USKONNON ADAPTIIVINEN JA INTEGRATIIVINEN FUNKTIO YHTEISKUNNASSA

USKONNON ADAPTIIVINEN JA INTEGRATIIVINEN FUNKTIO YHTEISKUNNASSA

Institutionaalisesta aspektista käsin tapahtuvassa yhteiskunnallisessa selittämisessä uskonto ja siihen perustuva arvomaailma merkitsevät niiden edustamien eettisten koodien käsittämistä sellaisiksi riippumattomiksi muuttujiksi, jotka lisäävät yhteisöjen sisäistä integraatiota sekä ohjaavat yhteiskunnallisten alajärjestelmien funktionaalista toimintaa. Keskeisenä näkökulmana on uskonnon asema yhteisöllisessä toiminnassa, jolloin uskonnon ja siihen sisältyvien sosiologista merkitystä omaavien elementtien avulla selitetään yhteisöä eikä itse uskontoa. Tässä selittämisessä joudutaan ottamaan huomioon myös sellaisia sosio-kulttuurisia tekijöitä, jotka ohjaavat yksilöiden käyttäytymistä heidän motivaatiotaustaansa ja psykologisia muuttujia ilmentävästä tasosta käsin.

Yhteistä näille näkökulmille on, että uskonto ja siihen perustuva arvomaailma tarjoavat käsitteitä ja käsitejärjestelmiä, jotka kertovat paitsi yksilöille, myös yhteisöille, mikä on hyvää tai pahaa, mikä tavoittelemisen arvoista, mikä mahdollista tai mahdotonta. Uskonto tarjoaa käsitejärjestelmän, jonka antaman mallin ja koodiston avulla paitsi yksilöiden, myös yhteisöllisten toimijoiden on mahdollista tiedostaa ja arvottaa tavoittelemiaan päämääriä.

Kristinuskoon sisältyvän käsitejärjestelmän voi kiteyttää kahteen keskeiseen sanaan eli universalismi ja aktiivisuus. Näiden kahden peruspiirteen voi katsoa olleen tunnusomaista kristinuskolle läpi sen historian.

Aktivismi kristinuskossa merkitsee ennen kaikkea uskontoon sisältyvien arvostuksellisten ja normatiivisten elementtien ottamista hallintaan ja niiden aktiivista käyttämistä Jumalan tahdon mukaisesti esteiden ja haitallisiksi koettujen olosuhteiden voittamiseen ja muuttamiseen. Universalistiseen näkemykseen puolestaan liittyy keskeisesti ajatus ajasta ja paikasta riippumattomasta jumalallisesta järjestyksestä ja totuudesta, aatteista ja moraalisysteemistä, joka on tarkoitettu kaikille maapallolla eläville ihmisille, ei vain tietylle kansalle tai yhteiskuntaryhmälle. Nämä universaalit ja yleismaailmalliset totuudet ovat moraalisesti hyviä ja tosia, ei vain joillekin ne omaksuneille kristityille yhteisöille, vaan kaikille muillekin ihmisyhteisöille, niiden kulttuuritaustasta ja elinolosuhteista riippumatta.

Toisin kuin fatalistisen elämänkäsityksen leimaamissa suurissa itämaisissa uskonnoissa, kristinuskossa on keskeistä yritys uudistaa maailmaa aktiivisen väliintulon kautta. Sen sijaan, että yksityiset elämänkohtalot ja yhteiskunnalliset olosuhteet hyväksyttäisiin fatalistien tavoin sellaisenaan, rohkaisee kristinusko taisteluun epäinhimillisiä olosuhteita, epäoikeudenmukaisuutta ja epätasa-arvoa vastaan. Yhteiskunnallisella tasolla se merkitsee ennen kaikkea pyrkimystä luoda hyvä ja oikeudenmukainen yhteiskunta, jossa inhimilliset päämäärät ja kaikkien yhteinen hyvä muodostavat yhteiskunnallisen käsitejärjestelmän perusstruktuurin.

Kristinuskoon sisältyvillä yleismaailmallisilla moraalisilla totuuksilla ja sosiaalis-eettisillä periaatteilla on ollut perustavaa laatua oleva vaikutus siinä sosiaalis-yhteiskunnallisessa kehityksessä, joka on heijastanut vaikutustaan demokratian, tasa-arvon ja hyvinvoinnin sekä oikeudenmukaisuuden pyrkimyksissä, ei ainoastaan kristittyjen länsimaiden elämässä, vaan laajemmin myös koko ihmiskuntaa koskevassa todellisuudessa. Moraalisesti ja eettisesti hyvää ei voi rajata vain siihen, mikä on hyvää minulle, vaan sen on sovittava kaikille muillekin ihmisille.

Nämä kristilliseen traditioon sisältyvät peruselementit ovat olleet yhtenä keskeisenä tekijänä länsimaisen sivilisaation kehittymisessä ja vahvistumisessa sellaiselle tasolle, että voidaan puhua jopa länsimaisen sivistyksen voittokulusta yleismaailmallisessa katsannossa: tieteen kehittyminen huippuunsa nimenomaan länsimaissa; oikeuden ja lain käsitteen universaalisuus roomalaisen oikeuden ja sitä edeltäneiden kreikkalaisen ja stoalaisen ajattelun pohjalta. Universalistisen ajattelutavan vaikutukseksi voidaan nähdä myös yksilöllisyyden voimakas korostaminen, joka perustuu ajatuksen jokaiseen ihmiseen sisältyvästä kuolemattomasta sielusta ja jokaisen ihmisyksilön luovuttamattomasta arvosta suhteessa paitsi Jumalaan, myös toisiinsa.

Uskontoon sisältyvät perusperiaatteet määräävät keskeisissä kohdin kunkin kulttuurin yleissävyn, siitä huolimatta että kulttuuriset ja maantieteelliset olosuhteet puolestaan määräävät pitkälti uskontojen syntymiseen ja leviämiseen vaikuttavia tekijöitä. Kristinuskoon sisältyvä ajatus paitsi kaikkien ihmisten individuaalisesta arvosta, myös kaikkien samanarvoisuudesta sekä oikeudesta tasavertaisiin yhteiskunnallisiin mahdollisuuksiin, on lähtemättömällä tavalla leimannut länsimaisten yhteiskuntien oikeudellista ja kulttuurista kehittymistä. Muissa kuin läntisissä yhteiskunnissa uskontoon perustuvilla normatiivisilla ja arvostuksellisilla elementeillä on ollut yhteiskunnallista toimintaa aktivoivasta lähtökohdasta poikkeava vaikutussuunta: useimmissa primitiivisissä yhteisöissä ja vahvan perinnetaustan omaavissa korkeakulttuureissa uskonnolla on ollut pikemminkin säilyttävä ja stabilisoiva vaikutus kuin uudistava.

Tästä sopeutumisen ajatuksesta lähtevä kulttuuris-uskonnollinen käsitteistö muodostaa henkisen katsomusperustan useimmissa itämaiden suurissa sosio-kulttuurisissa yhteisöissä: niissä fatalistinen olosuhteisiin sopeutuminen käsitetään vakaan sosiaalisen järjestyksen organisaatioksi, jonka perusta on mystis-uskonnollisessa arvomaailmassa. Intiassa hindulaisuus ja filosofinen brahmalaisuus, kungfutselaisuus Kiinassa, sekä laajalle Aasian maaperälle levinnyt buddhalaisuus ovat kaikki leimanneet suurten itämaisten kulttuurien elämäntapoja ja peruskäsitteistöä.

Ajatuksen yhdestä universaalista, kaikkia ihmisiä koskevasta eettisestä monoteismista esittivät vasta Vanhan Testamentin hebrealaiset profeetat. Vastoin sitä ennen vallinneita uskonnollisia ja antiikin kulttuurisia traditioita he uskalsivat ensimmäisinä tuoda esiin ajatuksen ihmiskunnasta kokonaisuudessaan yhden jumalallisen Tahdon alaisena. Tahdon, joka toimii jatkuvasti uutta luovana ja koko luomakunnasta huoltapitävänä järjestyksenä. Kristinuskoon sisältyvä universalistinen näkemys muodostaa synteesin hebrealaisesta ja kreikkalaiseen traditioon sisältyvästä ajattelutavasta: profeetallisesta juutalaisuudesta periytyvä ajatus eettisestä monoteismista yhdistettynä kreikkalaiseen rationaalis-filosofiseen käsitteistöön.

Sosiologian klassikoista useat korostavat uskonnollisen arvoperustan institutionaalista puolta erityisesti läntisissä yhteiskunnissa: uskonnolla ja siihen sisältyvillä arvostuksellisilla ja normatiivisilla elementeillä on heidän mukaansa myös modernissa yhteiskunnassa luovuttamattoman tärkeitä, sekä psykologisia että sosiaalisia funktioita yhteisöjen koossapysymiselle ja säilymiselle. Nämä funktiot ovat jopa niin tärkeiksi koettuja, että yhteiskuntaa ei voi katsoa olevan edes olemassa, mikäli nämä keskeiset funktiot puuttuvat:

Uskonnon adaptiivinen eli näennäinen funktio sekä tyydyttää toiveen saavuttaa tärkeiksi koetut päämäärät että antaa yhteisölle sen koherentin toiminnan turvaavan ja jatkuvuuden kannalta elintärkeän sisäisen kiinteyden. Uskonnon integratiivinen eli todellinen funktio puolestaan tarjoaa yhteisölle sellaisen yhteisen "käyttäytymisympäristön", jonka puitteissa on mahdollista tyydyttää kaikki yhteisön olemassaolon kannalta välttämättömät vähimmäisvaatimukset. Tällaiset vähimmäisvaatimukset, kuten orientaatio yhteiseen kohteeseen ja päämäärään, yhteiseen aikaan ja paikkaan, sekä myös yhteiseen motivaatioon ja yhteisiin arvoihin, ovat minkä tahansa yhteisön olemassaolon ja sosiaalisen integraation kannalta välttämättömiä.

Uskonpuhdistaja Martti Luther korosti yhteiskuntanäkemyksissään ”esivallan” sosiaalista vastuuta ja tehtäviä. Niihin kuuluivat sekä yhteiskunnan kokonaisuudesta että yksityisten ihmisten tarpeista huolehtiminen. Näihin tehtäviin kuului sairaiden hoitaminen, jota varten oli perustettava yleisiä sairaaloita, sekä koulutuksesta huolehtiminen julkisen varoin ylläpidettävissä koululaitoksissa. Vain siinä tapauksessa, että esivalta laiminlöi oman vastuunsa, tuli yksityisten kansalaisten huolehtia kultaisen säännön perusteella lähimmäisistään.

Ihmisen syntisestä ja langenneesta tilasta huolimatta hänessä on jäljellä kuitenkin osa alkuperäisestä tilasta, jossa toteutuu Jumalan rakkauden kautta vaikuttava työ lähimmäisten hyväksi. Tätä ilmentää luonnollinen moraalilaki, joka on kirjoitettu ihmisen sydämeen, ja joka saa ilmaisunsa selkeimmin ”kultaisessa säännössä”. Kultainen sääntö on Lutherin käsityksen mukaan Jumalan oma käsky, joka kehottaa rakastamaan Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistä niin kuin itseä. Tähän kultaiseen sääntöön voidaan palauttaa myös kymmenen käskyn sisältö. Näin sekä kultainen sääntö että kymmenen käskyä ovat kumpikin ilmausta luonnollisesta moraalilaista.

Lutherin kultaisen säännön periaate ei ole vain ihmisten kahdenvälisiä suhteita koskeva periaate, vaan sen soveltaminen yhteiskunnallisen elämän tasolle on siitä yhtä hyvin johdettavissa. Luterilainen sosiaalioppi juontaa juurensa Lutherin kahden regimentin opista, joka tarkoittaa ihmisyhteisöjen kahdenlaista ulottuvuutta: a) Maallisen regimentin piiriin on katsottava kuuluvan kaikki yhteiskunnan jäsenet heidän kunkin omassa tehtävässään, ei siis enää vain Lutherin mainitsemia valtiota tai ”esivaltaa” – tämän maallisen regimentin tuli huolehtia ihmisten perustarpeista ja yleisestä hyvinvoinnista. b) Hengellinen regimentti puolestaan toi Jumalan itsensä sanan ja sakramenttien kautta ihmisille läsnäolevaksi heidän henkilökohtaisessa elämässään.

Maallisen regimentin kautta Jumala lahjoittaa aineellista ja ajallista hyvää, kun taas hengellisen regimentin kautta iänkaikkista ja hengellistä hyvää.

Kultaiseen sääntöön sisältyy myös Lutherin käsitys lain kahdenlaisesta tehtävästä: ihmisen sisällä on laki (luonnollinen moraalilaki), joka a) vaatii ensisijaisesti kunnioittamaan Jumalaa kaiken hyvän lähteenä ja b) toiseksi kohtelemaan lähimmäistä samoin kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Näin Lutherin lakikäsityksen kahtalaiseen sisältöön on luettavissa paitsi rakkauden vaatimus, myös käsitys moraalisesta harkinnasta ja omakohtaisesta päättelystä rakkauden käskyn noudattamiseksi. Rakkauden laki kohdistaa huomionsa näin ollen luonnostaan omaa hyväänsä etsivän ihmisen itsensä ulkopuolelle, eli Jumalaan ja lähimmäiseen.

Luterilaisessa etiikassa moraalisen päättelyn ja harkinnan lähtökohta poikkeaa näin ollen ratkaisevasti normatiivisen etiikan velvoite- tai seurausluonteesta: yksilön eettisen käyttäytymisen lähtökohtana on toisen eli lähimmäisen sijaan asettuminen sekä eläytyminen lähimmäisen tilanteeseen ja hänen tarpeisiinsa.

Reformoidun uudistusliikkeen perustajana pidetty Jean Calvin (1509-1564) omaksui Genevessä asuessaan uskonpuhdistuksen keskeiset periaatteet, vaikka reformoituihin luetaan muitakin oppisuuntia, kuten Sveitsissä syntyneen Ulrich Zwinglin (1484-1531) luonnosteleman reformistisen teologian suuntaus. Reformoidussa kirkossa on tästä johtuen vaikuttanut myös muita kuin kalvinistisia ajatussuuntia. Reformoituja kirkkoja on syntynyt kaikkialle muualle Eurooppaan paitsi Pohjoismaihin, vaikka missään ne eivät ole päässeet valtakirkon asemaan. Reformoidun etiikan perustana on Raamatun oma ilmoitus. Voidakseen toimia eettisesti oikein ihminen tarvitsee paitsi Raamatun antamat ohjeet, myös uskon kautta saadun ymmärryksen niiden omaksumiseen. Reformatorinen käsitys etiikasta ei rakennu näin ollen luterilaisen käsityksen mukaisesti ihmisen luonnollisen moraalilain varaan. Vaikka luonnollista moraalilakia ei täysin kiistetäkään, pidetään ihmisen kykyä toimia luonnollisen järkensä varassa moraalisesti oikein erittäin heikkona, jopa olemattomana.

Reformatorinen käsitys yhteiskuntaetiikasta ei niinikään rakennu sen varaan, miten ihmiset luonnostaan moraalisesti toimivat ja käsittävät, vaan siinäkin keskeisellä sijalla on Jumalan oma ilmoitus. Raamatun sanalla on näin ollen keskeinen merkitys paitsi Jumalan sanan välittäjänä, myös eettisen elämäntavan opettajana. Näin ollen valtionkin toiminta pyritään rakentamaan Jumalan ilmoituksen varaan. Tästä syystä reformoidut tekevät selvän eron Jumalan ilmoitusta edustavan ja välittävän kirkon sekä maallisista asioista huolehtivan valtion välillä. Näiden kesken tulisi kuitenkin vallita keskinäinen kunnioitus ja yhteistyö. Reformoidun ajattelutavan mukaan juuri kirkon tulisi tarjota myös maalliselle yhteiskunnalle elämän malli: kirkossa toteutuvan jumalallisen vanhurskauden tulisi heijastua yhteiskuntaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutumisena ja Jumalan kunnioittamisena.

Pohjoiseurooppalaiseen ja anglosaksiseen uskonnollis-eettiseen käsitteistöön sisältyvät, psykologista suoritusmotivaatiota korostavat elementit korreloivat voimakkaasti protestanttista yhteiskunta- ja talousetiikkaa edustavan koodiston kanssa. Erityisesti yhteiskuntafilosofi Max Weber on omaksunut paljon yhteiskunnallisia vaikutteita reformoidusta opista ja eritysesti kalvinismista. Weberin käsityksen mukaan Jumalan ilmoitus ja puhuttelu käytännön elämän tasolla ilmenee siten, että nimenomaan ahkeralla työllä saavutettu hyvinvointi on maailmassa saatava merkki Jumalan hyväksynnästä. Weberin mukaan protestanttinen etiikka on ollut pitkälti myötävaikuttamassa taloudellisen hyvinvoinnin syntyyn Euroopassa, sillä eettinen sosiaalinen käyttäytyminen motivoi ihmisiä säästäväisyyteen ja ahkeruuteen – sitä kautta yhteiskunnallisen vaurauden syntymiseen.

Taloudellisen toiminnan tasolla kalvinismi on merkinnyt taloudellista liberalismia edustavien aatteiden kehittymiseen nimenomaan niistä maissa, joissa on ollut voimakas kalvinistinen vaikutus. Tällaisia maita Euroopassa ovat Alankomaat, Englanti ja Skotlanti, joissa on korostettu kristillistä ja raamatullista etiikkaa sekä elämäntapaa myös valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän perustana. Kalvinismin kannattajamaissa myös käsitys yhteiskunnasta ihmisten keskinäiseen liittoon tai sopimukseen perustuvana järjestyksenä, sekä ajatukset edustuksellisesta demokraattisesta hallitsemistavasta, ovat saaneet ensimmäisenä jalansijansa.

Vaikka kalvinismissa korostuu ihmisyksilön maallisen vaelluksen ja oman hyvinvoinnin korostus, sen eettistä sisältöä ei voi kuitenkaan tyhjentää samaan taloudellista liberalismia karakterisoivaan perusteesiin, jonka mukaan ihmisyksilö on väistämättä omaan etuaan tavoitteleva ja läpikotaisin itsekäs olento. Samoin kuin luterilaisuudessa, myös kalvinismissa on keskeistä, että kirkkokurin ja Jumalan käskyjen kautta kenenkään ei sallita tavoitella omaa etuaan toisten kustannuksella. Yhteiskuntaetiikassa tämä merkitsee yksiselitteisesti, että yhteiskunnallisen elämän keskeinen päämäärä on kaikkien yhteisen hyvän tavoittelu.

Tämän yhteisen hyvän saavuttamiseksi keinot tosin poikkeavat luterilaisuudessa ja reformoidussa opissa: Luterilaisuudessa painottuu valtion pakottavat ja ohjaavat toimenpiteet ihmisten oman edun tavoittelun rajoittamiseksi ja yhteisen hyvän etsimiseksi. Kalvinismi on taas painottanut käsitystä kirkosta yhteiskunnallisen elämän mallina ja kirkollisten toimintakäytäntöjen ja periaatteiden soveltamista yhteiskuntaelämään. Erityisesti tämä näkökulma on tullut esiin Ulrich Zwinglin yhteiskunta-ajattelussa, mutta myös Jean Calvin on sellaista kannattanut.

Tällainen yhteiskunnallinen ajattelutapa johtaa raamatullisen ja kristillisen etiikan korostumiseen myös yhteiskunnallisissa toimintakäytännöissä: koska moraali ilman uskoa katsotaan heikoksi, jopa mahdottomaksi, vain koko yhteiskunnan läpäiseminen kristillisellä etiikalla on ainoa mahdollisuus oikeudenmukaisesti toimivan yhteiskunnan luomiseksi. Myös valistusfilosofi Immanuel Kant on korostanut moraalin keskeistä merkitystä uskonnossa ja sitä, että uskonnon idea pitää ymmärtää myös rationaalisesti. Moraalilaki käskee ihmistä toimimaan niin, että hän edistää korkeimman hyvän toteutumista maailmassa. Mutta korkeimman hyvän ihminen voi toivoa toteuttavansa ainoastaan silloin, kun hänen tahtonsa on sopusoinnussa pyhän ja hyvän maailmanluojan, Jumalan, kanssa. Kant pitää kaikista maailman uskonnoista vain kristinuskoa sellaisena, jonka perustalta ihanteellista moraalista järjenuskontoa voidaan kehittää. Hänen mukaansa ihmisen uskonnollisen pyrkimyksen päämääränä tulisi olla taivaallisen valtakunnan vastineena maanpäällisen eettisen valtakunnan perustaminen. (Kant, Immanuel 2001: Religion and Rational Theology. Translated and edited by Allen W. Wood and George Di Giovanni.The Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant. Cambridge: Cambridge University Press.)

Vaikka modernissa maailmassa kirkollinen ja valtiollinen elämä muodostavat toisistaan erilliset rakenteelliset tasonsa, ja vaikka kirkollinen toimintafunktio ei ole enää entiseen tapaan sidoksissa yhteiskunnalliseen valtarakenteeseen, ei kristillinen elämänasenne ole edes moniarvoistumisen myötä mihinkään kadonnut. Useat sosiologian klassikot katsovatkin, että kristinusko ja siihen perustuvat arvostukselliset ja normatiiviset elementit määräävät myös modernissa yhteiskunnassa paitsi kulttuurisen ja sivistyksellisen yleissävyn, pitkälti myös yhteiskunnallisen katsomusperustan. Näin siitäkin huolimatta, että päinvastaiseen suuntaan painottuvia yhteiskunnallisia ja poliittis-taloudellisia ajattelutapoja on viimeisinä vuosikymmeninä noussut hallitsevaan asemaan, erityisesti marxilaisen ideologian vaikutuksesta.

Kyseisen ideologian lähtökohtana olleen Karl Marxin ja Friedrich Engelsin vuona 1848 julkaiseman ’Kommunistisen manifestin’ mukaan ihmiskunnan historia on jatkuvaa valtataistelua, oli kyse sitten taloudesta, politiikasta, uskonnosta tai erilaisista maailmankatsomuksista. Kapitalistisen taloudellisen järjestelmän katsottiin manifestissa ajan mittaan väistyvän ja yhteiskuntajärjestyksen korvautuvan kommunistisella ja sosialistisella hallinnolla proletariaatin aikaansaaman vallankumouksen kautta. Ajattelutapa perustui näkemykseen, että kapitalistisen järjestelmän rakenteet, kuten tuotantovälineiden yksityisomistus lakkautetaan ja lopputuloksena on kommunistinen yhteiskunta, jossa sekä raha että valtiovalta ovat kadonneet ja työväenluokka tai sitä edustava puolue ovat ottaneet vallan omiin käsiinsä. Marxilaisuudessa vallan käsitteestä oli tullut yhteiskunnallis-poliittisen toiminnan keskeisin kategoria, josta syystä perinteiset ideologiat, uskonnolliset perusvakaumukset, historialliset traditiot sekä vanhat auktoriteetit nähtiin ainoastaan vallan välineinä, joista kaikista tuli päästä eroon. Marxilaisen ajattelun pohjalta myös Raamatun katsottiin pitävän sisällään eräänlaista vallankäyttöä ja moraalisten sääntöjen nähtiin olevan olemassa vain sen vuoksi, että ne pitivät yllä ja pönkittivät vallassa olevien valta-asemia.

Toisin kuin näissä vallankumouksellisissa utopioissa ennustettiin viimeaikaiset tutkimukset eivät tue näkemystä uskonnon aseman kuolemasta yhteiskunnassa, ei enempää eurooppalaisittain tarkasteltuna kuin maailmanlaajuisestikaan. Myöskään valistuksen jälkeistä liberalismia edustavat vapaata markkinataloutta, yksilönvapautta, tasa-arvoa, sanan- ja uskonnonvapautta korostavat arvot, jotka ovat keskeisesti vaikuttaneet aikamme yheiskunnalliseen ajatteluun, eivät ole johtaneet kristinuskon syrjäytymiseen muiden aatteiden kustannuksella. On päinvastoin nähtävissä merkkejä siitä, että konservatiivinen kristillisyys on kasvava ilmiö kaikkialla maapallolla, erityisesti Euroopan ulkopuolella kasvavissa kirkkokunnissa. Konservatiivinen teologia haluaa säilyttää uskonpuhdistuksen määrittelemän kristillisen opin, koska sen sisältämä perinne nojaa Raamattuun Jumalan sanana. Varsinkin Aasian ja Afrikan konservatiiviset kirkot, joiden opillinen perusta on perinteisessä kristinuskossa, jatkavat kasvuaan. Maailmanlaajuisesti tarkastellen ylipäätään sellaiset traditionaaliset uskonnolliset liikkeet, joiden opetus ammentaa perinteisestä raamatullisesta kristinuskosta, vahvistuvat. (Santeri Marjokorpi – Suomen teologinen instituutti: esitelmä ”Raamattu 2050” - Raamattu- ja lähetysteologiset päivät 21.8.2022)

Sen sijaan liberaaliteologiaa kannattavat kirkkokunnat ovat alkaneet menettää kannatustaan sitten 1970 ja 1980-lukujen huippuvuosien. Vaikka liberaali kristillisyys on vuosikymmenien ajan ollut merkittävässä asemassa mm. Pohjois-Amerikan teologisissa seminaareissa ja kouluissa, sen rooli modernissa teologiassa ja kirkollisessa elämässä on heikkenemistään heikentynyt. Liberaali ajatteluhan ei nojaa niinkään Raamattuun Jumalan sanallisena ilmoituksena, vaan kristillisen uskon sisällön katsotaan muodostuvan siitä, mitä kulloisenkin aikakauden ihmiset sanovat sen olevan. Monellekaan ei ole enää olemassa mitään auktoritatiivista kristinuskoa, vaan keskeisenä sisältönä on yksilön oma kokemuksellisuus. Tutkimusten mukaan Yhdysvalloissa liberaaliteologian omaksuneet ns. mainlinekirkkokunnat ovat romahtaneet niin, että jäsenmäärä on laskenut jopa 40%:lla. (Marjokorpi ks. edellä).

Myöskin materialistista ja rationalististista maailmankuvaa edustavan uusateismin voi katsoa Marjokorven mukaan olevan vähitellen kuolemassa. Raamattukeskustelu on alkanut irtaantua positivistis-empiristisestä tiedekäsityksestä ja siirtynyt kohti vuoropuhelua humanististen tieteiden kanssa. Keskustelua ei käydä enää niinkään siitä, ”onko Raamattu totta, vaan siitä, onko Raamattu moraalisesti hyvä kirja”. Liberaaliteologia elää enää lähinnä kuolevissa kansankirkoissa. Akateemisessa maailmassa liberaaliteologian on korvannut ns. postliberaali teologia. Tutkimusten mukaan myös samassa maassa ja kulttuurissa elävät liberaalit kirkot menettävät enemmän jäseniä kuin konservatiiviset kirkkokunnat. (Marjokorpi ks. edellä).

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT