Hyvinvointiyhteiskunnan perustana kristilliseen traditioon sisältyvät sosiaalis-eettiset periaatteet

Hyvinvointiyhteiskunnan perustana kristilliseen traditioon sisältyvät sosiaalis-eettiset periaatteet

Kristinuskoon sisältyvillä yleismaailmallisilla totuuksilla sekä sosiaalis-eettisillä periaatteilla on ollut perustavaa laatua oleva vaikutus siinä yhteiskunnallisessa kehityksessä, joka on heijastanut vaikutuksensa demokratian, tasa-arvon ja hyvinvoinnin sekä oikeudenmukaisuuden pyrkimyksissä. Nämä vaikutukset eivät ole jättäneet jälkiään ainoastaan kristinuskon perustalle rakentuvien länsimaiden elämässä, vaan laajemmin koko maapalloa koskevassa todellisuudessa.

Nämä kristilliseen traditioon sisältyvät arvostukselliset ja eettis-moraaliset elementit ovat olleet yhtenä keskeisenä tekijänä länsimaisen sivilisaation kehittymisessä ja vahvistumisessa tasolle, jossa voidaan puhua jopa länsimaisen sivistyksen voittokulusta yleismaailmallisessa katsannossa. Toisin kuin itämaisissa ja staattista maailmankuvaa edustavissa uskonnoissa, kristinuskossa on pääperiaatteena pyrkiä voittamaan niin yhteisöllisessä kuin yksilöllisessä elämässä eteen tulleet esteet ja elämää tuhoavat vaikuttimet. Kristillinen lähestymistapa on pikemmin taistella epäoikeudenmukaisia olosuhteita vastaan kuin kohtalonomaisesti alistua niiden alle.

Tähän perusvakaumukseen sisältyy ennen kaikkea ymmärrys kunkin yksilön luovuttamattomasta arvosta ja jokaiseen ihmiseen sisältyvästä kuolemattomasta sielusta. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihmistä ei tule arvioida hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa, varallisuutensa, ansioittensa, taustansa, yhteiskunnallisen asemansa tai ulkonäkönsä mukaisesti. Kaikki ihmiset ovat Jumalan kuvaksi luotuina olentoina ja ihmiskunnan jäseninä tasa-arvoisia sukupuoleen, oppiarvoon, rotuun, kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta. Yhteiskunnan tehtävänä on kristillisestä traditiosta ammentavan ajattelutavan mukaisesti taata kaikille kansalaisille yhdenvertaiset mahdollisuudet elämään niin hengen kuin ruumiinkin puolesta.

Tässä suhteessa kristinusko eroaa selkeimmin muista maailmanuskonnoista: sen sijaan että yksilö alistuisi passiivisesti ja fatalistisesti kohtaloonsa ja vaikeuksiinsa, hän pyrkii omalla aktiivisella toiminnallaan voittamaan nämä esteet ja parantamaan niin omaa kuin yhteisönsäkin elämää. Kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluu ihmisoikeuksien sekä kaikkien ihmisten välisen samanarvoisuuden korostaminen: mihinkään ihmis- tai etniseen ryhmään ei saa kohdistaa syrjintää tai vainoja eikä kenenkään yksilön ihmisoikeuksia saa uhata eikä ihmisarvoa polkea. Pyrkimys elää Jumalan tahdon mukaisesti ja arkisissa töissä ahkeroiden sekä lähimmäisiä kristillisellä asenteella kunnioittaen on muovannut kristinuskosta ammentavien yhteiskuntien sosio-kulttuurista todellisuutta kautta historian. Nämä periaatteet ovat heijastaneet vaikutuksensa myös valtiollisen toiminnan tasolle ja edesauttaneet hyvinvointia tuottavien elämänkäytäntöjen kehittymistä.

Varhaiskristillinen askeettinen perinne ja luostarihurskaudesta ammentava puritanistinen elämänasenne olivat pyrkineet voittamaan aineellista maailmaa hallitsevat vaikuttimet tavalla, joka merkitsi maailman hylkäämistä ja siitä vetäytymistä. Tämä askeettinen munkkihurskaus oli ollut korostetun individualistista ja keskittynyt yksilön oman hurskauselämän vahvistamiseen ja harjoittamiseen. Keskiajalla näkemys oli vielä vallitseva, mutta sai ajanoloon väistyä laajemman ja avarakatseisemman kristillisyyden tieltä - lähinnä protestanttisten ajatusten voittaessa uskonpuhdistuksen myötä alaa. Keskiaikainen ja sitä vanhempi katolinen ja akvinolainen kristillisyys olivat näet korostaneet ajattelutapaa, jonka mukaan kristillisen yhteiskunnan tärkein tehtävä oli valmistaa sieluja tuonpuoleiseen, kuolemanjälkeiseen elämään – ei niinkään parantaa tämänpuoleista maailmaa ja elämänolosuhteita.

Kristinuskon piirissä askeettis-puritaanisiin hurskauden muotoihin omistautuneet henkilöt olivat korostaneet Jumalan deus absconditus luonnetta. Tämä merkitsi näkemystä Jumalasta ihmiskunnan yläpuolella olevana, suvereenina ja tutkimattomana Luojana, jolla on täydellinen hallintavalta ihmiskuntaan nähden. Jumala on ollut olemassa ikuisuudesta alkaen ja Jumalan kaikkivaltiaat päätökset ovat määränneet paitsi ihmiskunnan, myös kunkin yksittäisen ihmisen kohtalon maan päällä. Tämä determintaatio eli Jumalan ennalta tapahtunut valinta koskee paitsi yksittäisen ihmisen syntymää ja elämää maan päällä, myös hänen kohtaloaan kuoleman jälkeen. Predestinaatio sisältää voimakkaan ja ehdottoman käsityksen ihmisyksilön kohtalosta paitsi hänen elämänsä aikana, myös tuonpuoleisuudessa: tuo kohtalo on ikuisuudessa määrätty ilman, että ihmisellä itsellään on mahdollisuutta siihen vaikuttaa.

Islaminuskoisilla Allah merkitsee lähes samanlaista, ehdotonta ja rajatonta valtaa ihmisen maanpäällisen ja tuonpuoleisen elämän yli; predestinaatio-oppi puhtaimmassa muodossaan merkitsee lähes yhtä pitkälle menevää käsitystä jumalallisen auktoriteetin ylivallasta ihmiseen nähden. Iankaikkiseen kadotukseen predestinoidut voivat vain valittaen todeta, että heidän syntisyytensä ja kadotukseen johtava tiensä on etukäteen heidän osakseen määrätty. Tämä sama kohtalo koskee myös eläimiä kalvinismin puhtaimman suunnan mukaan.

Jyrkkä predestinaation ajatus merkitsee, että ihmisyksilön eettisellä käyttäytymisellä ja muutoin moraalisella elämällä ei ole mitään merkitystä hänen enempää maanpäällistä kuin lopullista ja iankaikkista kohtaloaankaan määrättäessä. Sen sijaan pyrkimys elää moraalisesti ja Jumalan tahdon mukaisesti saattaa johtaa toisenlaisiin, tästä näkökulmasta jopa päinvastaisiin elämänkäytäntöihin psykologisesti arvioiden. Välttyäkseen ajatukselta, että ihmisen elämä olisi predestinoitu iankaikkiseen kadotukseen, yksilö pyrkii kaikin tavoin elämällään osoittamaan, että juuri hänen tilanteensa on päinvastainen eli että hänet onkin predestinoitu ikuiseen pelastukseen. Tähän johtopäätökseen on mahdollista tulla arvioimalla yksilön elämässä näkyviä ulkoisia ja sisäisiä merkkejä, jotka ovat osoituksena Jumalan hänelle osoittamasta armontilasta.

Jumalan ehdoton suvereenisuus lähes pakottaa ihmisen pääsemään selville niistä säätämyksistä, jotka ovat osoituksena tästä Jumalan taholta armahdettuna olemisesta. Näin oman iankaikkisen ja maanpäällisen kohtalon selville saaminen tulee ihmisyksilölle niin tärkeäksi, että se vaikuttaa perustavalla tavalla hänen arkiseen elämäänsä ja uskonnolliseen kilvoitteluunsa. Jumalaa ei tällä tavoin käsitettynä nähdä vain suvereenina, maailman ulkopuolella olevana yksinvaltaisena hallitsijana, vaan siinä korostuu myös näkemys Jumalasta luoduistaan huolta pitävänä Luojana. Kaitselmuksena, joka persoonallisesti ja rakkaudella osallistuu paitsi yksilöiden elämään, myös kaikkiin maailman tapahtumiin. Tämä näkemys alkoi korostua protestanttisen ja laaja-alaisemman reformoidun uskonnollisuuden voittaessa alaa keskiaikaiselta munkkihurskaudelta.

Kristinuskoon sisältyvä ajatus paitsi kaikkien ihmisten yksilöllisestä, individualistisesta arvosta, myös kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta sekä oikeudesta yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin on niitä keskeisiä näkemyksiä, jotka jo skotlantilainen moraalifilosofi ja taloustieteilijä Adam Smith (1723-1790) oli yhteiskunnallisissa pohdinnoissaan tuonut esiin. Smithin utilitaristinen yhteiskuntafilosofia rakentui keskeisesti näiden kristillisten perusperiaatteiden varaan, lähimmäisen vastavuoroisen huomioimisen ja kaikkien yhteistä hyvää korostavan eettisen yhteiskuntanäkemyksen varaan.

Adam Smith ja muut skotlantilaiset valistusfilosofit olivat samoilla linjoilla tämän moraalisen toiminnan edellytyksistä ja suhtautumisesta ”utiliteetin” käsitteen sisältöön. Monet luonnonoikeusteoreetikot olivat käyttäneet ”utiliteetin” käsitettä samassa merkityksessä: utiliteetti oli hyödyllisyyttä, välineellistä arvoa suhteessa johonkin tavoiteltavaan päämäärään. Erilaisilla instituutioilla, esimerkiksi rahajärjestelmällä, on utiliteettia, koska ne ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä tiettyihin ennalta asetettuihin päämääriin pääsemiseksi ja funktionaalisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Smithin kuuluisa ”näkymätön käsi” on tässä ajattelumallissa tulkittu utilitaristisesti: ideaaleissa olosuhteissa markkinoiden mahdollisimman vapaa ja rajoittamaton toiminta maksimoi paitsi yksilöllisen hyvinvoinnin ja hyödyn määrän, samalla se tuottaa ns. Pareto-optimaalisen tilan eli tilan, jossa kenenkään hyvinvointia ei voida lisätä vähentämättä samalla jonkun toisen hyvinvointia. Smith ja muut skotlantilaiset valistusfilosofit olivat näin ollen toisilla linjoilla utilitaristista talousajattelua määritellessään kuin mitä moderni markkinaliberalistinen taloudellinen ajattelu edellyttää: heidän perusteesinsä oli osoittaa, että moraalinen toiminta ei ole vain peiteltyä itsekkyyttä, vaan sillä on luultua syvällisempi, altruistinen ja epäitsekäs sisältö. Smith otti elämäntehtäväkseen osoittaa, että ihmiset tekevät moraalisia tekoja myös silloin, kun niistä ei ole odotettavissa itselle hyötyä tai palkkiota – moraali edellyttää, että toiminnan motivaatio voi olla myös epäitsekäs, muiden kuin omaan hyvään tähtäävää. Moraalinen toiminta edellyttää rohkeutta myös silloin, kun yleinen mielipide tai henkinen ilmasto on siihen nähden vastakkainen.

Saksalainen sosiologi ja yhteiskuntatieteilijä Max Weber (1864-1920) on Smithin näkemyksiin yhtyen katsonut, että hyvinvointia tuottavan taloudellisen toiminnan taustalla vaikuttava motivaatioperusta lepää kristinuskosta kumpuavien arvomallien varassa. Materiaalinen hyvinvointi ei myöskään Weberin mukaan ole niinkään seurausta taloudellisten toimijoiden päämäärärationaalisesta hyödyntavoittelusta, vaan ennemminkin seurausta heidän praktis-rationaalisesta, uskonnollisesti värittyneestä mielenlaadustaan.

Smithiläisittäin tulkittu eettinen utilitarismi ja weberiläisittäin tulkittu motivaatioperusta hyvinvointia tuottavan toimeliaisuuden takana heijastelevat kumpikin vuorovaikutteista suhdetta taloudellisen toiminnan ”muodon” ja ”hengen” välillä. Weberin ajattelussa tämä näkemys on jopa niin pitkälle viety, että siinä nähdään talouden ”hengen” eli taloudellisen toimeliaisuuden taustalla vaikuttavan uskonnollisen ”motivaatioperustan” suoranaisesti tukevan ja edesauttavan hyvinvointia tuottavaa yhteiskunnallista toimintaa.

Protestanttinen etiikka on jo smithiläisittäin käsitettynä ollut maailmanhistoriallisesti vaikuttamassa niihin sosio-kulttuurisiin mekanismeihin, jotka on nähtävissä myös modernien vapaata taloudellista toimintaa edustavien hyvinvointiyhteiskuntien taustalla. Tämä uskonnollinen mielenlaatu ja sen ulkonaisesti näkyvät heijastusvaikutukset eli askeettis-puritanistiset elämänkäytännöt, ammattiaskeesi, työmoraali ja ammattietiikka ovat niitä taustatekijöitä, jotka muodostavat kokonaan toisella tasolla operoivan selitysmallin taloudelliselle toimeliaisuudelle kuin pelkkä taloudelliseen hyötyyn tähtäävä ’utilitaristinen’ perustelu. Kyse ei ole näin ollen vain puhtaasti toiminnan ulkoisista muodoista ja päämäärärationaalisesta voitontavoittelusta, vaan ennen kaikkea sen taustalla vaikuttavasta hengestä ja psykologisesti määriteltävästä motivaatioperustasta.

Weberin näkemys on, että uskontoon sisältyvä eettis-moraalinen arvopohja sekä sen perustalle rakentuva normatiivinen järjestelmä määrää yleisesti ottaen kunkin kulttuurisen ja sosiaalisen järjestelmän yleissävyn. Weberin mukaan uskonto on toiminut perinteisesti kulttuurisia traditioita ja elämänkäytäntöjä säilyttävänä voimana, oli kyseessä sitten primitiivinen tai korkealle kehittynyt kulttuurinen järjestelmä. Uskontoon sisältyvä henkinen katsomusperusta toimii Weberin mukaan eräänlaisena puskurina alati vaihtuvia, keskenään yhä ristiriitaisemmiksi käyviä ja mitä erilaisimmin motiivein perusteltuja toimintakäytäntöjä vastaan.

Uskontojen sisällä tapahtuneet muutokset ovat pikemminkin ajoitettavissa historiallisesti ja yhteiskunnallisesti epävakaisiin ja levottomiin aikakausiin kuin vakiintuneisiin ajanjaksoihin. Uskonnollisen järjestelmän sisällä nämä muutosvaiheet puolestaan ovat heijastelleet laajempia, kulttuurisia ja sosiaalisia muutosvaiheita. Kristinusko syntyi aikanaan yhdessä tällaisessa kulttuurisessa murrosvaiheessa: antiikin kreikkalainen kulttuuritausta ja siihen sisältyvä maailmankuva muodostivat sen maaperän, jolle kristinuskoon sisältyvän maailmankatsomuksen oli suotuisaa rakentua.

Antiikin ajattelussa ja joissakin idän korkeakulttuureissa taloudellisen hyvinvoinnin hankkiminen on nähty yhtenä välttämättömänä edellytyksenä ns. ”hyvän elämän” saavuttamiseen. Aristoteleen, Platonin ja muiden antiikin yhteiskuntafilosofien mielestä yksilöllisen ja yhteisöllisen ”hyvän” elämän edellytykset pitivät sisällään paitsi yksityisesti, myös yhteisöllisesti saavuttaa riittävä määrä hyvinvointia ja sitä kautta onnellisuutta. Aristoteles erityisesti näki, että inhimillinen elämä oli päämäärärationaalista toimintaa, jonka keskeisenä tavoitteena oli saavuttaa tämä ”onnellisuuden” tila, ”hyvä elämä”. Myös konfutselaisuudessa on nähtävissä samanlainen perusasennoituminen ansionhankintaan kuin antiikin ajattelussa. Tämä asenne kuitenkin oli mieluummin rajoitetun positiivinen kuin kokonaan myönteinen: oli tarkoin pidettävä huoli siitä, että varallisuuden hankkimisesta ei saanut tulla itsetarkoitus, vaan sillä oli vain välineellinen arvo. Välineestä päämääräksi muuttuessaan varallisuuden hankkimisesta tuli hyveen sijasta pahe.

Kreikkalainen kulttuuritausta toi kristilliseen maailmankuvaan analyyttisen ja spekulatiivisen luonteen ja muokkasi länsimaista kristinuskon perustalle rakentuvaa sivistystä hellenistiseen suuntaan. Toisaalta kristillisellä kulttuurilla ja uskonnollisella maailmankuvalla oli antiikin kulttuuria vanhempi henkinen perusta eli vanha heprealainen ja profeetalliseen juutalaisuuteen perustuva traditiopohjansa. Voidaan jopa sanoa, että kristillinen kulttuuri ja uskonnollinen arvopohja oli muodostunut kahden erilaisen kulttuurisen ja uskonnollisen järjestelmän synteesinä eli a) antiikin kreikkalaisen ja hellenistisen kulttuurin sekä b) monoteistisen heprealais-juutalaisen uskonnon. Juutalaisuudesta kristinusko oli alusta alkaen omaksunut käsityksen yleismaailmallisesta eettisestä monoteismista eli näkemyksestä, että koko maailmankaikkeus oli yhden ainoan Kaikkivaltiaan jumalallisen Auktoriteetin alainen. Ihmiskunnalla ja koko inhimillisellä historialla on tämän monoteistisen näkemyksen mukaan merkitystä vain siinä määrin kuin se toteuttaa tämän yhden, Suvereenin Jumalan laatimaa suunnitelmaa ja luomistahtoa.

Kristinuskon syntyaikoina juutalainen maailma oli parhaillaan sopeutumassa osaksi Rooman imperiumia ja tähän sopeutumiseen vaikuttivat kyseisen maailmanvallan sisäisessä struktuurissa vaikuttaneet useaan eri suuntaan osoittavat voimat. Niistä vaikeuksista, joita tämä sopeutumisen aiheuttama pakkotilanne sai aikaan, kumpusivat ne monet juutalaissodat, joita käytiin pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen. Kristinuskon opillisen itsenäisyyden säilyttämisen näkökulmasta oli tärkeää, että se kykeni profiloitumaan omaksi uskonnolliseksi järjestelmäkseen ja ehkäistyi sulautumasta osaksi juutalaista uskontojärjestelmää.

Suuri ansio kyseisessä kehityksessä oli apostoli Paavalilla, joka muotoili selkeän opillisen pesäeron lakihenkiseen ja farisealaiseen juutalaisuuteen – sekä luonnosteli opetuksissaan, kirjoituksissaan ja toteuttamillaan lähetysmatkoilla kristillisen opin keskeisen sisällön. Toisaalta tämä Paavalin ja hänen seuraajiensa opillinen kehittely ja sen leviäminen ei olisi ollut mahdollista toisenlaisissa olosuhteissa kuin mitä Rooman imperiumi tarjosi: maantieteellisesti ihmisten lisääntynyt liikkuvuus oli mahdollista parantuneen tiestön ja infrastruktuurin ansiosta - mutta erityisesti henkisellä puolella kehitystä edesauttoi ihmisten laaja individualismi ja uskonnollisessa kentässä vallinnut synkretismi eli hyväksyvä suhtautuminen moniin erilaisiin uskonnollisiin suuntauksiin. Näin kristilliset elämänkäsitykset ja uskonnolliset perusasennoitumiset saivat vallita niiden keskuudessa, jotka olivat sen tiekseen valinneet.

Keskiajasta alkaen uskonpuhdistaja Martti Lutherin teologinen ajattelu on vaikuttanut reformaation jälkeisinä vuosisatoina ratkaisevasti pohjoismaisen hyvinvointiajattelun syntyyn. Pohjoismaille tärkeät arvot kuten ahkera työetiikka, lähimmäisenrakkaus sekä miesten ja naisten välinen tasa-arvo on yleisesti johdettu protestanttisesta etiikasta. Nämä kaikki ovat esimerkkejä siitä ’motivaatiotaustasta’ ja yksilön henkilökohtaisesta moraalisesta asennoitumisesta, joita juuri smithiläinen ja weberiläinen ajattelutapa edustaa.

Marylandin yliopiston kansantaloustieteen professori Robert H. Nelsonin uudessa teoksessa pureudutaan luterilaisuuden vähemmän tutkittuun ulottuvuuteen. Kirjan ’Lutheranism and the Nordic Spirit of Social Democracy: A Different Protestant Ethica’ keskiössä on luterilainen kutsumus, joka on tiivistetyssä muodossaan ilmaistu ns. kultaisessa säännössä: ”Tee toisille siten, kuin toivoisit heidän tekevän sinulle”. Nelsonin mukaan tämä ajattelutapa on toiminut etenkin 1900-luvun pohjoismaisen hyvinvointiajattelun pohjana. Nelson tuo teoksessaan esiin kristillisen etiikan merkittävää roolia pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja sitä edustavan talousjärjestelmän kehittymisessä nykyiseen muotoonsa.

Nelson hahmottelee yhteiskunnallisen kehityskulun samankaltaiseksi mitä sosiologi Max Weber protestanttisen etiikan yhteydessä ja vertailee kirjassaan uudella tavalla yhdysvaltalaista ja pohjoismaista käsitystä hyvinvointivaltiosta. Hyvinvointivaltiota hän pitää nimenomaan luterilaisista uskonkäsityksistä kumpuavana yhteisöllisen toiminnan mallina. Sosiaali- ja terveydenhoito, köyhistä ja syrjäytyneistä huolehtiminen, koulutus- ja kasvatustehtävät on hyvinvointivaltiossa siirretty valtiollisten ja kunnallisten viranomaisten ja julkisyhteisöjen tehtäviksi – pois perheiden ja sukujen sekä ennestään kirkollisten toimijoiden vastuulta.

Kaiken edellä kuvatun perusteella on selvää, että juuri protestanttista uskoa edustavat kansallisvaltiot ovat rakentuneet tällaisen ’kaikkien yhteistä hyvää’ palvelevan ja hyvinvointivaltiota edustavan yhteiskuntaidean pohjalle. Tänä päivänä sekulaaria luterilaisuutta ja hyvinvointiyhteiskuntaa haastavat yhteiskuntarakenteen voimakkaat muutokset ja varsinkin maahanmuuttajien kasvava määrä. Nelsonin mukaan nämä vaikeudet heikentävät talouskasvua ja sitä kautta yhteiskunnan kokonaishyvinvointia. Nelsonin mukaan Pohjoismaissa tulisi pohtia enemmän yhteiskunnan arvopohjaa, jolle poliittinen ja taloudellinen järjestelmä on rakentunut. Erityisesti hänen mukaansa kaivataan reflektointia siitä, mikä rooli uskonnolla tässä on.

Luterilaisen hyvinvointivaltion perusnäkemys siitä, että valtiovalta ylläpitää järjestystä ja huolehtii ihmisten tarpeista kiteytyy näissä Martti Lutherin sanoissa:

”Kun nyt (esivallan) miekka on kaikelle maailmalle erittäin tarpeellinen ja hyödyllinen rauhan säilyttämiseksi, syntien rankaisemiseksi ja pahantekijöiden hillitsemiseksi, niin kristittykin alistuu täysin alttiiksi miekan herruuteen. Hän maksaa veronsa, kunnioittaa, auttaa ja palvelee esivaltaa ja toimii kykynsä mukaisesti valtiovallan eduksi, jotta se pysyisi voimassa ja saisi osakseen kunnioitusta ja pelkoa, vaikkakaan hän itse ei tarvitse siltä mitään. Sillä hän katsoo vain sitä, mikä on hyvää ja hyödyllistä toisille”(WA 11,253; En minä kuole – vaan elän, 1967, 49).

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT