MODERNI FILOSOFIA KADOTTANUT EETTISEN OIKEUDENMUKAISUUDEN TRADITIOHISTORIALLISET JUURET

MODERNI FILOSOFIA KADOTTANUT EETTISEN OIKEUDENMUKAISUUDEN TRADITIOHISTORIALLISET JUURET

Yhteiskuntafilosofisesti tarkasteltuna modernia yhteiskuntaa voi nimittää jälkitraditionaaliseksi yhteiskunnaksi, johon sisältyvät henkis-kulttuuriset ainekset periytyvät pitkälti esitraditionaalisten yhteisöjen moraalifilosofisista ja normatiivisista kerrostumista. Niitä ilmaisevilla eettisillä, uskonnollisilla ja sosiaalisilla normeilla, samoin kuin oikeudellisilla normeilla on näin olen tiettyjä muuttumattomia osia, jotka sisältävät historiallisesti periytyviä arvomalleja ja filosofisia perusfaktumeita.

On valitettavaa, että moderni filosofia on etääntynyt kauaksi niistä yleisinhimillisistä totuuksista ja kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina yhtäläisesti koskevista moraaliperiaatteista, jotka muodostavat paitsi antiikin filosofian, myös kristillisen etiikan keskeisimmän sisällön. Jo Antiikin ajattelijoiden käsitys yksilöllisestä ja yhteisöllisestä elämästä pitää sisällään muuttumattomia moraalisia totuuksia ja elämää suojelevia periaatteita, joiden ajatonta sisältöä myöskään jälkitraditionaalisessa yhteiskunnassa ei saisi unohtaa.

Filosofian historia osoittaa, että esitraditionaaliselle antiikin hellenistiselle kulttuurille on ollut tunnusomaista johdonmukainen ja keskittynyt, sekä yhteisöllistä että yksilöllistä elämää eheyttävä sisältö. Se tarkoittaa ajasta ja paikasta riippumatonta sekä kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina yhtäläisesti koskevaa eettis-moraalista perustaa, jolla on yhteisöjen elämismaailmaa koossapitävä ja yhteisöjen jatkuvuutta myös tulevaisuuteen nähden turvaava vaikutus.

Kuten filosofi Yrjö Uurtimo on Filosofisessa aikakauslehdessa julkaisemassaan artikkelissa "Käytännön elämä ja kaikkeus Aristoteleella" todennut, Aristoteleen ajattelun perusteesit eivät hajoita maailmaa, vaan kokoavat sitä yhteen. Uurtimoa siteeraten: "Emme löydäkään Aristoteleen ajattelusta sitä teorian, empirian, etiikan ja eri tiedonalojen hajanaisuutta, joka on tyypillistä nykyiselle filosofiselle ja tieteelliselle ajattelulle. Aristoteleen käytännön filosofiassa on kyse todellisuussuhteen löytämisestä, joka on kiinni oman olemistavan perusteissa. Tämän löytyminen aukaisee tien kokonaisuuden käsittämiseen. Se on myös filosofian päämäärä eli sen ymmärtäminen, miten kaikkeus ja luonto toimii, ja sen näkeminen, miten itse on osa tätä kaikkeutta. Viisaalle eli täysin hyveelliselle ihmiselle maailma on kokonainen”. (Filosofinen aikakauslehti 2/97)

Aristoteleen eettinen ja oikeudellinen ajattelu rakentui keskeisesti hänen kolmen teoksensa varaan eli 1) Nikomakhoksen etiikka, 2) Eudemian etiikka sekä 3) Magna Moralia. Aristoteleen mukaan oikeudellisilla ja valtiollisilla asioilla oli oma luonnollinen luokituksensa, jonka avulla oli mahdollista osoittaa kunkin normatiivisperusteisen asiaryhmän keskinäinen systeemiyhteys. Oikeuden ja valtion tehtävä ei Aristoteleen mukaan ollut niinkään yhteiskunnan tekeminen paremmaksi, vaan pikemminkin ihmisyksilön kasvattaminen moraalisesti paremmaksi. Siihen tehtävään tarvittiin nimenomaan valtiota ja sen lainsäädäntöä. Praktisen järkensä avulla ja siten teleologisesti toimimalla ihmisyksilön oli mahdollista saavuttaa ja osaltaan ylläpitää "eudaimoniaa" eli yksilöllistä onnellisuuden tilaa sekä toimia myös yhteisöllisellä tasolla täydellisen hyvän aikaansaamiseksi.

Hyvän ihmisen ja hyvän kansalaisen käsitteesta Aristoteles katsoi tärkeimmäksi ominaisuudeksi käytännöllisen järjen eli fronesiksen. Se oli myös hallitsijalta vaadittu keskeinen ominaisuus. Politiikka-teoksessaan Aristoteles ilmaisi, että käytännöllisen järjen hyve tuli toteutua kaupunkivaltioiden elämässä niin yksilöiden kuin samalla koko yhteisön sosiaalisen hyvinvoinnin perustana. Aristoteleen mukaan maailma rakentuu kolmelle yhteen nivoutuvalle perustalle. Lähtökohtana on yksilön hyveellinen elämä, ja sitä laajempana perustana on oikeudenmukainen yhteisöelämä. Viimeinen ja kattavin perusta on kaikkeus, joka myös Aristoteleen mukaan edustaa ihmisen yläpuolella olevaa todellisuuden ulottuvuutta. Aristoteles aloittaa tarkastelunsa yksilöstä, koska kaikki meistä oppivat tuntemaan maailman eli itsensä, muut ihmiset ja kaiken olevaisuuteen kuuluvan vain oman olemassaolonsa kautta. Myös kristillisen eettisen ajattelun lähtökohtana on yksilöllisen ja yhteisen "hyvän" edistäminen aivan samalla tavoin kuin Aristoteleen ajattelussa.

Keskiajan tunnetuin teologi ja moraalifilosofi Tuomas Akvinolainen välitti Aristoteleen ajattelun keskeiset periaatteet keskiajalle ja sulatti ne yhteen kristillistä uskoa edustavien näkemysten kanssa. Akvinolainen loi tällä tavoin perustan länsimaisen sivistyneen yhteisöelämän ja oikeudenmukaisen valtiollisen järjestelmän toiminnalle. Akvinolainen teki kuitenkin eron etiikan ja moraaliteologian välillä: edellinen sisältää luonnollisen järjen avulla saatua eettistä ja moraalista tietoa, jälkimmäinen taas uskon varassa tunnettuja ja ilmoitettuja eettisiä ja moraalisia totuuksia. Akvinolaisen eettinen ajattelu sisältää Aristoteleelta peräisin olevan käsityksen itse-realisaatiosta eli ihmisen oman luonnollisen olemuksen pyrkimyksestä hyvän toteuttamiseen. Tähän liittyy kuitenkin olennainen aristotelisen ja tomistisen ajattelun välinen ero: siinä missä Aristoteleen ajattelun keskipisteenä on ihmisen oma rationaalisuus, siinä Akvinolainen näkee Jumalan korkeimpana hyvänä, 'summum bonum'. Ihmisellä on luonnostaan halu nähdä Jumala, mutta koska se ei ole täydellisesti mahdollista vielä tässä elämässä, ihmisen onnellisuus maanpäällä on epätäydellistä.

Antiikin moraalifilosofeista erityisesti Platonin käsitykset laista ja valtiosta rakentuivat pikemminkin luonnollisen järjestyksen ja luonnonoikeuteen sisältyvän rationaalisuuden perustalle kuin oikeudellisten säännösten varaan. Oikeuden käsite merkitsi Platonille näin ollen luonnonoikeutta ja oikeusjärjestyksellä hän tarkoitti eräänlaista luonnollista järjestystä oikeussäännösten muodostaman yhteiskunnallisen säännösjärjestelmän sijasta. Lain tehtävänä oli Platonin mukaan ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden toteuttamisen ihanneyhteiskunnassa. Valtion oikeamielisyys toteutui ihannevaltiossa sen kaikkia jäseniä sitovan luonnollisen lain kautta, muut hyveet ruumiillistuivat yhteiskunnan kolmen eri hierarkkisen luokan kautta. Valtion oikeudenmukaisuus toteutui, paitsi luonnollisen lain omaksumisen kautta, myös siten, että kukin luokka suoritti sille ominaista, parhaiten soveltuvaa tehtävää. Platonin mielestä valtiollisen ja laillisen vallan käyttämisen tuli kuulua viisaille eli filosofeille, joilla oli riittävästi kykyä havaita ikuisten ideoiden ja normien sisältö sekä välittää niitä koskevat ohjeet valtiolliseen toimintaan.

Platonin vielä "Valtio" -teoksessa ilmenevät äärimmäisyydet henkisen ja koulutuksellisen sekä filosofisen tiedon omaavien yli-inhimillisestä vastuusta valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa lievenivät ajan myötä. Älymystöstä koostunut valtaeliitti korvautui "Lait" -teoksen kirjoittamiseen mennessä realistisella ja yksityiskohtiin paneutuvalla lainsäännösten järjestelmällä. Platonin kannattama valtiollisen järjestelmän ja oikeudellisen käsitteistön muoto oli "Lait" -teoksen aikoihin lähinnä sekatyyppiä ja osaksi jumalallisten lakien ohjaamaa. Platon päätyi pitämään positiivista oikeutta välttämättömänä, koska hallitsijat eli filosofit ja viisaat, eivät siveellisessä eivätkä älyllisessä suhteessa voineet kuitenkaan olla täydellisiä.

Inhimillistä, yhteisöllistä ja sosiaalista todellisuutta ohjaavaan normatiiviseen sisältöön on varhaisesta historiasta alkaen juuri luonnonoikeudellinen ajattelu liittänyt muuttumattomia arvofilosofisia aineksia, kuten mainittujen antiikin ja keskiajan filosofien ajattelusta ilmenee. Luonnonoikeudellisen käsitteistön mukaan myös inhimillisen lainsäätäjän toimintaa ohjaavat viime kädessä ikuiset ja muuttumattomat lait, jotka ovat ajasta ja paikasta riippumattomia. Myös modernin oikeuden normatiiviseen sisältöön nivoutuu sellaisia muuttumattomia aineksia, jotka periytyvät antiikin moraalifilosofisista näkemyksistä. Luonnonoikeuteen sisältyvät oikeudelliset normit eli luonnolliset lait edustavat oikeuden muuttumatonta kerrostumaa, joka jää inhimillisen lainsäätäjän toimivallan ulottumattomiin, kuten oikeustieteen professori Kaarlo Tuori asian ilmaisee. Myös ns. puhtaan oikeusopin kannattajista nimekkäimmän eli oikeusoppinut Hans Kelsenin mielestä oikeudelliseen ajatteluun sisältyy aineksia, jotka on katsottava muuttumattomiksi. Kelsenin ajattelu palautuu pitkälti filosofi Immanuel Kantin oikeusfilosofisiin näkemyksiin, joiden mukaan myös positiivisella oikeudella on tietyt muuttumattomat normatiiviset lähtökohtansa. Tämä kantilainen luonnonoikeusfilosofia ei perustunut niinkään jumalallista lakia ilmentävään kosmiseen maailmankaikkeuteen, vaan enemmänkin puhtaan järjen ilmentämään trassendentaaliseen rationaalisuuteen.

Filosofi Immanuel Kant, jota pidetään yhtenä valistusajan nimekkäimpänä ajattelijana, kuvaa käsitystään moraalilaista ja sen sisällöstä yksilöllisen ja yhteisöllisen elämän näkökulmasta. Kantin velvollisuuseettisen käsityksen mukaan inhimillistä tahtoa ohjaavan moraalilain muotona on ns. kategorinen imperatiivi. Kantin käsityksen mukaan moraali on autonomista, jota ei voi ohjata ulkoapäin. Kategoriseen imperatiiviin sisältyy käytännöllinen sisältöperiaate, jonka mukaan jokaista ihmistä tulee kohdella itseisarvon omaavana päämääränä, ei välineenä. Käytännöllisen järjen kritiikissään (Kritik der praktischen Vernunft, 1788) Kant yhdistää Jumalan olemassolon moraaliin. Kant ajattelee, että ihmisen pitää pyrkiä edistämään korkeinta hyvää, jonka tulee olla mahdollista. Korkein hyvä (summum bonum) on mahdollinen maailmassa olettamalla ylin syy, jolla on siveellisen eli moraalisen pyrkimyksen mukainen kausaliteetti, syysuhde. Olento, joka pystyy toimimaan moraalilakien representaation mukaisesti, on intelligenssi eli järjellinen olento. Sellaisen olennon representaation mukainen kausaliteetti on sen tahto.

Kantin moraalietiikka oli rationaalista ja perustui inhimillisen järjen ja logiikan varaan. Tekojen seurausten arvoa ei tarvinnut punnita, sillä velvollisuus perustui käskyyn, jonka moraalinen ihminen saattoi antaa itselleen. Kantin mukaan kristillinen oppi antaa korkeimman hyvän eli Jumalan valtakunnan käsitteen. Vain se tyydyttää käytännöllisen järjen ankarimmankin vaatimuksen. Moraalilaki on tinkimätön ja pyhä, se vaatii tapojen pyhyyttä. Myös moraalinen täydellisyys, jonka ihminen voi Kantin mukaan saavuttaa on aina pelkkä hyve. Se ilmenee lainmukaisena pyrkimyksenä kunnioituksesta lakia kohtaan.

Kant kirjoittaa: ”Niinpä luonnon ylin syy, sikäli kuin tämä syy täytyy olettaa korkeimman hyvän vuoksi, on olento, joka on ymmärryksellään ja tahdollaan luonnon syy (ja siis luoja), toisin sanoen Jumala. Tästä seuraa, että korkeimman johdetun hyvän (parhaan maailman) mahdollisuuden postulaatti on samalla korkeimman alkuperäisen hyvän todellisuuden, nimittäin Jumalan olemassaolon, postulaatti. Korkeimman hyvän edistäminen oli meille velvollisuus, ja paitsi että saatoimme oikeutetusti olettaa tällaisen korkeimman hyvän mahdollisuuden, tämä oletus oli meille myös velvollisuuteen tarpeena liittyvä välttämättömyys, ja koska tämä korkein hyvä on mahdollinen vain, mikäli oletetaan Jumalan olemassaolo, niin Jumalan olemassaolon oletus liittyy erottamattomasti velvollisuuteen, toisin sanoen on moraalisesti välttämätöntä olettaa Jumalan olemassaolo.”

Kristillisessä katsannossa moraali liittyy etiikkaan tunnistaen ja selventäen niitä elämään liittyviä periaatteita, jotka määrittävät ihmisen käyttäytymistä kristillisen ilmoituksen valossa. Kristillinen etiikka ammentaa samoista periaatteista kuin antiikin filosofinen itseymmärryskin, mutta järjen auktoriteetin sijasta painottaa enemmän kristillisen opin pohjalta nousevia kristillisiä hyveitä, joita Jeesus Kristus on opetuksissaan tuonut esiin. Moderni eettinen filosofia on pitkälti seurauseettistä vaatimalla kurinalaisuutta, joka perustuu rationaalisen järjen normatiiviseen auktoriteettiin. Eettisesti käyttäytyvän tulee siten pyrkiä välttämään moraalisen epäonnistumisen aiheuttamia ikäviä seurauksia. Kristillinen etiikka puolestaan ohjaa käyttäytymään moraalisesti niiden vaikuttimien ja motiivien ohjaamana, joita kristillinen usko pitää hyveinä. Se on laadultaan velvollisuuseettistä, ja painottaa lähimmmäisenrakkautta, armahtavaisuutta, toisten ihmisten ja koko yhteisön hyväksi toimimista, ihmisten välistä tasa-arvoa ja vastaavia sisäisiä motiiveja. Siitäkin huolimatta, että kristittyjen yhteisöjen moraalinen opetus on sisällöltään vaihdellut eri aikakausien, historiallisten ja paikallisten painotusten, kulttuuristen ja maantieteellisten eroavuuksien myötä, on opetuksen eettinen ydin säilynyt muuttumattomana.

Roomalaiskatolinen perinne on pyrkinyt korostamaan kristillisten ja kirkollisten instituutioiden välittävää roolia moraalisen auktoriteetin suhteen. Protestanttiset kirkot ja yhteisöt puolestaan ovat painottaneet yksilön omaa moraalista vastuuta Jumalan ja lähimmäisten edessä. Itäisissä kulttuureissa puolestaan hengellistä auktoriteettia olevilla uskonnollisilla johtajilla on ollut merkittävä vaikutus yksittäisten kristittyjen moraaliseen käyttäytymiseen. Modernissa katsannossa moraaliteologian on katsottu liikaa keskittyvän tarkastelemaan inhimillisiä ajatuksia, tekoja ja toimintaa suhteessa siihen opetukseen, jota Raamattu pitää Jumalan edellyttämänä käyttäytymisenä. On jopa ajateltu, että kristillinen moraaliopetus on painottunut liikaa seurauseettiseen suuntaan ja keskittynnyt väärien tekojen ja vääränlaisen elämäntavan luettelointiin, toisin sanoen ’syntikäsitteen’ korostamiseen ohi muiden kristillisten hyveiden.

Tämä kritiikki on pitkälti seurausta sellaisesta kristillisestä traditiohistoriasta, jossa korostui askeettinen munkkihurskaus ja mystisen teologian sisältämä ihmisen pyrkimys Jumalan ihmiseltä edellyttämään täydellistymiseen. Erityisesti roomalaiskatolinen ja osittain myös kalvinistinen hurskauselämä piti sisällään näin painottuneita elementtejä, joista reformaation myötä on pyritty pääsemään irti. Uskonpuhdistuksen sisältämä uudenlainen painotus on tuonut mukanaan uudenlaisen tunnustuspohjan, joka on protestanttisissa kirkoissa saanut konkreettisen muotonsa Augsburgin tunnustuksessa. Edesmenneen piispa Yrjö Sariolan mukaan tunnustus ei voi merkitä pelkkää kirkon oppien totenapitämistä. Se ei voi myöskään merkitä ”sellaista lainomaista käsitystä tunnustuksesta, jonka mukaan tunnustuksessa olisi kyse oppilauselmien tai peräti pykälien hyväksymisestä. Jos näin olisi, usko olisi pelkkää pään tietoa ja sitä voitaisiin mitata sillä, miten kuuliaisesti opimme ja hyväksymme uskoa koskevat oppilauselmat. Tällainen tunnustuksellisuus on kovaa oikeassa olemista, jolla voidaan säälittä lyödä niitä, jotka eivät mielestämme täytä mittaa.” (Yrjö Sariola: Tunnustuksessa pysyen, Pieksämäki 1981)

Kristillisen etiikan kolmeksi keskeiseksi lähtökohdaksi on perinteisesti nimetty oikeamielisyyden, lähimmäisenrakkauden ja anteeksiantamisen periaatteet. Kukin näistä määreistä on riippuvuussuhteessa toiseensa, josta syystä kristillisen moraalin mukaiset normi- ja arvostuskäsitteet, kuten 'oikea', 'hyvä' tai 'velvollisuus' ovat aina johdettavissa näistä kolmesta pääperiaatteesta. Moraaliin liittyvänä hyvän käsite, kuten yksilöllinen moraali ylipäätään, on lähtökohdiltaan ihmisen sisäiseen todellisuuteen kuuluva määre. Yksilöllinen moraali liittyy käytännön elämän tasolla tapahtuvien valintojen ja toimintamallien konkreettiseen suorittamiseen, jota edustavat käyttäytymisohjeet yksilö omaksuu yleisimmin sosiaalistumis- ja kasvamisprosessin kautta. Tästä johtuen moraali on paitsi yksilöllistä, aina myös yhteisöllistä. Periaatteet, jotka ohjaavat yksilöitä hyvään ja lähimmäisen rakkautta toteuttavaan elämään, samalla ohjaavat yhteisöllistä ja valtiollista elämää oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja kaikkien yhteistä hyvää edistävään toimintaan ja päätöksentekoon.

Kristillisen moraalin keskeisenä ominaisuutena on kiinnostus toisen ihmisen 'hyvää' kohtaan. Tämä toisen 'hyvän' edistäminen perustuu kristillisessä etiikassa paitsi Jumalan käskyyn, myös järkevyys- ja johdonmukaisuusnäkökohdille – josta antiikin filosofit käyttivät nimitystä fronesis, kuten edellä todettu. Augsburgin tunnustuksen mukaan kristillinen etiikka rakentuu sellaisten moraalifilosfisten periaatteiden varaan, jotka ilmaisevat kaikkea muuta kuin ulkokohtaista lain noudattamista ja minäkeskeistä opillista oikeassa olemista. On syytä viitata jälleen piispa Yrjö Sariolan sanoihin tunnustuksen sisimmästä olemuksesta: ”Sydämen halulla me tunnustaudumme siihen Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä meille luomisessa, lunastuksessa ja pyhityksessä. Yhdessä koko Kristuksen kirkon kanssa tuomme Jumalan eteen synnin- ja uskontunnustuksemme niin kuin myös ylistyksemme. Tunnustus on siis hymniä, mutta se ei ole pelkkää hymistystä, jolla ei ole mitään tiettyä sisältöä.”

Moderni maailma rakentuu menneen perustalle – niin historiallisesti, kulttuurisesti, henkisesti, filosofisesti, yhteiskunnallisesti, sosiaalisesti kuin uskonnollisestikin. Länsimainen sivistys rakentuu niiden filosofisten arvomallien varaan, joita antiikin hellenistinen kulttuuri, kristillinen oppiperusta sekä juutalaisuudesta periytynyt monoteistinen maailmankuva ovat synnyttäneet. Kristinuskon myötä antiikin moraalifilosofinen ajattelu on maailmanlaajuisesti rakentunut käsitykselle oikeudenmukaisesta yhteiskuntajärjestyksestä sekä yksilön moraalisesta asemasta ja vastuusta suhteessa kanssaihmisiin ja koko ihmiskuntaan.

Näiden muuttumattomien periaatteiden varaan myös käsitykset yleisistä ihmisoikeuksista ja kansalaisvapauksista ovat voineet rakentua. Toisin sanoen käsitys jokaisen yksilön luovuttamattomasta ihmisarvosta, kaikkien ihmisten keskinäisestä samanarvoisuudesta rodusta, kielestä, kulttuurista, sukupuolesta, asuinpaikasta tai varallisuudesta riippumatta. Ihmisoikeuksien sanotaan olevan ihmiskunnan yhteisiä arvoja, jotka velvoittavat moraalisesti kaikkia yhteiskunnan toimijoita. Ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia, perustavanlaatuisia, jakamattomia ja luovuttamattomia:

”Ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia, perustavanlaatuisia, jakamattomia ja luovuttamattomia. Yleismaailmallisuudella tarkoitetaan, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille. Ihmisoikeuksia ei voida jättää toteuttamatta esimerkiksi kulttuuriin tai resurssien puutteeseen vedoten. Perustavanlaatuisuudella tarkoitetaan, että ihmisoikeudet ovat erityisen tärkeitä oikeuksia. Jakamattomuudella puolestaan tarkoitetaan, että kaikki ihmisoikeudet ovat yhtä tärkeitä ja toisistaan riippuvaisia. Luovuttamattomuus tarkoittaa, että ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle ihmiselle, eikä niitä voida ottaa tai luovuttaa pois.”

 (/https://ihmisoikeudet.net/yleisesti/)

Kristinuskon keskeiset opilliset periaatteet ja eettistä oikeudenmukaisuutta korostavat näkemykset ovat luoneet perustan koko länsimaiselle sivistykselle ja tarkoitettu koko ihmiskunnan yhteiseksi moraalifilosofiseksi oppaaksi. Toisin sanoen käsitykset yksilönvapaudesta, tasa-arvosta, yhteisöllisestä myötätunnosta ja lähimmäisenrakkaudesta, ihmisen omastatunnosta henkilökohtaisen moraalin lähteenä ovat olleet niitä keskeisiä periaatteita, joiden varaan länsimaisen demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen ja oikeudenmukaisuuden periaatteita noudattavan valtiollisen järjetyksen on ollut mahdollista rakentua.

Nämä kristinuskon ydinsisältöön kuuluvat näkemykset on kuvattu Vuorisaarnassa, jotka Jeesus Kristus jätti ihmiskunnan yhteiseksi perinnöksi ennen kuolemaansa. Saksalainen modernia yhteiskuntateoriaa edustava sosiologi Jürgen Habermas on todennut, että ”vasta Kristuksen jälkeen vuosisadat ja sukupolvet alkoivat hengittää vapaasti. Vasta hänen jälkeensä alkoi elämä sukupolvissa, eikä ihminen enää kuole kadulle aidan viereen, vaan omassa historiassaan, keskellä kuumeista työtä, joka on pyhitetty kuoleman voittamiselle, hän itse vihkiytyneenä tuolle tehtävälle” (Habermas 2006 s. 150-1).

Piispa Sariolaan palataksemme: ”Nykyisenä aikana, jolloin kaikenlaiset uskonnolliset suuntaukset ja opit aivan kaoottisesti tulevat tietoomme ja vaativat meiltä kannanottoa, tarvitsemme välttämättä kirkon yhteistä tunnustusta voidaksemme elää tunnustavina kristittyinä..Tarvitsemme tunnustusta yhteyden luojana ja perustana, jottemme olisi niitä, joita riepotellaan ja viskellään kaikenlaisissa opintuulissa (Ef. 4:14). Ja miksi emme tunnustaisi Jeesusta Kristusta Herraksemme, koska hän on niin hyvä meitä kohtaan ja yhä uudestaan antaa syntimme anteeksi sovintokuolemansa tähden. Hänen kauttaan me yhdessä seurakunnan keskellä ja sen kanssa tuomme Jumalalle uhriksi kiitoksemme, ”joka on niiden huulten hedelmää, jotka Hänen nimeänsä ylistävät” (Hebr.13:13). (Sariola 1981 s. 15-16).

Habermasin mukaan juuri kristinuskolla ja sen edustamilla eettisillä periaatteilla on ollut luovuttamattoman keskeinen merkitys ”moderniteetin normatiiviseen itseymmärrykseen” kuten hän asian ilmaisee. Habermas toteaa, että ”juutalaisen oikeudenmukaisuuden etiikan ja kristillisen rakkauden etiikan suoranainen perillinen on universaali tasa-arvoajattelu, josta juontuvat vapauden ja yhteisöllisen solidaarisuuden, itseohjautuvan elämäntavan ja vapautuminsen, omaantuntoon perustuvan yksilöllisen moraalin, ihmisoikeuksien ja demokratian ideat. Tämä perintö on olennaisesti muuttumattomana ollut jatkuvan kriittisen omaksumisen ja uudelleen tulkinnan kohteena. Tähän päivään mennessä sillä ei ole vaihtoehtoa. Me ammennamme jatkuvasti tästä perinnöstä nykyisen jälkikansallisen järjestelmän aihettamien haasteiden valossa. Kaikki muu on pelkkää postmodernia puhetta”. (Habermas 2006 s. 150-1).

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT