KRISTILLINEN NÄKÖKULMA EUROOPASSA MENEILLÄÄN OLEVAAN KRIISIIN

 

KRISTILLINEN NÄKÖKULMA EUROOPASSA MENEILLÄÄN OLEVAAN KRIISIIN

Kristillinen ihmiskäsitys pitää sisällään ajatuksen yksilöstä, joka on vapaa ja jolla on täydellinen itseisarvo sinänsä. Käsitys ihmispersoonasta loukkaamattomana ja ainutlaatuisena yksilöllisenä olentona on syntynyt jo antiikin ajattelijoiden keskuudessa ja 300-luvulla eläneiden kirkkoisien ajattelussa. Juuri kristillinen ihmiskunnioitus ja siihen sisältyvä ihmisyksilön luovuttamattomia perusoikeuksia ja –vapauksia koskeva käsitteistö juontaa siten juurensa paitsi antiikin ’poliksessa’ vallinneesta vapaiden yksilöiden muodostamasta yhteisöllisen elämän mallista, myös kristinuskoon sisältyvästä käsityksestä ihmisestä vapaana ja itsessään täydellisesti arvokkaana Jumalan kuvana.

Uskonpuhdistuksen myötä tämä kristillinen vapauskäsitys kehittyi nykyiseen eli yksilön omaa autonomisuutta ja itsemääräämisoikeutta tarkoittavaan muotoonsa. Uskonpuhdistukseen sisältyi myös ’luonnollista lakia’ edustavasta ajattelutavasta kumpuava ja lähimmäisenrakkauteen perustuva yhteisöllisen toiminnan malli, joka on ollut leimallista koko eurooppalaiselle identiteetille. Maallinenkin työ on käsitetty Jumalalta saaduksi kutsumukseksi, joka velvoittaa ihmisiä huolehtimaan lähimmäisistään ja erityisesti niistä, jotka eivät omin voimin siihen kykene.

Sanotut näkemykset ovat nousseet erityisen ajankohtaisiksi teemoiksi juuri näinä aikoina, jolloin täysin toisenlaisesta arvoista ja ideologisesta taustasta kumpuvat aatteet ja ideologiset pyrkimykset ovat vaarassa horjuttaa koko maanosamme turvallisuutta, jopa maailmanrauhaa. Aikamme on suurten haasteiden edessä, haasteiden jotka edellyttävät aiempaa selkeämpää arvojärjestelmien tunnistamista sekä päämäärätietoisia toimenpiteitä kansakuntien välisen turvallisuuden ja rauhan lisäämiseksi maailmassa. Niitä ei ratkaista yksin päättäjien pitämissä juhlapuheissa tai poliittisissa päätöksentekopöydissä, vaan ne edellyttävät yhteisiin arvoihin sitoutuneisuutta ylimmästä päätöksentekijästä yksittäiseen kansalaiseen asti. Toisin sanoen sitoutumista kunnioittamaan niitä perusarvoja, jotka takaavat demokraattisen päätöksenteon, ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien toteutumisen, oikeusvaltioperiaatteen, sopimusperustaisen kansainvälisen järjestyksen sekä maailmanrauhaan tähtäävän kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön merkityksen.

Eurooppalaisen hyvinvointivaltioajattelun voi myös katsoa juontavan juurensa sanotusta lähimmäisenrakkauteen velvoittavasta ajattelutavasta, jossa yksilöllistä vapautta ja yhteisöllisen toiminnan vaatimuksia ei tarvitse nähdä toisiinsa nähden vastakohtaisessa suhteessa olevina entiteetteinä. Puolustaessaan hyvinvointivaltio-ajattelua edesmennyt arkkipiispa John Vikström on liittänyt sen käsitteisiin ’vapaus’ ja ’turvallisuus’ sekä katsonut niiden ilmaisevan Matteuksen evankeliumissa (7:12) tarkoitettua ns. ’kultaiseen sääntöön’ sisältyvää eettistä asennetta. Saman ajatuksen tuo esille edesmennyt arkkipiispa Mikko Juva todetessaan, että ”kun ihminen vaatii enemmän itseltään kuin muilta ja samalla tunnustaa oman rajallisuutensa, hän ei lankea niin helposti moralismiin” ja jatkaa: ”Jossakin Euroopan kulttuurin sydämessä elää kuitenkin kaikelle ihmisarvoiselle kulttuurille yhteinen kultainen sääntö: Kaikki, minkä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille.”

Mainituista periaatteista rakentuu se kivijalka, jonka varaan koko länsimainen sivistys ja sen edustama arvojärjestelmä on historian kuluessa rakentunut. Sen merkitys on tullut yhä selkeämmin näkyville juuri nyt, jolloin koko Eurooppaa ja läntistä maailmaa haastetaan taholta, jonka ideologiset tavoitteet edustavat lähes päinvastaista arvojärjestelmää. Läntiset ja eurooppalaiset demokraattiset oikeusvaltiot voivat olla kiitollisia siitä kristillis-humanistisesta perinteestä, jonka piirissä kansakuntien keskinäistä rauhaa ja turvallisuutta, kansalaisten välistä tasa-arvoa sekä ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia korostava ihmisoikeusajattelu on syntynyt. Meneillään olevaa kriisiä ja sen seurauksia arvioitaessa on todettava, että nämä teemat ovat entisestään korostuneet ja vaatineet koko läntiseltä ja eurooppalaiselta maailmanjärjestykseltä aiempaa tiiviimpää yhteistyötä ja sitoutumista keskinäiseen sopimiseen sekä pitäytymiseen yhteiseen arvopohjaan. Taustalla voi nähdä myös ne historialliset muutokset, jotka ovat olleet seurausta paitsi entisten itäblokin valtioiden edustamien marxilais-leniniläisten ideologioiden romahtamisesta, myös voimakkaan maahanmuuttoliikkeen seurauksena Euroopan ulkopuolelta tulevien erilaisten uskonnollis-kulttuuristen voimien vahvistumisesta.

Nykyisen konfliktin keskiössä olevaa Venäjää edusti vielä kylmän sodan aikana Neuvostoliitto, jonka marxilaisesta ideologiasta ammentava maailmankatsomus oli leimallisesti ateistinen. Nykyisin tilanne on erilainen, sillä Venäjän ortodoksinen kirkko on vahva poliittinen vaikuttaja. Venäjän ortodoksisen kirkon ja muiden eurooppalaisten kirkkojen välillä on ollut jo pitkään kuitenkin jännitteitä esimerkiksi sosiaalieettisten kysymysten vuoksi, eikä nyt alkanut sotilaallinen ja poliittinen kriisi ainakaan helpota niitä.

Uskonnollinen elämä on osaltaan vaikuttanut sekä Ukrainan kansan jakautumiseen että välien hiertymiseen Venäjän kanssa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen alkoi Kiovan patriarkaatin hidas irtoaminen Moskovan vaikutuspiiristä. Kiovan patriarkaatin ja Ukrainan autokefalisen kirkon piispat yhdistivät voimansa ja perustivat yhdessä Ukrainan uuden ortodoksisen kirkon.

Lopullisen sinetin erolle antoi Konstantinopolin patriarkka Bartolomeos I, joka tunnusti Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäisen aseman vuonna 2018. Venäjän ortodoksikirkon hallinto ei ole hyväksynyt Konstantinopolin päätöstä. Venäjän kirkkoa huolestutti, että patriarkaatin toiminta lisäisi uskonnollista epätasa-arvoa Ukrainassa. Samalla päätös katkaisi satojen vuosien napanuoran Moskovaan. 

Moskovan patrirakaatilla on kuitenkin yhä vahva jalansija Ukrainassa, varsinkin maan itäosissa.Moskovan patriarkaattion poliittisesti käyttökelpoinen keino vahvistaa venäläistä identiteettiä ja valtakoneistoa Ukrainan alueella. Kirkko toimii näin ollen myös poliittisena organisaationa, jolla on sekä omat päämääränsä että yhteneväiset päämäärät valtionjohdon kanssa. Sen vuoksi on huolestuttavaa, että Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole näkyvästi ottamassa kriittistä ja sodanvastaista kantaa Ukrainan tilanteeseen. Ei ainakaan sen päämiehen partriarkka Kiril I:n taholta, jolla on vahvat siteet Venäjän poliittiseen johtoon – ja siitäkin huolimatta, että yksittäisten venäläisten arkinen uskonnollisuus sellaista edellyttäisi.

Yhteiskunnallisesti ajatellen on ongelmallista, että monet kirkot ovat ryhmittyneet ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeenkin paljolti vain oman kansan ja valtion rinnalle. Ekumeeninen liike syntyi jo 1800-luvulla pasifismia edustavien arvojen ympärille, ja rauhanaatteen merkitys on korostunut entisestään molempien maailmansotien jälkeen. Suomessa ekumenian opillinen puoli on korostunut, mutta alun perin ekumenia lähti liikkeelle maallikoista, jotka halusivat yhdessä kristittyinä vaikuttaa sodan ja orjuuden vastaisessa liikkeessä ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kirkoilla – oli kyseessä sitten yksittäiset kirkot tai ekumeeniseen perinteeseen sitoutuneet kirkkokunnat – on elintärkeä velvollisuus tehdä työtä rauhan puolesta niin omissa maissaan kuin maailmanrauhan turvaamiseksi.

Kirkoilla ja niiden edustamalla arvomaailmalla on syvempi merkitys kuin pintapuolisesti ajatellen voisi ymmärtää. Merkitys tulee kohtalokkaan näkyvästi esille juuri meneillään olevassa Ukrainen kriisissä: Ukrainan ortodoksinen kirkko nojaa symbolisesti länteen ja sen edustamaan arvomaailmaan, kun taas Moskovan kirkko uskoo venäläisyyttä korostavaan kansallismielisyyteen ja myötäilee konservatiivista Kremliä sekä sen edustamaa totalitaarista ja autoritaarista arvomaailmaa.

Juuri kirkkojen edustamalla arvomaailmalla onkin elintärkeä rooli eurooppalaisen hengenperinnön, uskonnonvapauden sekä ihmisoikeuksiin liittyvien kysymysten määrittelijänä paitsi Euroopan rauhan ja turvallisuuden sekä yhdentymiskehityksen näkökulmasta, myös ylikansallisesti ajateltuna. Kuten aiemmin useassa yhteydessä on todettu, Euroopan kansoja yhdistävä henkinen ja kulttuurinen perintö nojaa paitsi kristinuskon edustamaan arvomaailmaan, myös hellenistiseen antiikin kulttuuriin, roomalaiseen oikeusajatteluun sekä juutalaista monoteismiä edustavaan uskonnolliseen perinteeseen. Yhdentyvässä Euroopassa kaivattaisiinkin uudelleen vastaavanlaista yhteistä oikeusperintöä ja sen rinnalla Euroopan kirkkojen aktiivisesti esillä pitämää kristinuskon edustamaa hengellistä perintöä.

Useimmissa Euroopan maissa uskontoon liittyvistä kysymyksistä on säädetty lailla, joten kirkoilla ja uskonnollisilla yhdyskunnilla on virallisen instituution asema yhteiskunnan yhtenä rakennetasona. Näin on asianlaita myös Suomessa, jossa valtiovalta antaa perustuslaillisen suojan sekä evankelis-luterilaiselle että ortodoksiselle kirkolle. Euroopan unionin perusoikeusasiakirjan 10 artiklassa on säädetty unionin kansalaisilla olevasta ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaudesta. Kirkollista elämää koskevat kysymykset ovat näin ollen monilla tavoin sidoksissa yhä enemmän Euroopan sisäiseen ja oikeudelliseen kehitykseen – ja meneillään olevan kriisin seurauksena myös valtioiden välisen rauhan ja turvallisuuden takaamiseen. Tämä on seurausta siitä, että uskonnollisilla yhteisöillä on keskeinen rooli paitsi kansalaisten siveellisen arvopohjan muodostajana myös eurooppalaisen hengenperinnön ja kulttuuristen käytänteiden ylläpitäjänä ja välittäjänä.

Muun muassa islamilainen ihmisoikeuskäsitteistö kuvastaa erilaista ajattelutapaa kuin millainen Euroopan valtioiden hyväksymiin ihmisoikeussopimuksiin on kirjattu. Suhtautuminen yksilön itsemääräytymisoikeuteen, kansalaisvapauksiin ja perusoikeuksiin, uskonnon- ja sananvapauteen sekä ihmisten väliseen tasa-arvoon poikkeaa ratkaisevalla tavalla myös autoritääristä johtamistapaa edustavissa valtioissa siitä mihin lännen demokratioissa on totuttu. Tästä näkökulmasta on hyvinkin perusteltua ajatella, että yhdentyvässä Euroopassa kehitys voisi johtaa jonkinlaiseen ”kristilliseltä pohjalta nousevaan valtioiden eettisen vastuun uuteen korostukseen.” Arkkipiispa Mikko Juvan mukaan Euroopan kansojen välisen yhteyden perustana on useita paitsi historiallisia ja yhteiskunnallisia, myös kulttuurisia, filosofisia ja ylipäätään eurooppalaiseen henkiseen perinteeseen liittyviä tekijöitä. Niiden puolustamisen ei tule merkitä kuitenkaan vastaamista ’kovuuteen kovuudella’ ja ’arroganssiin arroganssilla’; sen sijaan Euroopan tulee tukeutua Juvan ilmaisemin sanoin: ”omaan syvimpään perinteeseensä ja vetoaminen sellaiseen moraaliin, joka on samalla kertaa sekä suvaitsevainen ja anteeksiantava että eettisesti kirkas”.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on toiminnassaan sitoutunut paitsi ekumeeniseen yhteistyöhön Euroopan muiden kirkkojen kanssa, pitänyt tärkeänä osallistua ja olla vuorovaikutussuhteessa myös Euroopan unionin toimintaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Euroopan kirkkojen konferenssin Conference of Europea Churches (CEC) jäsen, ja ollut osallisena myös Charta Oecumenica –sopimusasiakirjan laatimiseen. Euroopan kirkkojen konfrenssi on paneutunut erityisesti sosiaali-eettisten kysymysten käsittelemiseen ja toimii merkittävässä roolissa protestanttisten kirkkojen äänenä Euroopan unionin suuntaan. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on myös Kirkko ja yhteiskunta-komission (CSC) tärkeä yhteistyökumppani EU-asioihin liittyvissä kysymyksissä pyrkien vaikuttamaan asioissa, jotka ovat kirkon toiminnan kannalta tärkeitä.

Kirkko on laatinut tulevaisuuden visioitaan ja strategisia tavoitteitaan erilaisissa julkilausumissa ja symposiumeissa. Suhtautumistaan Euroopan unionin toimintaan kirkko on kuvannut jo vuosia sitten julkilausumassa, joka on otsikoitu ”Vaikuttamisen kirkko 2015”. Siinä on määritelty paitsi suhtautumista EU:n toimintaan, tuotu myös esiin niitä arvoja, joihin kirkko on sitoutunut omassa toiminnassaan. Näitä arvoja ovat ”pyhän kunnioitus, vastuullisuus, oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus.” Tulevaisuuden toimintaympäristön muutoksia ennakoivan sekä kirkon yhteisten tehtävien kehittäjänä ja edusvalvojana julkilausumassa todetaan, että kirkko haluaa olla mukana kehittämässä sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestävää unionia, joka perustuu yhteisiin eurooppalaisiin arvoihin, kuten rauha, oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo, yhteisvastuullisuus, demokratia, ihmisoikeudet ja kestävä kehitys.

Viimeisimmät kannanotot liittyvät nyt käytävään konfliktiin Ukrainan rajalla. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat kokoontuivat 14-18.3.2022 Kuopion hiippakunnassa piispa Jari Jolkkosen johdolla, jossa yhdeydessä julkaistiin piispojen puheenvuoro ja rukous Ukrainan puolesta.

Puheenvuorossa piispat toteavat, että ”Ukrainalaisten kärsimys koskettaa meitä kaikkia. Ukrainan sota rikkoi unelman kestävästä rauhasta Euroopassa. Pettymys ja suru ylittävät rajat ja ulottuvat kaikkialle maailmaan.” Kysymykseen mitä maassamme voidaan tehdä ukrainalaisten hädän helpottamiseksi piispat vastaavat: ”Neuvottomuuden keskelläkin voimme toimia ja lievittää osaltamme ihmisten hätää. Parhaiten autamme sodasta kärsiviä antamalla rahallista apua alueella toimivien avustusjärjestöjen kautta. Seurakunnat ympäri Suomen ovat valmiina vastaanottamaan ukrainalaispakolaisia. Yhteistyö järjestöjen, kuntien, Suomen ortodoksisen kirkon ja muiden toimijoiden kanssa on vahvaa.”

Piispojen puheenvuoro päättyy kaikille kristityille kohdistettuun vetoomukseen rukoilla rauhan puolesta:”Rukous vahvistaa hyvyyden voimaa. Kuljemme ukrainalaisten rinnalla rukoillen rauhaa kaikille, jotka kärsivät sodan pahuudesta.” Kehotus muistaa rukouksin Ukrainaa on tarkoitettu kaikille kristityille, mukaanlukien muiden kirkkokuntien ja uskontojen edustajat: ”Rukous läpäisee pahan, rakkaus vihan ja toivo epätoivon.”

Paitsi evankelis-luterilainen kirkko, myös useat muut kirkkokunnat maassamme ovat ottaneet kantaa Ukrainassa käytävään sotaan. Lukuisat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat järjestävät rukoushetkiä rauhan puolesta, ja kirkoissa soitetaan rauhankelloja. Kirkkotiloja on päätetty pitää avoinna, jotta kansalaiset ovat voineet mennä niihin hiljentymään ja sytyttämään kynttilöitä rauhan puolesta. Kirkossa laaditut rukousaineistot tarjoavat yksittäisille kansalaisille sanoja rukoukseen hädän hetkellä: (Rauhanrukouksia – evl.fi)

Seurakunnissa ja kirkoissa järjestettävien hartauksien ja julkisten kokoontumisten ohella kirkko tarjoaa lohtua, apua ja henkistä tukea maailmantilanteesta ja tulevaisuudesta ahdistuneille. Useissa seurakunnissa on mahdollisuus keskusteluun ja hiljentymiseen ja kirkko on järjestänyt myös mahdollisuuden saada valtakunnallista keskusteluapua verkossa. (keskusteluapu ja palveleva puhelin 0400 221 180 ovat avoinna joka päivä kello 18–24). Kirkko on myös mukana antamassa keskusteluapua nuorille chatpalvelussa, jossa nuoret voivat käydä läpi heille tärkeitä asioita koulutetun päivystäjän kanssa. (Sekasin-Chat on avoinna arkisin kello 9–24 ja viikonloppuisin kello 15–24).

Kirkon Ulkomaanapu tukee hätäavun toimittamista konfliktista kärsiville ihmisille. Hätäapua annetaan tarpeiden pohjalta yhdessä eurooppalaisten kumppanijärjestöjen kanssa. Käytännössä apu on esimerkiksi ruoka-apua, lämmikkeitä ja muita perustarvikkeita.

Myös Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous on kehottanut seurakuntiaan liittymään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen vetoomukseen rauhankelloista. Piispainkokouksen julkilausuman ovat allekirjoittaneet Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leon lisäksi Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni, Oulun metropoliitta Elia ja Haminan piispa Sergei. Ortodoksiset seurakunnat tiedottavat rukouspalvelusten ajankohdista omilla kanavillaan. Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous ilmaisee murheensa ja surunsa Ukrainan sodan syttymisestä seuraavin sanoin:

"Syvästi murheellisina olemme seuranneet Venäjän ja Ukrainan välistä konfliktia ja nyt Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Suremme sotatoimien aloittamista, ja yhdessä veljiemme ja sisariemme kanssa Ukrainassa ja muualla ortodoksisessa maailmassa rukoilemme rauhaa ja anomme Jumalan apua suuren inhimillisen kärsimyksen rajoittamiseksi ja hädän lieventymiseksi." Piispat vetoavat päättäjiin ja myös Venäjän ja Ukrainan ortodokseihin ja heidän hengelliseen johtoonsa, että kaikki mahdollinen tehtäisiin kärsimyksien rajoittamiseksi, konfliktin laajentumisen estämiseksi sekä rauhan saavuttamiseksi.

Suomen Ekumeeninen Neuvosto on julkaissut seuraavan rauhanvetoomuksen, jossa se vetoaa kaikkiin johtajiin, jotta he tekisivät kaikkensa rauhan ja sovinnon puolesta.

”Venäjän ja Ukrainan välisen konfliktin eskaloituminen herättää pelkoa ja huolta ihmisten keskuudessa maailmalla ja meillä Suomessa. Suomi seuraa tilannetta tarkasti. Kirkkojen johtajat ovatkin kehottaneet kaikkia rukoilemaan rauhan ja sovinnon puolesta. Suomen Ekumeeninen Neuvosto vetoaa kaikkiin johtajiin, ”jotta he tekisivät kaikkensa rauhan ja sovinnon puolesta. Silloin ihmisten ei tarvitse elää pelon ilmapiirissä ja ihmisoikeuksia kunnioitetaan.Jeesus sanoo vuorisaarnassa: ’ Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.’ (Matt. 5:9).

Kristityn tehtävä on nostaa rukouksessa nämä asiat Jumalan kasvojen eteen. Saamme luottaa siihen, että Jumala kuulee rukoukset. Erityisesti kehotamme rukoilemaan niiden vallanpitäjien ja kirkollisten tahojen puolesta, jotka voivat vaikuttaa asioiden kulkuun.”

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa arkkipiispalla on tärkeä tehtävä, paitsi kirkon ykseyden ja opin vaalijana, myös yhteiskunnallisena mielipidevaikuttajana. Onhan kirkollisella instituutiolla yhteiskunnallisella tasolla tarkasteltuna vanhastaan ollut keskeinen tehtävä sosiaalisen integraation ylläpitäjänä sekä sisäisten säilymistehtävien näkökulmasta kristillisen arvopohjan puolustajana nykyisessä yhteiskunnallisessa ja globaalissa todellisuudessa. Ja tämä rooli vain korostuu aikoina, jolloin kansakunta osana yhteistä maailmaa elää keskellä poikeuksellisia kriisejä, kuten tällä hetkellä liittyen Euroopan itäisellä laidalla koettavaan konfliktiin. Paitsi näihin ajankohtaisiin maailmanrauhaa koetteleviin kysymyksiin arkkipiispalta odotetaan kannanottoja myös moniin yhteiskunnallisiin ja kirkon sisäisiin opillista ja teologista kannanottoa vaativiin kysymyksiin. Kaikki nämä ulostulot määrittelevät paitsi kirkon edustaman arvomaailman ja opillisen sisällön pitkälle tulevaisuuteen, ne määrittelevät samalla kirkollisen instituution aseman yhteiskunnassa sekä sen painoarvon yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Nykyinen arkkipiispa Tapio Luoma onkin useissa eri yhteyksissä tuonut esiin huolensa Ukrainan konfliktista ja sen seurauksista niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin ajatellen. Erityisesti hän on pyrkinyt tarkastelemaan tapahtumia yksittäisen kansalaisen näkökulmasta.

Arkkipiispan mukaan ”vastaan tulee jännite suurten historiallisten mullistusten ja tapahtumien ja toisaalta pienen ihmisen elämänkokemuksen välillä. Pieni ihminen voi kokea olevansa vain nappula pelissä, jota ei voi itse määritellä”. Luoma toteaa, että ”silloin avautuu kristillisen uskon näkökulma. Jollakin tavalla historian kulut ovat aina viime kädessä Jumalan kädessä, vaikka Hänen kaitselmustaan on joskus kauhean vaikea ymmärtää. On vaikea ymmärtää, miksi Jumalan kaitselmus sallii jotakin pahaa.” Ajatus historiassa vaikuttavasta Jumalasta alleviivaa Luoman mukaan kuitenkin toivon näkökulmaa: ”On joku, joka on voimakkaampi kuin yksittäinen ihminen tai valtio, joka pyrkii esittelemään omaa voimaansa. Siinä mielessä toivon näkökulma kuuluu olennaisesti tähän tilanteeseen.”

Luoma viittaa Jesajan kirjan kohtaan 32:17: "Ja vanhurskauden hedelmä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti. "Oikeudenmukaisuus on perusta, jonka varaan rauha rakentuu. Se on kasvualusta luottamukselle ja kestävälle tulevaisuudelle. Luottamusta nyt koetellaan, mutta meillä kristityillä on lupa luottaa siihen, että toivoa on. Ja sen toivon puolesta voimme myös itse sitoutuneesti työskennellä. jokaiselta kansalaiselta, organisaatiolta, instituutiolta ja päättäjältä. (https://www.kotimaa.fi/artikkeli/arkkipiispa-tapio-luoma-euroopan-kriisitilanteesta-historian-kulut-ovat-aina-lopulta-jumalan-kadessa/)

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT