GLOBAALI MAAILMANJÄRJESTYS JA ARVOJEN MURROS

GLOBAALI MAAILMANJÄRJESTYS JA ARVOJEN MURROS

RE:VISION - LÄNTINEN ARVOMAAILMA CONTRA AUTOKRAATTINEN REVISIONISMI

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka on osallistunut Münchenin kansainväliseen turvallisuuskonferenssiin 17.–19. helmikuuta 2023, on viitannut useissa puheenvuoroissaan konferenssin teemaan, joka on tänä vuonna Re:vision. Tällä viitataan maailmantilanteeseen, jossa keskenään kamppailevat länsimaiden liberaalin maailmanjärjestyksen arvoperusta ja autoritääristen valtioiden revisionismi. Münchenin turvallisuusraportin mukaan 2023 konfrenssin tarkoituksena on ollut tutkia kiristynyttä autoritaarista revisionismia ja kasvavaa kilpailua eri visioiden välillä kansainvälisestä järjestyksestä. Se on herättänyt myös keskustelua siitä, kuinka liberaalin, sääntöpohjaisen järjestyksen visiota puolustavaa läntistä liittoumaa voidaan laajentaa ja vahvistaa.

(https://securityconference.org/en/publications/munich-security-report-2023/executive-summary/)

Konfrenssin tehtävänä on ollut pyrkiä edistämään konfliktien ratkaisua, kansainvälistä yhteistyötä ja vuoropuhelua. Konferenssiin on osallistunut ulko- ja turvallisuuspolitiikan vaikuttajia eri puolilta maailmaa, joiden joukossa noin 45 valtion- tai hallituksen päämiestä ja lähes 100 ministeriä. Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri on rakennettu lujalle uskolle oikeusvaltioperiaatteeseen, ei vahvimpien lakiin. Se on vuosikymmenten ajan tukeutunut yhteistyön kautta tapahtuvaan rauhaan yhdistettynä yhteiseen sitoutumiseen demokratiaan ja ihmisoikeuksiin.

Maailman liberaalit demokratiat ovat heräämässä autokraattisten revisionistien asettamiin haasteisiin ja ovat ottaneet ensimmäiset tärkeät askeleet kohti yhteistyötä. Jotta liberaalidemokraattiset periaatteet voittaisivat itsevaltaisia käytänteitä, demokratioiden on uudistettava näkemystään siitä, millaista kansainvälisestä järjestystä ja yhteistyötä halutaan. Konfrenssin sisältöä koskevassa tiivistelmässä todetaan:

”Uudistettua liberaalia, sääntöihin perustuvaa kansainvälistä järjestystä tarvitaan vahvistamaan demokraattista kestävyyttä aikakaudella, jossa systeeminen kilpailu itsevaltaisten hallintojen kanssa on kovaa. Mutta tehdäkseen tästä visiosta houkuttelevamman laajemman kansainvälisen yhteisön keskuudessa ja auttaakseen sitä voittamaan kilpailu tulevasta kansainvälisestä järjestyksestä, demokratioiden on otettava huomioon myös laajemman kansainvälisen yhteisön oikeutettu kritiikki ja huolenaiheet.” (https://securityconference.org/en/publications/munich-security-report-2023/executive-summary/)

Venäjän hyökkäys Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 on päättänyt Euroopan mantereen pisimpään kestäneen rauhanajan. Moskovan räikeä kansainvälisen oikeuden rikkominen on pakottanut eurooppalaiset ja amerikkalaiset pohtimaan uudelleen, kuinka rauha voidaan palauttaa ja ylläpitää uuden kattavan eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin avulla. Tämä arkkitehtuuri on rakennettava entistä voimakkaammalle sitoutumiselle sääntöihin perustuvaan kansainväliseen järjestykseen ja vastaaviin normeihin ja periaatteisiin. Tämän sitoumuksen ylläpitämiseksi Euroopan ja Yhdysvaltojen on muodostettava laaja kansainvälinen liittouma, joka sisältää perinteiset kumppanit lännessä, mutta myös nousevat voimat globaalissa etelässä. Rankaisemattomuuden ja vastuuvelvollisuuden torjunnan olisi oltava kaikkien uusien eurooppalaisten turvallisuusarkkitehtuurien perusta. Jotta EU voisi olla tämän sääntöihin perustuvan arkkitehtuurin eturintamassa, sen on tultava tehokkaammaksi turvallisuustoimijaksi ja oltava valmis puolustamaan näitä sääntöjä ja arvoja myös kotimaissaan.

(https://securityconference.org/en/news/full/putting-the-rule-of-law-at-the-center-of-a-new-european-security-architecture)

Ulkopoliittisen instituutin johtajana vuodesta 2010 alkaen toiminut Teija Tiilikainen on todennut, että ”kansainvälinen järjestelmä voidaan nähdä valtioiden vallanjaon ja niiden valtaa rajoittavien yhteisten pelisääntöjen jatkuvana tasapainoiluna. Nykyinen globaali järjestelmä sääntöinen ja instituutioineen nojaa toisen maailmansodan lopputulokseen ja sen jälkeen vahvistuneeseen lännen, eli Yhdysvaltain ja Euroopan johtorooliin. Läntiset arvot elävät vahvoina toisen maailmansodan raunioille rakennettujen maailmantaloutta säätelevien nk. Bretton Woods -instituutioiden muodoissa.”

(https://www.fiia.fi/tallenne/eu-ja-muuttuva-maailmanjarjestys-teija-tiilikainen)

Paineet toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestystä ja sen arvopohjaa kohtaan ovat kasvaneet historiallisiin mittoihin viimeisen vuosikymmenen aikana. Yhdysvaltain johtoroolia haastavat politiikallaan ennen muita Kiina ja Venäjä, jotka kummatkin pyrkivät hankkimaan itselleen tasavertaisemman aseman Yhdysvaltain rinnalla globaalina vallankäyttäjänä. Vaikka ne kumpikin ovat riippuvaisia läntisestä talousjärjestyksestä, ne käyvät silti vahvaa poliittista kampanjaa lännen arvomaailmaa vastaan. Vaihtoehdoksi ne tarjoavat moninapaista maailmanjärjestystä, jossa kansainvälisten instituutioiden rooli olisi rajallisempi ja heijastelisi enemmän niiden omia arvoja. Nämä arvot nojaavat niiden omiin kollektivistisiin ja autoritäärisiin yhteiskuntajärjestelmiin, jotka ovat vahvistaneet otettaan yksilönvapauksiin ja -oikeuksiin perustuvien liberaalidemokraattisten yhteiskuntajärjestelmien rinnalla.

Johtavien kansainvälisten instituutioiden ideologia perustuu läntisten arvojen mukaisesti valtiorajojen madaltamiseen ja valtioiden roolin rajoittamiseen yksilöiden aseman turvaamiseksi. Globaalia turvallisuutta vaalivat YK:n ohella monet alueelliset instituutiot, joista ETYJ:n turvallisuuspoliittiset päämäärät käsittävät myös inhimillisen turvallisuuden kysymykset, kuten yleiset ihmisoikeudet ja vähemmistöjen oikeudet.

Kansainvälistä ihmisoikeusregiimiä voikin pitää läntisen maailman keskeisenä perintönä sotien jälkeiselle kansainväliselle järjestykselle. Tässä YK:n ja Euroopan neuvoston puitteisiin rakentuvassa säätelyssä valtiot sitoutuvat rajoittamaan omaa valtaansa edistääkseen kansalaistensa ihmisoikeuksia ja -vapauksia. Järjestelmän uusimpiin osiin kuuluu kansainvälinen rikosoikeustuomioistuin, joka käsittelee yksittäisiä ihmisiä koskevia syytteitä rikoksista ihmisyyttä vastaan. Vaikkei lännen ja erityisesti läntisen suurvallan, Yhdysvaltojen omakaan sitoutuminen globaalihallinnan instituutioihin aina ole ollut moitteetonta, on se painoarvollaan kuitenkin onnistunut juurruttamaan omiin arvoihinsa perustuvan järjestyksen kauas rajojensa taakse. EU:lle tämä järjestys on monessa suhteessa sen olemassaolon tae.

Kiinan nousun myötä Yhdysvallat joutuu arvioimaan strategisia painopisteitään uudelleen, jolloin Venäjälle tarjoutuu enemmän toimintatilaa Euroopassa. Globaalissa valtajärjestelmässä tapahtuvat muutokset korostavat entisestään Suomen riippuvuutta kansainvälisistä kumppanuuksista – ihan jo sen oman aseman ja keskeisten intressien turvaamiseksi. Tämä näkyy suurvaltapolitiikan vahvistumisena ja suurvaltojen välisten jännitteiden korostumisena myös Suomen lähiympäristössä. Suomen EU-jäsenyyden rooli ja unionin perustan muodostavat keskinäisriippuvuudet ovat aiempaa tärkeämmät muuttuvassa toimintaympäristössä. Suomen intressinä on vahvistaa näitä keskinäisriippuvuuksia entisestään ja myötävaikuttaa näin unionin yhtenäisyyteen ja kriisinsietokykyyn. Suomen perinteinen politiikka unionin keskeisten arvojen ja poliittisen uskottavuuden vaalimiseksi korostuu uusissa olosuhteissa.

IHMISOIKEUKSIEN ELVYTTÄMINEN JA MONIPUOLINEN UNIVERSAALISUUS

Münchenin turvallisuuskokouksessa yhteiset arvot ovat olleet esillä erityisesti ihmisoikeuksien näkökulmasta:

Yli seitsemän vuosikymmentä sitten kansainvälinen valtioiden yhteisö määritteli joukon perusihmisoikeuksia yleismaailmallisiksi, luovuttamattomiksi ja jakamattomiksi. Yhdistyneiden kansakuntien (YK) 10. joulukuuta 1948 kolmannessa yleiskokouksessaan hyväksymä Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus (UDHR) kokosi ensimmäistä kertaa yhteen keskeisimpiä oikeuksia, joiden katsottiin olevan universaaleja ja kaikille kuuluvia. Koko ihmisoikeusjärjestelmä voidaan nähdä YK:n ihmisoikeusjulistuksen alla kehittyneenä järjestelmänä, joka kattaa merkittävän osan inhimillisen elämän alueista. Sopimukset velvoittavat kaikkia niihin liittyneitä maita, ja ne ovat siten ihmisoikeuksien tärkein turva.

YK:ssa on hyväksytty yhdeksän ihmisoikeussopimusta ja kun mukaan lasketaan sopimusten lisäpöytäkirjat, kansainvälisiä sopimuksia on yhteensä 18. Näillä asiakirjoilla turvataan ihmisoikeuksina noin 40 perusoikeutta, jotka kuuluvat jokaiselle ihmiselle, kaikkialla maailmassa. Vaikka laatijaryhmään kuului ihmisiä kaikilta maailman alueilta ja hyvin erilaisista kulttuurisista, poliittisista ja uskonnollisista taustoista, se onnistui täsmentämään "yhteisen standardin kaikille kansoille ja kansakunnille", jonka se uskoi auttavan saavuttamaan kestävää rauhaa ja turvallisuutta sekä estää toisen maailmansodan julmuuksia toistumasta.

Nykyään, lähes 75 vuotta julistuksen hyväksymisen jälkeen, ihmisoikeuksien suojelu ja niiden toteutumisen edistäminen kuuluu edelleen YK:n ydintehtäviin. YK:lla on käytössään useita elimiä, erikoisjärjestöjä ja instrumentteja, joiden avulla se pyrkii takaamaan ihmisoikeuksien toteutumisen kaikkialla maailmassa. Julistuksen sanamuodon mukaan: ”Niin sen vuoksi yleiskokous antaa tämän ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen kaikkien kansojen ja kaikkien kansakuntien tavoiteltavaksi yhteiseksi ohjeeksi, jotta kukin yksilö ja kukin yhteiskuntaelin pyrkisi, pitäen alati mielessään tämän julistuksen, valistamalla ja opettamalla edistämään näiden oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista sekä turvaamaan jatkuvin kansallisin ja kansainvälisin toimenpitein niiden yleisen ja tehokkaan tunnustamisen ja noudattamisen sekä itse jäsenvaltioiden kansojen että niiden oikeuspiirissä olevien alueiden kansojen keskuudessa.”

Kaikista julistuksen korkeista tavoitteista ja ihanteista huolimatta ihmisoikeuksien ei voi katsoa toteutuneen edes tyydyttävästi kaikissa osissa maapallon maita ja kansakuntia. Ihmisoikeudet on nähty ja niitä on tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavin tavoin eri puolilla maailmaa:

- Kiina tuomitsee ihmisoikeusjulistukseen kirjatut perusoikeudet ja -vapaudet ’länsimaisiksi’ eli läntistä arvomaailmaa ja kulttuuria ilmaiseviksi normeiksi. Niiden sijaan kiinalaiset haluavat edistää vaihtoehtoisia näkemyksiä ihmisoikeusjärjestelmistä. Näitä "niin sanottuja universaaleja arvoja" kuten Kiina niihin viittaa, pidetään epäedustavina muiden maailman maiden, erityisesti kehitysmaiden, arvoille ja tarpeille. Niiden on yleisemmin katsottu edustavan länsimaisen kulttuuriimperialismin välineitä ja erityisesti keinona "pitää Kiina eristyksissä". Peking on korvannut puolustuskäyttäytymisensä paljon vakuuttavammalla lähestymistavalla ihmisoikeuksiin.

- Autokraattiset hallitsemismuodot eivät ole ainoa haaste ihmisoikeuksille. Voimakkaat autoritaariset valtiot katsovat YK:n ihmisoikeusjulistuksen edustavan "arvoiltaan länsimaista asiakirjaa”, jonka sijaan heidän pyrkimyksensä on luoda kansainvälisen oikeuden oma, autoritaarinen muunnelma. Sellainen asiakirja, joka on tarkoitettu päinvastoin suojaamaan perusoikeuksia ja -vapauksia loukkaavia hallituksia. Oikeistonationalististen liikkeiden edistämät illiberaalit ideat ovat nyt juurtuneet syvälle demokraattisissa yhteiskunnissa. Illiberaali demokratia tarkoittaa yhteiskuntamuotoa, joka on demokratian ja diktatuurin välimuoto. Monesti vahva johtaja ohjaa suoraan ja peitetysti demokraattiselta näyttävää hallintosysteemiä. Yleensä illiberaalissa demokraattisessa maassa järjestetään vaalit, mutta äänestäjien valinnanvapautta ohjataan monin tavoin, ja opposition toimintaa rajoitetaan. Ja demokratiat eri puolilta maailmaa eivät useinkaan näe kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja ja -mekanismeja samalla tavoin.

- Koska systeeminen kilpailu pikemminkin voimistaa kuin kaventaa olemassa olevia hallitusten välisiä kuiluja, pyrkimykset elvyttää yleismaailmallisia ihmisoikeuksia kohtaavat vakavia vastatuulia eri puolilla maailmaa. Niin siitäkin huolimatta, että ihmisoikeusprojektia on sen syntymisestä alkaen inspiroinut nimenomaan universaalisuuden henki, ja jonka laatijaryhmään on kuulunut ihmisiä kaikilta maailman alueilta ja hyvin erilaisista kulttuurisista, poliittisista ja uskonnollisista taustoista. Mutta mielenosoitukset Iranissa ja muualla maailman autoritaarisissa valtioissa viittaavat myös siihen, että ihmisoikeudet eivät ole menettäneet maailmanlaajuista vetovoimaansa eli sitä keskeistä saavutusta, jolla ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus onnistui täsmentämään "yhteisen standardin kaikille kansoille ja kansakunnille”.

Niille autokraattisten hallitusmuotojen esittämille väitteille, joiden mukaan ihmisoikeudet ovat vain "länsimaisen elämäntavan tuotteita", kaikkein tehokkain vastaväite rakentuu demokraattisesti johdettujen maiden yhteistoiminnasta kaikkialla maailmassa. Läntisten maiden sisällä tai niiden ulkopuolellakaan elävät demokratiat eivät kuitenkaan ole aina nähneet kansainvälisiä ihmisoikeuksia samalla tavoin. On mahdollista, että erimielisyydet voivat hyvinkin kasvaa tulevaisuudessa, kun otetaan huomioon politiikan koveneminen ihmisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä eri maiden välillä.

Muutaman viime vuosikymmenen aikana ihmisoikeuksia kunnioittavat maat eivät ole useinkaan onnistuneet äänestämään yhdessä ihmisoikeuspäätöslauselmista. EU:n ja Afrikan demokratioiden välinen sopeutuminen on ollut erityisen heikkoa. Lisäksi huolimatta siitä, että demokraattinen hallintojärjestelmä ja ihmisoikeustilanne poikkeavat toisistaan pohjimmiltaan, "maailmanlaajuisen etelän" nousevat vallat ovat usein olleet tiiviimmin liittoutuneita keskenään kuin EU:n kanssa keskeisten ihmisoikeuspäätösten suhteen. Kaiken kaikkiaan monet ei-länsimaiset demokratiat ovat osoittaneet suurempaa huolta suvereniteetista ja puuttumattomuudesta kuin länsimaiset kollegansa, erityisesti Euroopan valtiot. Tämän seurauksena ne ovat toistuvasti osoittautuneet vastahakoisiksi omaksumaan liberaalien ihmisoikeusnormien ja -standardien ulkoista edistämistä.

Münchenin turvallisuuskonfrenssissa on esitetty huolia, että jos näiden suuntausten annetaan jatkua, tuleva kansainvälinen järjestys ei juurikaan muistuta sitä, jonka kansainvälinen yhteisö lupasi toteuttaa yli seitsemän vuosikymmentä sitten. Ponnistelut itsevaltiaiden hallitsemisjärjestelmien torjumiseksi eivät onnistu, jos maat, joilla on hyvä ihmisoikeustilanne, eivät pysty palauttamaan ihmisoikeuksia alueiden välisenä hankkeena. Mutta kuinka universaalisuuden käsite voidaan herättää henkiin maailman demokraattisten valtioiden keskuudessa? Kuinka he voivat voittaa tuen hallituksilta, jotka eivät välttämättä ole "ideologisesti sitoutuneita autoritaarisen kansainvälisen oikeuden hankkeeseen", mutta jotka tällä hetkellä suostuvat siihen? Näitä kysymyksiä konfrenssissa esitettiin.

Jos länsimaiset demokratiat haluavat vähentää epäilyjä ihmisoikeuspolitiikkaansa kohtaan, ne eivät voi sallia kaksoisstandardien soveltamista perusihmisoikeuksien toteuttamisessa. On myös ilmeistä, että ilman laajaa vaihtoa alueiden, kulttuurien ja uskontojen välillä kaikki pyrkimykset elvyttää vanha ihmisoikeuskonsensus epäonnistuvat. Keskittymällä uudelleen pienempään joukkoon keskeisiä ihmisoikeuksia – "yleiseen vähimmäisstandardiin" - tämä kadonnut konsensus voitaisiin ehkä palauttaa. Mutta vaikka kapeampi focus voisi auttaa kuromaan umpeen ihmisoikeusprojektia uhkaavia kahtiajakoja – jakoja, joita Kiina ja muut käyttävät hyväkseen juuri tästä syystä – yritys sisältää myös ilmeisiä haittapuolia. Se saattaisi myös vesittää liberaalin ihmisoikeusohjelman toteutumista laajemman maailmanlaajuisen sopimuksen palveluksessa.

Vaikka edellä esitetyn valossa on epäselvää, voidaanko yleismaailmallisuuden henki herättää eloon, toivon näköaloja on myös olemassa. On olemassa runsaasti todisteita siitä, että perusihmisoikeuksilla, kuten halulla elää arvokkaasti ja vapaana sorrosta, on vahva vetovoima laajalti myös perinteisen lännen ulkopuolella. Tarkoittaen, että myös maailman sortavimpien hallintojen sisällä. Vaikkapa Iranissa ihmiset lähtevät kaduille vaatimaan perusoikeuksia ja -vapauksia – huolimatta väkivallan ja sorron uhasta. Miljoonat ihmiset kaikkialla maailmassa äänestävät säännöllisesti jaloillaan ja jättävät omat sortomaansa turvaan liberaaleihin valtioihin Venäjän tai Kiinan sijaan. (https://securityconference.org/en/publications/munich-security-report-2023/human-rights/)

LÄNTINEN JA EUROOPPALAINEN ARVOJÄRJESTELMÄ SEKÄ SEN KRISTINUSKOSTA AMMENTAVA HENGENPERINTÖ

Nykyistä globaalia turvallisuustilannetta sekä erityisesti meneillään olevaa Ukrainan kriisiä arvioitaessa on todettava, että Münchenin konfrenssissa esillä olleet teemat ovat entisestään korostuneet. Ne vaativat koko läntiseltä ja eurooppalaiselta maailmanjärjestykseltä aiempaa tiiviimpää yhteistyötä ja sitoutumista keskinäiseen sopimiseen sekä pitäytymiseen yhteiseen arvopohjaan. Taustalla voi nähdä myös ne historialliset muutokset, jotka ovat olleet seurausta paitsi entisten itäblokin valtioiden edustamien marxilais-leniniläisten ideologioiden romahtamisesta, myös voimakkaan maahanmuuttoliikkeen seurauksena Euroopan ulkopuolelta tulevien erilaisten uskonnollis-kulttuuristen voimien vahvistumisesta. Kuten edellä on tullut todetuksi, suhtautuminen yksilön itsemääräytymisoikeuteen, kansalaisvapauksiin ja perusoikeuksiin, uskonnon- ja sananvapauteen sekä ihmisten väliseen tasa-arvoon poikkeaa ratkaisevalla tavalla juuri autoritääristä johtamistapaa edustavissa valtioissa siitä mihin lännen demokratioissa on totuttu.

Nykyisen konfliktin keskiössä olevaa Venäjää edusti vielä kylmän sodan aikana Neuvostoliitto, jonka marxilaisesta ideologiasta ammentava maailmankatsomus oli leimallisesti ateistinen. Nykyisin tilanne on erilainen, sillä Venäjän ortodoksinen kirkko on vahva poliittinen vaikuttaja. Venäjän ortodoksisen kirkon ja muiden eurooppalaisten kirkkojen välillä on ollut jo pitkään kuitenkin jännitteitä esimerkiksi sosiaalieettisten kysymysten vuoksi, eikä nyt alkanut sotilaallinen ja poliittinen kriisi ainakaan helpota niitä.

Uskonnollinen elämä on osaltaan vaikuttanut sekä Ukrainan kansan jakautumiseen että välien hiertymiseen Venäjän kanssa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alkoi Kiovan patriarkaatin hidas irtoaminen Moskovan vaikutuspiiristä. Kiovan patriarkaatin ja Ukrainan autokefalisen kirkon piispat yhdistivät voimansa ja perustivat yhdessä Ukrainan uuden ortodoksisen kirkon.

Kristillis-humanistisesta perinteestä ammentava ihmisoikeusajattelu on noussut yhä vahvempaan asemaan Euroopan integraatiokehityksen myötä. Tämä on johtunut paitsi mainitusta, entisten itäblokin valtioiden edustamien marxilais-leniniläisten ideologioiden romahtamisesta, myös Euroopan ulkopuolelta tulevien uskonnollis-kulttuuristen voimien vahvistumisesta. Muun muassa islamilainen ihmisoikeuskäsitteistö kuvastaa erilaista ajattelutapaa kuin millainen Euroopan valtioiden hyväksymiin ihmisoikeussopimuksiin on kirjattu. Tästä näkökulmasta on hyvinkin perusteltua ajatella, että yhdentyvässä Euroopassa kehitys voisi johtaa jonkinlaiseen ”kristilliseltä pohjalta nousevaan valtioiden eettisen vastuun uuteen korostukseen.” Euroopan kansojen välisen yhteyden perustana on useita paitsi historiallisia ja yhteiskunnallisia, myös kulttuurisia, filosofisia ja ylipäätään eurooppalaiseen henkiseen perinteeseen liittyviä tekijöitä.

Mainituista periaatteista rakentuu se kivijalka, jonka varaan koko länsimainen sivistys ja sen edustama arvojärjestelmä on historian kuluessa rakentunut. Sen merkitys on tullut yhä selkeämmin näkyville juuri nyt, jolloin koko Eurooppaa ja läntistä maailmaa haastetaan taholta, jonka ideologiset tavoitteet edustavat lähes päinvastaista arvojärjestelmää. Läntiset ja eurooppalaiset demokraattiset oikeusvaltiot voivat olla kiitollisia siitä kristillis-humanistisesta perinteestä, jonka piirissä kansakuntien keskinäistä rauhaa ja turvallisuutta, kansalaisten välistä tasa-arvoa sekä ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia korostava ihmisoikeusajattelu on syntynyt.

On kiistatonta, että kristinuskoon sisältyvillä yleismaailmallisilla totuuksilla sekä sosiaalis-eettisillä periaatteilla on ollut perustavaa laatua oleva vaikutus siinä yhteiskunnallisessa kehityksessä, joka on heijastanut vaikutuksensa demokratian, tasa-arvon ja hyvinvoinnin sekä oikeudenmukaisuuden pyrkimyksissä. Nämä vaikutukset eivät ole jättäneet jälkiään ainoastaan kristinuskon perustalle rakentuvien länsimaiden elämässä, vaan laajemmin koko maapalloa koskevassa todellisuudessa.

Nämä kristilliseen traditioon sisältyvät arvostukselliset ja eettis-moraaliset elementit ovat olleet yhtenä keskeisenä tekijänä länsimaisen sivilisaation kehittymisessä ja vahvistumisessa tasolle, jossa voidaan puhua jopa länsimaisen sivistyksen voittokulusta yleismaailmallisessa katsannossa. Toisin kuin itämaisissa ja staattista maailmankuvaa edustavissa uskonnoissa. kristinuskossa on pääperiaatteena pyrkiä voittamaan niin yhteisöllisessä kuin yksilöllisessä elämässä eteen tulleet esteet ja elämää tuhoavat vaikuttimet. Kristillinen lähestymistapa on pikemmin voittaa esteet ja taistella epäoikeudenmukaisia olosuhteita vastaan kuin kohtalonomaisesti alistua niiden alle.

Tähän johtopäätökseen sisältyy ennen kaikkea ajatus jokaiseen ihmiseen sisältyvästä kuolemattomasta sielusta sekä kunkin yksilön luovuttamattomasta arvosta suhteessa paitsi Jumalaan myös toisiinsa. Kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluu yksilöllisyyden ja ihmisen luovuttamattoman henkilökohtaisen arvon voimakas korostaminen. Juuri tässä suhteessa kristinusko eroaa selkeimmin muista maailmanuskonnoista: sen sijaan että yksilö alistuisi passiivisesti ja fatalistisesti kohtaloonsa ja vaikeuksiinsa, hän pyrkii omalla aktiivisella toiminnallaan voittamaan nämä esteet ja parantamaan elämäänsä ja yhteisöään. Pyrkimys elää Jumalan tahdon mukaisesti ja arkisissa töissä ahkeroiden sekä lähimmäisiä kristillisellä asenteella kunnioittaen, on muovannut kristinuskosta ammentavien yhteiskuntien sosio-kulttuurista todellisuutta – ja heijastanut sitä kautta vaikutuksensa myös hyvinvointia tuottaviin elämänkäytäntöihin.

Kristillinen ihmiskäsitys pitää sisällään ajatuksen yksilöstä, joka on vapaa ja jolla on täydellinen itseisarvo sinänsä. Käsitys ihmispersoonasta loukkaamattomana ja ainutlaatuisena yksilöllisenä olentona on syntynyt jo antiikin ajattelijoiden keskuudessa ja 300-luvulla eläneiden kirkkoisien ajattelussa. Juuri kristillinen ihmiskunnioitus ja siihen sisältyvä ihmisyksilön luovuttamattomia perusoikeuksia ja –vapauksia koskeva käsitteistö juontaa siten juurensa paitsi antiikin ’poliksessa’ vallinneesta vapaiden yksilöiden muodostamasta yhteisöllisen elämän mallista, myös kristinuskoon sisältyvästä käsityksestä ihmisestä vapaana ja itsessään täydellisesti arvokkaana Jumalan kuvana.

Uskonpuhdistuksen myötä tämä kristillinen vapauskäsitys kehittyi nykyiseen eli yksilön omaa autonomisuutta ja itsemääräämisoikeutta tarkoittavaan muotoonsa. Uskonpuhdistukseen sisältyi myös ’luonnollista lakia’ edustavasta ajattelutavasta kumpuava ja lähimmäisenrakkauteen perustuva yhteisöllisen toiminnan malli, joka on ollut leimallista koko eurooppalaiselle identiteetille. Maallinenkin työ on käsitetty Jumalalta saaduksi kutsumukseksi, joka velvoittaa ihmisiä huolehtimaan lähimmäisistään ja erityisesti niistä, jotka eivät omin voimin siihen kykene.

Sanotut näkemykset ovat nousseet erityisen ajankohtaisiksi teemoiksi juuri näinä aikoina, jolloin täysin toisenlaisesta arvoista ja ideologisesta taustasta kumpuavat aatteet ja ideologiset pyrkimykset ovat vaarassa horjuttaa koko maanosamme turvallisuutta, jopa maailmanrauhaa. Aikamme on suurten haasteiden edessä, haasteiden jotka edellyttävät aiempaa selkeämpää arvojärjestelmien tunnistamista sekä päämäärätietoisia toimenpiteitä kansakuntien välisen turvallisuuden ja rauhan lisäämiseksi maailmassa. Niitä ei ratkaista yksin päättäjien pitämissä juhlapuheissa tai poliittisissa päätöksentekopöydissä, vaan ne edellyttävät yhteisiin arvoihin sitoutuneisuutta ylimmästä päätöksentekijästä yksittäiseen kansalaiseen asti. Toisin sanoen sitoutumista kunnioittamaan niitä perusarvoja, jotka takaavat demokraattisen päätöksenteon, ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien toteutumisen, oikeusvaltioperiaatteen, sopimusperustaisen kansainvälisen järjestyksen sekä maailmanrauhaan tähtäävän kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön merkityksen.

Perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta juuri kirkkojen edustamalla arvomaailmalla on tärkeä rooli eurooppalaisen hengenperinnön, uskonnonvapauden sekä ihmisoikeuksiin liittyvien kysymysten määrittelijänä paitsi Euroopan yhdentymiskehityksen näkökulmasta, myös ylikansallisesti ajateltuna. Kirkoilla nähdään yhdentyvässä Euroopassa olevan keskeisen roolin osana eurooppalaista kulttuuri-identiteettiä. Euroopan kansoja yhdistävä henkinen ja kulttuurinen perintö nojaa paitsi kristinuskon edustamaan arvomaailmaan, myös hellenistiseen antiikin kulttuuriin, roomalaiseen oikeusajatteluun sekä juutalaista monoteismiä edustavaan uskonnolliseen perinteeseen. Eurooppalainen uskonnonvapaus- ja ihmisoikeusajattelu juontaa juurensa samoista kristillis- humanistisia arvoja edustavasta perinteestä. Myös läntisten demokraattisten oikeus- ja hyvinvointivaltioiden perusteesien voi katsoa juontavan juurensa sanotusta lähimmäisenrakkauteen velvoittavasta ajattelutavasta, jossa yksilöllistä vapautta ja yhteisöllisen toiminnan vaatimuksia ei tarvitse nähdä toisiinsa nähden vastakohtaisessa suhteessa olevina entiteetteinä. Yhdentyvässä Euroopassa kaivattaisiinkin uudelleen vastaavanlaista yhteistä oikeusperintöä ja sen rinnalla Euroopan kirkkojen aktiivisesti esillä pitämää kristinuskon edustamaa hengellistä perintöä.

Münchenin turvallisuuskonfrenssin päätteeksi 19.02.2023 jaettiin Ewald von Kleistin palkinto, jolla on vahva transatlanttinen painotus. Palkinto jaetaan vuosittain henkilölle tai organisaatiolle, jonka katsotaan lisänneen kansainvälistä yhteistyötä ja konfliktien ratkaisua.

Turvallisuuskokouksen järjestäjät halusivat tänä vuonna palkita Suomen ja Ruotsin niiden päätöksestä hakea jäseniksi Naton puolustusliittoon vastauksena Venäjän hyökkäyssodalle Ukrainassa. Vuonna 2010 Ewald von Kleist piti Saksan valtiopäivätalon edustalla puheen, jossa hän kuvaili edeltäneiden vuosikymmenten Keski-Eurooppaa ”onnellisuuden keitaaksi”. Mutta hän lisäsi varoituksen sanan: ”tämä keidas ei ole itsestäänselvyys”. Von Kleist oli kokenut sodan Euroopassa ja tiesi, mistä puhui tarkoittaen, että näinä aikoina tarvitaan vahvaa liittokuntaa. Turvallisuuskonfrenssin keskeisimmän sisällön tiivisti edesmennyt senaattori John McCain jo vuonna 2018 kirjeessään: ”Tulemme Müncheniin, koska maailmanjärjestystä koskevan visiomme ylläpitäminen ei ole vain aineellinen taistelu, vaikka se edellyttääkin vaurautta, valtaa ja realismia. Se on moraalinen taistelu. Kyse on maailmaamme hallitsevista arvoista. Siksi olemme liittolaisia.”

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT