YHTEISKUNTAMORAALI JA USKONNOLLISUUS - LÄNTISTEN YHTEISKUNTIEN KULMAKIVET

YHTEISKUNTAMORAALI JA USKONNOLLISUUS - LÄNTISTEN YHTEISKUNTIEN KULMAKIVET

Sosiologian klassikot nimeävät elämismaailman keskeisiksi rakenteellisiksi elementeiksi kulttuurin, legitiimeistä keskinäisistä suhteista koostuvan yhteiskunnan sekä persoonallisuusjärjestelmän, joka muodostuu yksilöiden kommunikaatio- ja toimintakompetensseista. Läntiset yhteiskunnat ovat käyneet historiansa aikana läpi kehitystä, jonka seurauksena mainitut elämismaailman rakenteelliset osatekijät eli kulttuuri, yhteiskunta ja yksilöiden toiminta ovat irtaantuneet ja etääntyneet toisistaan. Toisaalta myös yhteiskuntien aineellisesta kehityksestä huolehtivat taloudelliset ja hallinnolliset osajärjestelmät ovat vähitellen irtaantuneet kokonaisprosessista omiksi eriytyneiksi alajärjestelmikseen ja toimintalohkoikseen. Molemmat rakennetasot ovat kuitenkin jatkuvassa vuorovaiktus- ja kontingenssisuhteessa toisiinsa, joten läntisiä yhteiskuntia on tarkasteltava sekä sosiaalisesti integroituneena kokonaisuutena että funktionaalisesti eriytyneenä järjestelmänä, joka on vastavuoroisuussuhteessa ympäristönsä kanssa.

Modernia edeltäneessä historiassa erityisesti uskonnollista ja yliluonnollista ulottuvuutta edustaneilla normiauktoriteeteilla oli keskeinen asema yhteisöllistä elämää ohjaavana toimijana ja moraalis-praktisen maailmankuvan muodostajana. Modernit yhteiskuntatieteilijät eivät ole enää olleet yhtä kiinnostuneita arvoista saati uskonnoista, joiden merkityksen on alettu katsoa pikemminkin vähenevän, jopa kuihtuvan. Sen sijaan useimmat klassista sosiologiaa edustavista teoreetikoista, kuten Emile Durkheim, Ernst Troeltsch, Max Weber ja Talcott Parsons muiden muassa, ovat nähneet uskonnoilla ja niiden edustamalla arvomaailmalla olevan ratkaisevan tärkeän merkityksen yhteiskuntien toiminnassa, niiden koossapysymisessä sekä jatkuvuuden takaajana myös tulevaisuutta ajatellen.

Keskeistä tästä näkökulmasta on havainto, että yksilötasolla tapahtuvan sosialisaation kautta omaksuttujen normien ja arvojen kanssa juuri kulttuuriset jäsennykset muodostavat resurssivarannon, joka mahdollistaa yhteisymmärryksen saavuttamisen kompleksisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Siinä korostuu arvoihin perustuvien normatiivisten elementtien keskeinen merkitys eri toimintafunktioiden välillä vaikuttavien vuorovaikutussuhteiden jäsentäjänä. Arvot, jotka yksilöt ja heidän kauttaan yhteiskunnallinen persoonallisuusjärjestelmä ovat omaksuneet sosialisaatio- ja sosiaalistumisprosessien myötä, nousevat keskeisiksi tekijöiksi yhteiskunnallisen kokonaistoiminnan näkökulmasta. Varhaisten yhteisömuodostelmien sisällä sosiaaliset, oikeudelliset ja henkiset toiminta-alueet olivat muodostaneet yhden homogeenisen kokonaisuuden, josta vasta pitkien historiallisten kehitys- ja muutosvaiheiden kautta on päädytty moderniin, toimintasektoreiltaan eriytyneeseen länsimaiseen yhteiskuntaan.

Siitä huolimatta, että historiallisen kehityksen edetessä paikalliset pienyhteisöt ovat alkaneet muodostaa yhdyskuntia aina valtiollisiin järjestelmiin asti, ei yhteisten symbolien ja arvottamisperusteiden merkitys ole kuitenkaan lakannut. Uudet valtiolliset ja hallinnolliset auktoriteetit ovat tosin ottaneet sijansa normatiivisten sääntöjen muodostajana, mutta pyrkimys yhteisten maailmankuvien ja niitä edustavien arvojärjestelmien ylläpitämiseen on vallinnut pitkälti vanhojen uskonnollisten järjestelmien puitteissa. Uskontoon sisältyvät eettiset koodit ovat ylittäneet paikalliset käsitejärjestelmät ja uskonnollinen organisaatio on vallinnut paikallisten maallisten yhdyskuntien ohella. Nämä objektiivisesti, sosiaalisesti ja subjektiivisesti yhtenäiset maailmankuvat ovat luoneet perustan myös normatiivista oikeellisuutta ja totuutta edustaville yhtenäisille käsityksille ja pätevyysvaatimuksille.

Sanottua näkemystä ei tarvitse pitää vain modernien yhteiskuntatieteilijöiden havaintona, vaan samankaltaisia ajatuksia on esiintynyt jo modernia edeltäneessä historiassa. Varsinkin ranskalaisen valtio-oppineen Charles-Louis Secondant de Montesquieu'n (1689-1755) vaikutus länsimaisen yhteiskunta- ja oikeusajattelun kehittymiseen on ollut huomattava juuri syystä, että hän on varhaisemmin kuin kukaan muu analysoinut yhteiskuntatodellisuudessa vallitsevia lainalaisuuksia ja niiden välisiä vuorovaikutussuhteita. Teoksessaan "Lakien henki" de Montesquieu on tuonut ensimmäisenä esiin havainnon yhteiskunnalliseen ja historialliseen kehitykseen vaikuttavista lainalaisuuksista, jotka ohjaavat kaikkien maiden yhteiskunnallisten olojen samoin kuin oikeusjärjestyksenkin muotoutumista. Fyysisen luonnon ohella sosiaalisten yhteisöjen ja laajemmin yhteiskuntien elämismaailman muotoutumiseen vaikuttavat historiallisesti kehittyneet ilmiöt, kuten taloudelliset ja poliittiset järjestelmät, ideologiset ja aatteelliset katsomukset, uskonto, tavat, kulttuuri sekä vallitsevat historiantulkinnat.

Kunkin maan valtiolliset instituutiot sekä sosiaaliset ja kulttuuriset järjestelmät ovat monentasoisessa vuorovaikutussuhteessa keskenään ja luovat kansakunnassa vaikuttavan, de Montesquieu'n "yleishengeksi" nimittämän henkisen katsomusperustan. ’Lakien henki’ -teoksessaan Montesquieu kehitteli myös käsitteen ns. ’vallan kolmijako-opista’, jota pidetään yhtenä tärkeimpänä tunnusmerkkinä länsimaisille demokraattisille valtio- ja oikeusjärjestyksille. Vallan kolmijaolla tarkoitetaan, että vallan väärinkäytön estämiseksi kussakin valtiossa lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja toimeenpanovalta on erotettava selkeästi toisistaan.

Vallan kolmijako-oppi ehkäisee tehokkaasti autoritäärisen hallitsemismuodon syntymistä sekä totalitääristen valtajärjestelmien kehittymistä. Oppi on yksi perustavinta laatua olevista tekijöistä, jotka luonnehtivat länsimaiseen demokrattiseen hallintojärjestelmään ja kansalaisten äänen kuulemiseen nojaavia valtiomuotoja. Suomen hallitusmuodossa kolmijako-oppi otettiin käyttöön itsenäistymisen jälkeisenä vuonna 1919, mutta alkuperäisestä mallista luovuttiin ajan kuluessa kytkemällä lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta kiinteästi toisiinsa. Perusajatus säilyi kuitenkin edelleen uuden perustuslain esitöissä.

Tietyt yhteiskunnan toiminta-alueet ovat Parsonsin mielestä ehdottoman välttämättömiä, jotta mikään yhteiskunta voisi toimia tehokkaasti ja säilyttää olemassaolonsa myös tulevaisuudessa. Yhteiskunta, jossa joko poliittiset tai taloudelliset toimintalohkot painottuvat normatiivisten ja arvostuksellisten elementtien kustannuksella, on vaarassa ajautua Parsonsin analyysin mukaan "anomian" tilaan eli romahtaa sisältäpäin. Tämänsuuntainen kehitys on ehkäistävissä ainoastaan siten, että yhteiskunnan sisäisiin säilymistehtäviin liittyvät arvostukselliset ja normatiiviset elementit pääsevät integroitumaan muihin alajärjestelmiin ja myös ulkoisia säilymistehtäviä hoitaviin sektoreihin mahdollisimman tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Sisäiset tehtävät ovat yhteydessä yhteiskunnassa vallitsevan sisäisen kiinteyden säilyttämiseen ja ylläpitämiseen sekä kokonaisjärjestelmän että myös kulttuurisen jatkuvuuden takaamiseen.

Sisäisen kiinteyden ylläpitämistä koskevat perusfunktiot liittyvät yhteiskunnassa vallitsevaan arvo- ja symbolimaailmaan ja niitä hoitavina sosiaalisina järjestelminä toimivat uskonnolliset laitokset, järjestöelämä ja joukkotiedotus. Kulttuurisen jatkuvuuden säilyttäminen tapahtuu muun muassa perheinstituution ja koulutusjärjestelmän kautta. Toisin sanoen yhteiskunnan sisäisiä säilymistehtäviä edustavan kulttuurisen arvoperustan tulee saada mahdollisuus toimia normatiivisena mallinmuodostajana koko muulle yhteiskunnalliselle toimintaprosessille. Yhteiskuntajärjestelmien eriytyessä ja institutionalisoituessa keskeisimmäksi kulttuuriseksi tekijäksi nousevat Parsonsin käsityksen mukaan siis arvot, jotka yksilöt ja heidän kauttaan yhteiskunnallinen persoonallisuusjärjestelmä on omaksunut sosiaalistumis- ja sosialisaatioprosessin kautta.

Yhteiskunnan ulkoiset tehtäväalueet takaavat yhteiskunnan säilymisen ulkonaisessa ympäristössään ja ne ovat välttämättömiä resurssien tuottamisessa, päämäärien asettamisessa sekä päätöksenteossa. Parsonsin katsomuksen mukaan yhteiskunnallisen tasapainotilan saavuttaminen on mahdollista vain silloin, kun yhteiskuntakokonaisuuden sisäisiin säilymistehtäviin liittyvä arvostuksellinen ja normatiivinen ulottuvuus pääsee integroitumaan yhteiskunnan muihin alajärjestelmiin ja myös ulkoisia tehtäviä hoitaviin sektoreihin mahdollisimman tarkoituksenmukaisella ja tuloksia tuottavalla tavalla.

Yhteiskuntaan kuuluvat persoonallisuus- ja muut järjestelmät muodostavat yhdessä tietyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kokonaisuuden, josta syystä ne ovat yhteen kietoutuneita ja toisistaan riippuvaisia. Yksilön joko opittuina tai perittyinä omaksumat arvot muuttuvat osaksi hänen persoonallisuuttaan ja heijastuvat sosiaalisina odotuksina sekä yhdenmukaisuuden toiveena yhteisölliseen käyttäytymiseen. Luonnonoikeudellisen käsityksen mukaan ihmisellä on luonnollisen järkensä kautta kyky tuntea jokin asia "oikeaksi" tai "hyväksi". Luonnollisen lain ajatukseen sisältyy käsitys myös moraalin määräyksistä, jotka ovat ikuisesti ja absoluuttisesti tosia. Ne eivät ole sidottuja tiettyihin paikallisiin arvostuksiin ja totena pitämisiin, vaan ne liittyvät laajempiin, koko luomakuntaa ja siinä eläviä ihmisiä koskeviin objektiivisiin totuuksiin. Erityisesti kristillisen luonnonoikeuskäsityksen mukaan moraalisuuden ideaan sisältyy kiinnostus ”toisen ihmisen hyvään", joka kumpua lähimmäisenrakkauteen sisältyvistä periaatteista.

Yhteiskunnan kokonaistoiminnan tasolla eli institutionalisoituneena määreenä moraalin tehtävä on toimia yksilöllistä elämää ja samalla koko yhteisön toimintaa säätelevänä auktorina ja ohjata siinä eläviä ihmisiä tiettyihin moraalisiin, "hyviksi koettuihin päämääriin”. Kokonaisnäkemys arvojen keskeisestä merkityksestä sosiaalisen toiminnan jäsentäjänä tulee länsimaisessa todellisuudessa edellä esiin siis kahdella tasolla: toisaalta arvoilla on keskeinen funktio yhteiskunnallisen yksimielisyyden peruselementtinä ja toisaalta ne toimivat yksilön yhteisöllistä ja persoonallista käyttäytymistä motivoivina tekijöinä. Kulttuuri saa merkitystä lähinnä siitä näkökulmasta, että siihen sisältyvä traditiovaranto tarjoaa yhteisöllisten arvojen sekä persoonallisen motivaatiopohjan sosiaaliselle integraatiolle.

Inhimillisen tiedon lisääntyminen ja valistusaatteiden mukanaan tuoman rationalismin nousu eivät ole olleet riittäviä selitysmalleja tekemään uskontoihin sisältyviä arvomalleja tyhjiksi myöskään modernissa maailmassa. Sekularististen ideologioiden edustamissa selitysmalleissa argumentaatio on nojannut pitkälti funktionaalisen eriytymisen, rationalisaation ja materialistisen maailmankuvan sekä empiristisen tiedekäsityksen mukaisiin käsitteisiin. Niiden myötä uskonto ja politiikka, talous ja hallinto, ideologiat ja henkiset katsomusperustat ovat irtaantuneet omiksi eriytyneiksi alajärjestelmikseen ja rakennetasoikseen. Samaan aikaan instituutiot ovat itsenäistyneet ja rationalisoituneet sekä niiden toimintaa ohjaava normatiivinen perusta on eriytynyt kukin oman toimintafunktionsa mukaisiksi saarekkeikseen. Talouselämän rationaalinen logiikka on ottanut ylivaltaa yhteiskunnassa, ja hallinnolliset sekä poliittiset ideologiat ovat alkaneet korvata aikaisempia normatiivisia toimintaohjeita. Myös uskontoihin nojaavat perusteluargumentit ovat alkaneet rationaalistua ja uskonnollisista instituutioista on alkanut muodostua enemmän ’palveluntarjoajia’ ja ’asiakaskokemusten’ tuottajia. Kirkollisista toimijoista on niistäkin alkanut vähitellen tulla rationalistisia toimintaperiaatteita noudattavia maallistuneita instituutioita.

Tästä yhteiskuntien ja uskonnollisten laitosten maallistumiskehityksestä huolimatta alussa mainittujen sosiologian klassikoiden ajatuksista on alettu kiinnostua uudelleen. Modernsaatiosta ja liberalismin noususta huolimatta kiinnostus uskontojen edustamaa arvomaailmaa kohtaan ei ole mitenkään laimentunut. Jo 1960-luvulle tultaessa Durkheimin, Weberin ja Parsonsin ajatukset ovat alkaneet saada uutta tuulta, ja uskontojen sekä yhteiskunnallisen toiminnan välisiä suhteita on alettu analysoida ja tutkia aiempaa vakavammin. Heidän ansiokseen modernin yhteiskunnan tasolta tarkasteltuna voi katsoa juuri havainnon ”sisäisten ainesten” määrittämien asennoitumisten merkityksen suhteessa ulkoiseen maailmaan, niin sosiaaliseen kuin taloudelliseenkin. Varsinkin reformoitu oppijärjestelmä ja siihen sisältyvä kalvinistinen yhteiskuntaetiikka on ulottanut heijastusvaikutuksensa läntiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun. Amerikkalainen sosiologi Robert Merton (k. 2003) katsookin uskonnolla olevan tärkeitä funktioita myös modernissa maailmassa kaikissa ihmisten muodostamissa yhteiskunnissa.

Emile Durkheimin käsityksen mukaan uskonto on keskeisesti sidoksissa yhteisöön ja sen integraatioon, eikä uskonto näin ollen voi hävitä. Durkheim toteaa: ”Yksilön uskonto..on ainoa lenkki, joka sitoo meidät toisiimme; sen heikentäminen ei voi tapahtua ilman että seuraa sosiaalista hajaantumista. Täten individualisti, joka puolustaa yksilön oikeuksia, puolustaa samaan aikaan yhteisön elintärkeitä intressejä.” Durkheimin hahmottelema yksilön uskonto onkin hyvin erilainen kuin useiden sosiologien tarkastelmat uskontojen alkeismuodot. Durheim kiteyttää: ”Siinä yksilö asettuu pyhäksi, mutta juuri yksilön pyhyys on se, mikä pitää yhteisön koossa. Yksilön uskonto on siis kuitenkin pohjimmiltaan sosiaalista.” Toisin sanoen yksilöille ja yhteisöille tulee taata mahdollisuudet niissä itsessään piilevän hyvän ja hyviin päämääriin suuntautuvien ominaisuuksien toteuttamiseen.

Max Weber näki uskonnon yhtenä yhteiskunnan ydinvoimista. Hänen tavoitteenaan oli löytää syitä länsimaisten ja itäisten kulttuurien erilaisille kehityspoluille, vaikkakin tuomitsematta tai arvostelematta niitä, kuten jotkut nykyajan ajattelijat yleensä tekevät. Vastaus löytyi protestanttisen etiikan muokkaamasta maailmankuvasta, joka poisti hengellisen säädyn erityisaseman ja kiinnitti huomiota eri uskonnoissa ilmeneviin psykologisiin ja pragmaattisiin elementteihin. Protestanttinen ajattelu ja kalvinistinen uskonnollisuus sen sisällä on lähtenyt maailmanmyönteisestä käsityksestä ihmisen tehtävästä yhteiskunnassa, mikä poikkesi maailmankielteisestä ja maailmasta eristäytyvästä sekä mystisiä kokemuksia tavoittelevasta katolisesta munkkihurskaudesta. Protestanttinen uskonnollisuus painotti sitä vastoin kristillistä rakkautta, jonka mukaan maallisten tehtävien tunnollinen hoitaminen oli seurausta lähimmäisen rakkauteen kehottavan käskyn noudattamisesta. Työn tekeminen oli nähtävä nimenomaan lähimmäisen ja muiden ihmisten, ja sitä kautta koko yhteisön palvelemisena.

Talcott Parsonsin funktionalistisessa mallissa yhteiskunnan funktiot eriytyvät sosiaalisen evoluution myötä, mutta sosiaalinen organismi vaatii koossa pysyäkseen kaikkein yleistasoisimman arvo-orientaation ja niiden symbolit, eli uskonnon. Yhteiskunnan monimutkaistuessa näiden arvojen on abstrahoiduttava yhä lisää. Parsons katsoo, että niin kauan kuin uskonnollisella liikkeellä ja keskeisillä valtiorakenteilla on samanlainen keskinäinen suhde kuin varhaisessa kristinuskossa oli kristittyjen suhde hallitsijaan, näiden keskinäinen vuorovaikutussuhde on hedelmällistä. Sekä reformatorinen että katolinen moraalioppi pitävät sisällään sosiaalisia ulottuvuuksia, jotka puoltavat periaatteellisella tasolla sellaisen yhteiskunnallisen mallin toteuttamista ja säilyttämistä, jossa 'kaikkien yhteinen hyvä' on etusijalla. Julkisen vallan tehtäväksi nähdään heikkojen yksilöiden suojaaminen vahvempien väkivallalta, yksilöiden velvoittaminen pitämään huolta toisistaan sekä kaikkien ihmisten tarpeista huolehtiminen yhtäläisten oikeuksien ja velvollisuuksien toteutumiseksi. Erityisesti luterilainen yhteiskuntaetiikka painottaa jossain määrin voimakkaammin julkisen vallan ja valtion roolia yhteisen hyvän toteuttamiseksi.

Mainittujen sosiologien ajattelussa uskonto liittyy keskeisesti yhteisöllisyyteen. Joissakin yhteyksissä voidaan puhuna jopa ns. ’kansalaisuskonnosta’ länsimaisen sekularistisen uskontokeskustelun kääntöpuolena: vaikka uskonnot ja uskonnollisuus on pyritty jättämään mitä suurimmassa määrin ihmisten henkilökohtaiseksi yksityisasiaksi, ne tulevat esille yhä uudelleen mitä moninaisemmissa muissakin yhteyksissä. Saksalainen sosiologi Niklas Luhmann on lähestynyt kansalaisuskontoa (zivilreligion) yhteiskunnan perusarvojen näkökulmasta. Luhmann (s. 1927) oli koulutukseltaan juristi, mutta tutustuttuaan amerikkalaisen sosiologin Talcott Parsonsin oppeihin, hän vaihtoi alaa ja valmistui sosiologiksi Harvardin yliopistosta erityisalanaan sosiaaliset järjestelmät. Luhmannia pidetään modernin sosiologisen systeemiteorian tunnetuimpana edustajana ja kehittäjänä.

Luhmann on määrittellyt kansalaisuskonnon ”kaikenkattavaksi symbolijärjestelmäksi, joka viittaa yhteiskuntaan kokonaisuudessaan ja on siten erillinen organisoituneesta kirkkouskonnosta. Kansalaisuskonto on universaali konsensus, joka kutsutaan mukaan mihin tahansa yhteisölliseen kommunikaatiotilanteeseen. Kansalaisuskonnolla on tekemistä sen kanssa, mikä on itsestään selvää kulttuurissa. Sitä ei voida muuttaa arbitraarisesti. Sitä ei voida tuottaa. Kansalaisuskonto on siis eräänlainen välttämätön seuraus yhteiskunnan muodostumisesta ja siitä, että kommunikaatio toimii yhteiselon pohjana.” (Luhmann 1978, ”Grundwerte und Zivilreligion.” Religione e Politica)

Uskonnon ja uskonnollisuuden säilymisen yhteiskunnassa on tehnyt mahdolliseksi se tosiasia, että valtaosa läntisten ja erityisesti länsieurooppalaisten yhteiskuntien jäsenistä ja valtioiden kansalaisista on kuulunut aina jonkin kirkollisen instituution jäsenyyteen. Kansalaisuskonto, tai voidaan puhua jopa yhteiskuntauskonnosta, on tullut näkyvämmäksi samalla kun kirkko on menettänyt hegemoniaansa valtion uskonnollisen legitimaation välittäjänä. Moderni ”yhteiskuntauskonto” ei ole itsenäinen paralleeli kirkon edustamalle uskonnolle, vaan se on läheisesti riippuvainen myös kansankirkon roolista osana ihmisten ja kansalaisten uskonnollista elämää.

Kansalaisuskonnon käsitteen merkitys vaihtelee. Useiden uskontososiologien mukaan kansalaisuskonto tulee voimakkaammin esille yleensä sellaisina kriisiaikoina, jolloin kansakuntaa koettelevat joko sisäiset tai ulkoapäin uhkaavat vaarat tai koettelemukset. Myöskin yhteisinä juhla-aikoina kuten itsenäisyys- ja kansallispäivinä sekä suurina juhlapyhinä uskonnon asema ja merkitys näyttäytyy aiempaa selvemmin. Käytettiin kumpaa ilmaisua tahansa, tärkein sisältö on uskonnollisuuden ankkuroitumisessa kansakunnan historiaan ja kulttuuriin, jota kirkko itsekin edustaa.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT