainsäädäntötyölle. Valtiovallan rooli on tästä näkökulmasta alettava nähdä enemmänkin ihmisiä varten asetettuna ja ihmisiä palvelevana instituutiona kuin ihmisten yläpuolella olevana pakkojärjestyksenä. Yhteiskunta, jossa joko poliittiset tai taloudelliset toimintalohkot painottuvat normatiivisten ja arvostuksellisten elementtien kustannuksella, on vaarassa ajautua Parsonsin analyysin mukaan "anomian" tilaan eli romahtaa sisältäpäin. Tämän suuntainen kehitys on ehkäistävissä ainoastaan siten, että yhteiskunnan sisäisiin säilymistehtäviin liittyvät arvostukselliset ja normatiiviset elementit pääsevät integroitumaan muihin alajärjestelmiin ja myös ulkoisia säilymistehtäviä hoitaviin sektoreihin mahdollisimman tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Toisin sanoen yhteiskunnan sisäisiä säilymistehtäviä edustavan kulttuurisen arvoperustan tulee saada mahdollisuus toimia normatiivisena mallinmuodostajana koko muulle yhteiskunnalliselle toimintaprosessille.

Eurooppalaisesta kristillisestä kulttuuriperinnöstä ja arvomaailmasta johtuen kansalaisten uskonnolliset periaatteet ja intressit ovatkin laadultaan sellaisia yhteisölliseen elämään olennaisesti kuuluvia tavoitteita, joilla on aina ollut tärkeä funktio länsimaisten valtioiden ja yhteiskuntien elämässä. Valtiovalta on sen vuoksi joutunut ottamaan ne kautta historian huomioon niin hallinnollisessa kuin lainsäädännölliisessä toiminnassaankin. Päinvastainen asenne ei ole sopusoinnussa nykyaikaisen käsityksen kanssa "eurooppalaisen oikeusvaltion tehtävistä ja relatiivisista tarkoitusperistä", kuten saksalainen valtio-oppinut Georg Jellinek on todennut. (Thil-Jääskeläinen 2016)

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT