ARVOT JA APOLOGEETTINEN ARGUMENTAATIO UUSATEISMIA TORJUMAAN

ARVOT JA APOLOGEETTINEN ARGUMENTAATIO UUSATEISMIA TORJUMAAN

Kreikankielinen sana απολογια (apologia) tarkoittaa hyökkäyksen kohteena olevan näkökannan puolustamista. Nykyään apologetiikalla tarkoitetaan jonkin opin, erityisesti kristinuskon järjestelmällistä ja rationaalista puolustamista. Ennen kristinuskon leviämistä apologeettisiin kirjoitusiin kuuluivat sellaiset antiikin filosofiaa edustavat teokset kuten Sokrateen puolustuspuheet hänen oikeudenkäynneissään, tai kirjailija Apuleiuksen puolustuspuhe häntä koskevia noituussyytöksiä vastaan.

Kristillisenä käsitteenä apologia on merkinnyt kristittyjen puolustamista uskonvainojen keskellä – ajanlaskumme kahdella ensimmäisellä vuosisadalla apologetiikkaa harjoitettiin puolustettaessa kristinuskoa roomalaista ja juutalaista maailmankuvaa edustavassa todellisuudessa. Varhaisimpaan kristilliseen apologetiikkaan kuuluivat useiden varhaiskristillisten kirjailijoiden työt, kuten Justinos Marttyyrin apologiat sekä kirkkoisien, kuten Origeneen ja Tertullianuksen teokset. Nämä kristillistä uskoa ja elämää selittävät kirjoitukset oli usein laadittu oikeudessa esitettävän puolustuspuheen muotoon. Justinos puolusti kristittyjä erityisesti keisari Trajanuksen aloittamia kovaotteisia käytäntöjä vastaan vaatien, että lakia pitää soveltaa oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti.

Justinoksen aikana ei tosin ollut järjestelmällisiä kristittyjen vainoja, mutta jos joku todistetusti osoitettiin kristityksi, hänen piti joko uhrata jumalille tai siitä kieltäytyessään tulla mestatuksi. Justinos vetosi siihen, että ihminen on tuomittava tekojensa perusteella, ei pelkän kristityn nimen perusteella. Justinos pyrki tähdentämään, että kristityt ovat esimerkillisiä ja hyviä kansalaisia, mihin heidän vakaumuksensakin kannustaa eli suhtautumaan myös maalliseen esivaltaan kunnioittavasti – toisin sanoen ’antamaan keisarille sen, mikä keisarille kuuluu’. (https://www.luterilainen.net/kirkkovuosi/pyhien-muistopaivat-justinos-marttyyri/)

Antiikin Kreikassa syntyneen filosofisen ajattelun on perinteisesti katsottu asettuneen vastakkain myyttisperäisen uskonnollisen ajattelun kanssa. Antiikin filosofiaa kuvataan siirtymiseksi jumaltaruista järkeen perustuvaan ajatteluun – ja myyttisperäisistä totenapitämisistä logokseen. Maailmalle ja olemassaololle pyrittiin etsimään järkiperäisiä, rationaalisia ja luonnollisia selityksiä pikemminkin kuin etsimään niitä uskonnollisista ja jumalallisista perusteluista. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että antiikin filosofia olisi ollut täydellisen uskontokriittistä ja jumal’uskolle vierasta. Kriittisistä äänenpainoistaan huolimatta monet antiikin filosofit suhtautuivat uskontoon myönteisesti pikemmin kuin torjuvasti.

Ateistinen ajattelutapa oli harvinaista, sillä kaiken kaikkiaan uskonto oli elimellinen ja tärkeä osa antiikin kulttuuria ja ihmisten elämää. Esimerkiksi 500-luvulla eaa. elänyt Ksenofanes kehitteli abstraktia järkiperäistä käsitystä jumaluudesta ja tässä mielessä harjoitti siis eräänlaista filosofista teologiaa. Vaikka filosofit katsoivatkin, että kansanuskon jumaluutta koskevat käsitykset vaativat korjausta, he pitivät uskonnollisia instituutioita säilyttämisen arvoisina. Intellektuaaliset uudistamispyrkimykset olivat mahdollisia, koska uskonnon painopiste oli tuohon aikaan uskonnollisissa käytänteissä pikemmin kuin intellektuaalisissa kysymyksissä. Antiikin Kreikan uskonnollinen kulttuuri oli varsin suvaitsevaa filosofien spekulaatioita kohtaan.

Keskiajalla kristityt teologit pyrkivät perustelemaan kristillisen uskon totuuksien luotettavuutta muita todellisuuskäsityksiä vastaan. Tällöin apologialla tarkoitettiin kristinuskon puolustamista filosofisesti koherenttina ja aatteellisesti perusteltuna järjestelmänä. Sellaiset kristityt ajattelijat kuten Anselm Canterburylainen ja Tuomas Akvinolainen esittivät kuuluisat todistuksensa Jumalan olemassaolosta. Akvinolainen kirjoitti myös argumentteja ja puolustuspuheita islamilaisten filosofien esittämien ajatusten torjumiseksi. Akvinolaisen viisi jumala-todistusta sisälsivät esimerkiksi teleologisen, kosmologisen ja ontologisen todistuksen Jumalan olemassaolosta.

Akvinolaisen ajattelun taustalla on varhaiskristillisestä perinteestä peräisin oleva käsitys, jonka mukaan Jumala eroaa radikaalisti aistein havaittavasta ja inhimillisen järjen avulla käsitettävästä maailmasta. Erityisesti uusplatonismista vaikutteita saaneessa mystisessä teologiassa on korostettu, että jumalallinen todellisuus ylittää sen, mitä voimme ajatella tai sanallisesti ilmaista. Akvinolainen hylkäsi Jumalaan liitettyjen termien univookkisen tulkinnan – eli sellaisia termejä kuten hyvyys, totuus, oikeudenmukaisuus, rakkaus jne. ei käytetä Jumalasta puhuttaessa täysin samassa merkityksessä kuin puhuessamme luodusta todellisuudesta. Hän hylkäsi myös ekvivookkisen tulkinnan, jonka mukaan näitä termejä käytetään Jumalasta puhuttaessa täysin erilaisessa merkityksessä kuin puhuessamme luodusta todellisuudesta. Tuomaan mielestä oli oikeampaa, että Jumalaa kuvaavia termejä käytetään analogisesti eli osittain samassa, mutta osittain toisessa merkityksessä kuin luodusta todellisuudesta. Tämä johtuu siitä, että Akvinolaisen mukaan ihmisillä ei voi olla univookkista eli ”kirjaimellista” tietoa Jumalasta. Tuomaan ajattelussa on leimallisesti läsnä mystinen aspekti, jonka mukaan Jumalan olemus on ihmiselle perustaltaan käsittämätön. Näin siitäkin huolimatta, että Jumalasta voikin puhua olemassa olevien olioiden syynä ja hyvyyden lähteenä.

(https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/uskonnonfilosofia)

Uudelle ajalle tultaessa tapahtunut maailmankuvien muutos luonnontieteiden ja rationalistisen maailmankuvan vallatessa alaa sekä valistusaatteiden vanavedessä kehittyneet erilaiset liberaalien aatteiden ja filosofisen ateismin muodot vahvistuivat ja vaativat hegemoniaa. 1600- ja 1700-lukujen varhaismoderni filosofia ja ajanjakson loppupuolella syntynyt valistusfilosofia korostivat järkeä ilmoituksen sijaan. Kirkon auktoriteetin alkaessa heiketä useat valistusfilosofit kritisoivat uskonnollisia ja myyttisperäisiä ajattelutapoja. Avoin ateismi tosin oli vielä harvinaista, mutta mainituilla vuosisadoilla Jumalan olemassaoloa koskevia kysymyksiä alettiin tarkastella puhtaasti filosofisina eli kirkkojen teologiasta ja ilmoituksesta erillisinä kysymyksinä.

Sellaisessa kulttuuri-ilmastossa apologialla ryhdyttiin tarkoittamaan ennen muuta kristillisen uskon ja tieteellisen maailmankuvan yhteensovittamista, mutta yleisemmin käsitettynä Jumala-uskon järkiperäistä ja argumentoivaa puolustamista. Reformaatio ja sitä seuranneet uskonsodat – varsinkin 1600-luvulla käyty 30-vuotinen sota – nostivat esiin uudenlaisia kysymyksiä Euroopan uskonnollisessa kentässä. Protestanttien ja katolisten väliset oppikiistat liittyen vanhurskauttamis- ja kirkko-oppiin sekä sakramentteihin repivät Euroopan kirkollista yhtenäisyyttä. Tämä kirkollinen hajaannus ja jakaantuminen eri tunnustuksellisiin suuntauksiin nosti esiin myös rationaalisten perustelujen ja järkiperäisten filosofisten argumenttien roolin uskonnollisissa kysymyksissä. Filosofiajattelijoista osa päätyi kannattamaan puhtaasti järjelliseen päättelyyn pohjautuvaa ns. luonnollista uskontoa – sen valossa keskenään oppikysymyksistä kiistelevien kirkkojen teologiset kiistat näyttivät toisarvoisilta. Näihin näkemyksiin vaikutti osaltaan myös maailmankuvien tasolla tapahtuneet muutokset – löytöretkien avartama kuva maailmasta sekä sen myötä syntynyt tietoisuus erilaisten uskonnollisten ja henkis-kulttuuristen ajattelutapojen moninaisuudesta.

Apologian piiriin ovat perinteisesti kuuluneet juuri loogiset todistukset Jumalan olemassaolosta - postmoderniin filosofiseen keskusteluun nämä Jumala-todistukset ovat viime vuosikymmeninä palanneet uusina muunnelmina alkuperäisistä argumenteista. Jo edeltävällä vuosisadalla syntynyt uudenlaisen tapa tulkita Raamattua ja kristillisen historian tapahtumia johti historiallis-kriittisen eksegetiikan ja ns. tieteellisen raamatuntutkimuksen kehittymiseen. Ne alkoivat vähitellen vallata alaa ja etenkin läntisissä yliopistoissa ja teologikoulutuksessa niistä tuli valtavirtaa.

Amerikkalainen William Lane Craig, jolla on tohtorintutkinnot sekä filosofiasta että teologiasta, on pyrkinyt todistamaan Jumalan olemassaoloa niin filosofisin argumentein kuin teologisestikin. Häntä pidetään yhtenä tämän ajan huomattavimmista apologeeteista, joka on puolustanut uskoa Jeesuksen ruumiilliseen ylösnousemukseen. Craigin mukaan apologetiikka voidaan jakaa eri suuntauksiin riippuen siitä kohderyhmästä, jolle puhe on tarkoitettu. Apologia voi kohdistua ensinnäkin sisäänpäin eli yksittäisiin kristittyihin ja kristillisiin seurakuntiin. Tällainen apologia antaa vastauksia kussakin ajassa esiinnousseisiin kysymyksin ja väitteisiin, joilla kristillistä uskoa pyritään kyseenalaistamaan.

Apologetiikka voi suuntautua myös ulospäin, jolloin sen tehtävänä on pyrkiä tavoittamaan ei-kristityiksi lukeutuvia ihmisiä. Ulospäin suuntautuva apologia on tapa edistää ympäröivän maailman avarakatseisuutta ja siten edistää kristinuskon asemaa yhteiskunnassa ja ihmisten keskuudessa. Sitä mukaa kuin suhtautuminen kristinuskon perustotuuksiin hämärtyy ja heikkenee, erilaiset kriittiset uskomukset ja ennakkoluulot lisääntyvät. Näin varsinkin uusien ei-kristillisten maailmankatsomusten, uushenkisyyden ja erilaisia hereettisiä muotivirtauksia edustavien uskomusjärjestelmien piirissä. Niiden keskuudessa erityisesti klassisia kristinuskon perustotuuksia puolustavat kirkot ja seurakunnat nähdään taantumuksellisina ja mieluummin kartettavina saarekkeina, joiden nähdään olevan ristiriidassa modernin tieteen ja kulttuurinäkemysten kanssa.

Jälkikristillisenä aikana on kasvamassa sukupolvi, joka yhä tehokkaammin on omaksumassa ei-kristillisistä näkemyksiä ja kriittisiä käsityksiä kristillisen uskon luonteesta ja suhteesta tieteen ja kulttuurin uusimpiin valtavirtauksiin. Sitä mukaa kuin meillä Suomessakin kirkon jäsenmäärä on kääntynyt laskuun, kirkollisiin toimituksiin ja seurakunnallisiin tilaisuuksiin osallistuu viikosta ja vuodesta toiseen ne samat henkilöt, joille kristillisen sanoma on jo entuudestaan tuttua.

Kirkon tutkimuskeskuksen arvion mukaan vuonna 2021 kirkosta eronneiden määrä kasvoi taas edellisvuodesta: Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta arvioidaan eronneen noin 54 000 henkilöä, kun lukumäärä vuotta aiemmin oli noin 48 000. Tutkimuskeskus ennakoi, että evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä vuoden lopussa tulee olemaan hieman alle 3,7 miljoonaa eli kaksi kolmasosaa koko väestöstä. Samanlainen tilanne on seurakuntavaaleissa, sillä lopulta ne noin 15 prosenttia, joille seurakunta on jo entuudestaan tärkeää, vaivautuvat antamaan äänensä. Nykyisen apologian ehkä keskeisin kysymys onkin, kuinka kristillisen sanoman on mahdollista tavoittaa se suurin enemmistö, joka on virallisesti kirkon jäsenenä, mutta joka ei äänestä eikä osallistu aktiivisesti kirkon toimintaan?

On enemmän kuin aiheellista kysyä, tarvitaanko tämän ajan ’pakanallistumiskehityksen’ katkaisemiseksi uudenajan apologeetteja ja kristillisen uskon puolustamista kristillisen kirkon alkuvuosisatojen tapaan. Erityisesti kysymys koskettaa luterilaista valtakirkkoamme, sillä monissa ns. vapaissa suunnissa apologialle on annettu enemmän painoarvoa ja uhrattu resursseja sekä kehitetty erilaisia toimintamuotoja ihmisten tavoittamiseksi ja uusateismin torjumiseksi.

”Nyt ei ole taistelu siitä, mikä kirkko ja tunnustuskunta on oikeammassa kuin muut. Nyt on taistelu siitä, säilyykö perinteinen kristinusko tuleville sukupolville” toteaa teologian maisteri Santeri Marjokorpi, joka aloitti uskoa ja ajattelua tukevan Perusta-lehden päätoimittajana vuoden 2019 alussa. Marjokorven mukaan ”vanhat kirkolliset jaot ovat menettäneet merkityksensä. Sen sijaan kysymys konservatiivisesta ja liberaalista kristillisyydestä halkaisee kaikki kirkot. Olen lähempänä muiden kirkkojen konservatiiveja kuin oman kirkkoni liberaaleja” Marjokorpi toteaa. Hän puhuu myös ”klassisesta” ja ”revisionistisesta” kristinuskon tulkinnasta. Klassisella kristinuskolla hän tarkoittaa sitä uskoa, ”jonka kaikki kristityt ovat aina ja kaikkialla uskoneet”. Tämä uskonsisältö on tiivistettynä esimerkiksi uskontunnustuksissa.

Ensimmäisessä pääkirjoituksessaan (Perusta 1/2019) Santeri Marjokorpi kirjoittaa kristillisen kentän suuresta murroksesta. Yhdysvalloissa valtavirran protestanttiset kirkot (engl. mainline churches), joihin kuuluvat monet perinteiset luterilaiset, metodistiset, presbyteeriset ja episkopaaliset kirkkokunnat, ovat 1960-luvulta alkaen menettäneet valtavasti jäseniä. Samaan aikaan Raamatun arvovaltaa korostavat evankelikaalit (evangelicals) seurakunnat ovat suurin piirtein säilyttäneet asemansa.

Vastaava ilmiö on käymässä Marjokorven mukaan myös Euroopassa. Kansankirkot menettävät kaikkialla jäseniä, myös Suomessa, kuten aiemmin esitetyistä luvuista on pääteltävissä. Kirkon nelivuotiskertomuksia seuraava voi kuitenkin todeta, että uskonnollisuus ylipäätään tai edes tunnustautuminen kristityksi eivät ole vuosien varrella vähentyneet. Siitäkin huolimatta, että ihmiset etääntyvät kirkosta ja sen jäsenyydestä, he eivät välttämättä luovu kristillisestä ajattelutavasta. Moni uskoo, vaikkakaan ’ei samoin kuin kirkko opettaa’.

Suomen luterilaisen kirkon toiminnassa on kyllä jo varhain havaittu tarvetta kristillisen uskon puolustamiseen ja esilläpitämiseen – ei ainoastaan kirkon jumalanpalvelus- ja seurakuntaelämässä, vaan myös suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja maailmaan. Toisin sanoen suorittamalla W. L. Craigin ilmaisevin tavoin sekä sisäistä että ulkoista apologiaa: viemällä toisaalta kristillistä sanomaa ei-kristittyjen keskuuteen ja toisaalta puolustamalla kristillistä uskoa omassa maassamme ja kristikunnan piirissä. Maahamme perustettiin Suomen Kirkon Sisälähetysseura Sortavalassa vuonna 1905 ajatuksena soveltaa uusia diakoniasta nousevia ajatuksia Suomen oloihin. Sisälähetysseuran perustaja rovasti Otto Aarnisalo halusi siirtää myös Sortavalassa sijainneen Diakonissalaitoksen vuonna 1906 Sisälähetysseuran omistukseen.

Kuten jo kirkkolaki ja kirkkojärjestys osaltaan osoittavat, diakonia yleisesti ja diakoniatyö erityisesti ovat vakiintuneet Suomen evankelis-luterilaisen kirkon käytännön toimintaan ja teologianharjoitukseen. Kristillisen sanoman esilläpitämistä ja kirkon tehtävää nyky-yhteiskunnassa puolustetaan pitkälti vaikeuksien keskellä ja avun tarpeessa olevien ihmisten auttamistyön kautta. Kirkon jäsenenä pysymistä perustellaan vetoamalla juuri kirkon suorittamaan diakoniatyöhön eli siihen, että auttamistyö kohdistuu köyhiin, sairaisiin, turvapaikanhakijoihin ja muihin vaikeiden elämäntilanteiden keskellä eläviin ihmisiin.

(https://evl.fi/plus/seurakuntaelama/diakonia/tietoa-diakoniasta/Kalle Kuusimäki)

Kristilliseen sanomaan sisäänrakennettu lähimmäisenrakkaus vetoaa valtaosaan ihmisistä. Onhan ns. kultainen sääntö yksi keskeisimpiä kristilliseen sanomaan ja myös Kristuksen kirkolleen antamiin tehtäviin kuuluva ohje. Diakonia ja kristillinen julistus kuuluvat välttämättä yhteen. Niitä ei saisi kuitenkaan kirkollisen toiminnan painopistealueita määriteltäessä ja toimintaresursseja jaettaessa erotella niin, että toinen on toista tärkeämpi. Kristuksen evankeliumi on kokonaisvaltainen, joka pitää sisällään niin ihmisen materiaaliset ja ruumiilliset kuin hengelliset ja henkisetkin tarpeet.

Silti diakonia-perustelu ei näytä vakuuttavan kaikkia. Jos ihmiseltä puuttuu suhde kirkkoon ja seurakuntaelämään, vetoaminen johonkin kasvottomaan instituutioon ei vakuuta, vaikka se sanomansa puolesta olisikin hyvällä asialla. Ihmisen suhde Kristukseen ja hänen kirkkoonsa näyttää syntyvän konkreettisten ihmisten kohtaamisten ja henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Maassamme on yleisesti ollut esillä näkemys pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jota on puolustettava kaikin keinoin. Tältä osin on yhä enemmän esiintynyt ajattelutapaa, jonka mukaan ihmisten auttamisen tulisi olla koko yhteiskunnan asia ja siitä syystä kirkollisesta instituutiosta ja uskonnosta riippumaton.

Kirkon yhteiskunnallisen aseman heikkenemistä tutkinut Santeri Marjokorpi on kiinnittänyt huomiota siihen, että jäseniä menettävät perinteiset kirkot ovat omaksuneet hyvin vahvan sosiaalieettisen painotuksen. Eli juuri ne valtakirkot, joiden toiminnassa korostuvat tämänpuoleiset, maalliset ja arjen auttamistoimintaa sivuavat painopistealueet. Jumalasta ja tuonpuoleisuudesta eli hengellisistä ja ihmisen uskonnollista kasvua tukevista painopistealueista vastaavasti puhutaan vähemmän. Toinen muutos on pyrkimys mukauttaa opetusta yhteiskunnan asettamien paineiden mukaan. Siitä, mikä kristinuskossa on modernin ajattelun näkökulmasta poikkeavaa tai jopa loukkaavaksi koettua, on pyritty vaikenemaan tai ainakin opetusta muuttamaan ja sanomaa harmonisoimaan. ”Kirkon pitäisi olla oikeasti vastakulttuurinen voima, jopa vähän kapinallinen. Ei pitäisi pelätä sitä, että jos sanomme jotain, joku eroaa kirkosta” toteaa Marjokorpi.

Luterilaisen kirkon diakonia-käsitteen yhteyteen on liitetty erilaisia lisämääritteitä, joiden avulla on pyritty erottelemaan tai painottamaan joitain tehtäväalueita ja ulottuvuuksia. On puhuttu mm. karitatiivisesta (lähimmäisen hätää lievittävä), katekeettisesta (pedagoginen), liturgisesta, missionaarisesta (evankeliumia julistava), pastoraalisesta (sielunhoidollinen), yhteiskunnallisesta (sosiaalisesta, hädän yhteiskunnallisia syitä poistava) tai ekologisesta diakoniasta (ks. esim. Kansanaho 1960, 8–10). On ehkä aiheellista kysyä, onko painopistealueet asetettu ja resurssoitu oikeasuuntaisesti kirkon jäsenmäärän ja kastettavien lukumäärän vuosi vuodelta laskiessa. Toisin sanoen kysyä, onko kirkollinen toiminta maamme rajojen sisällä liikaa painottunut käytännön auttamistehtävien hoitamiseen – toisin sanoen karitatiivisen, yhteiskunnallisen, sosiaalisen ja ekologisen diakonian ylikorostumiseen missionaarisen, pedagogisen ja pastoraalisen diakonian kustannuksella? On toivottavaa, että kysymys aineellisen auttamisen ylikorostumisesta hengellisen ja kasvatuksellisen tehtävän kustannuksella, nousee askarruttamaan yhä useampaa kirkollista päättäjää ja seurakunnallista työtä tekevää vastuunkantajaa.

Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan myös ihmisen tiedolliset kyvyt ovat lankeemuksen seurauksena vääristyneet. Sen seurauksena yksin oman järkensä varassa elävä ihminen ei luonnostaan etsi Jumalan tuntemista, vaan mieluummin pakenee sitä. Näin siitäkin huolimatta, että ihminen on jo luomisesta alkaen tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä ja etsimään niitä totuuksia, joita kristillinen sanoma perimmältään edustaa. Usko on kirjoitettu ihmisen sydämeen, kuten Raamatussa sanotaan – tiedosti ihminen sitä itse tai ei. Room. 10:8: ”Mitä siis on sanottu? - Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme.”

Kristillinen usko perustuu Jumalan historiassa suorittamiin todellisiin pelastustekoihin, jotka toteutuivat Jeesuksen Kristuksen uhrikuolemassa kaikkien ihmisten puolesta. ”Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23). Usko ei ole muusta elämästä erillinen saareke, vaan kristinuskoon sisältyvät totuudet koskevat sitä samaa ihmisluontoa ja arkista todellisuutta, jonka keskellä ihmiskunta muutoinkin elää. On tärkeää, että ihmisille on tarjolla paitsi rationaalisen järjen ja luonnontieteellisen tiedon sisältämä kuva todellisuudesta – mutta aivan yhtä tärkeää, ellei vielä tärkeämpää on tiedostaa, että ihminen on aina myös henkinen ja hengellinen olento. Ihmisellä on sielu ja henki, joiden alkuperä ja kosketuspinta todellisuuteen on jumalallista alkuperää.

Siksi me tarvitsemme nykyajassa yhä selkeämmin apologeettista puolustuspuhetta, joka ankkuroituu todellisiin historiassa toteutuneisiin tapahtumiin, yhtä hyvin rationaalisen kuin hengellisen todellisuusulottuvuuden näkökulmasta. On kohtalokasta unohtaa, että yksinomaan rationaalinen järki ja sen päätelmät voisivat koskaan johtaa ihmisiä Jumalan tuntemiseen ja Kristuksen pelastavan armon luokse. Loogiseen päättelyyn ja puhtaasti tieteelliseen tietoon perustuva järkiperäinen ajattelu voivat sen sijaan olla johtamassa ihmismieltä pois evankeliumin Sanasta ja elämän perimmäisten totuuksien ymmärtämisestä. Kuten apostoli Paavali toteaa: ”Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle” (2. Kor. 10:5).

Edellä mainitun ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa, että Jumalan sanan julistus ja sakramentit tavoittavat nykyajan ihmisen niin täydellisesti, että argumentaatiossa ei ole sijaa enempää rationaaliselle ajattelulle kuin filosofisille pohdinnoillekaan. Pahimmillaan sellainen asenne johtaa todellisuudesta vieraantuneeseen fundamentalismiin ja fideismiin, jossa järjen ääni on karkotettu kokonaan pois. Tällaisesta uskon ja järjen sekä uskonnon ja tieteen vastakkainasettelusta maamme luterilaiset piispat varoittavat kolmisen vuotta sitten julkaistussa puheenvuorossaan ”Tieteiden lahja. Piispojen puheenvuoro tieteiden arvosta ja tehtävästä Jumalan luomakunnassa” (Kirkkohallitus Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 84/2019). Julkaisussa todetaan: ”Tiede on osoittautunut ylivoimaiseksi tavaksi saavuttaa aistein havaittavaa eli empiiristä maailmaa koskevaa tietoa. Tiede auttaa ymmärtämään fysikaalisen todellisuuden ihmeellisiä lainalaisuuksia, biologisen elämän hämmästyttävää monimuotoisuutta ja ihmismielen kätkettyjä salaisuuksia. Ilman tätä tietoa ihmiskunnan globaaleja haasteita ei kyetä ratkaisemaan.”

Vaikka onkin totta, että evankeliumin julistus ja sakramentit synnyttävät pelastavan uskon, myös filosofia voi palvella teologiaa poistamalla esteitä ikuisuusulottuvuutta koskevalta ajattelulta. Erottamalla teologia mahdollisimman kauas filosofiasta on menetetty arvokasta filosofiseen etiikkaan ja moraaliarvoihin nojaavaa apologeettista argumentaatiota. Piispat toteavat, että ”pelkkä tieto ei kuitenkaan yksin riitä. Tarvitaan myös viisautta, jotta tietoa sovelletaan oikein ja vastuullisesti. Tarvitaan arvoja, joita ilman tieto kadottaa päämäärän. Tarvitaan nöyryyttä, jota ilman emme kykene kuulemaan toisia ja korjaamaan pinttyneitä ajatustapojamme. Tarvitaan motivaatiota, jotta saisimme voimaa elää oikein. Siksi kirkko haluaa kutsua kaikkia tieteiden palveluksessa toimivia – heidän aatteellisista, poliittisista ja uskonnollisista vakaumuksistaan riippumatta – entistä vahvemmin mukaan vuoropuheluun ja yhteistyöhön kaikkien ihmisten ja koko luomakunnan hyväksi.”

https://evl.fi/documents/1327140/59134327/tieteiden-lahja.-piispojen-puheenvuoro-tieteiden-arvosta-ja-tehtavasta-jumalan-luomakunnassa.pdf

Anne Thil

OTK, VT, TM, TL, FT