USKONNON YHTEISKUNNALLINEN JA OIKEUDELLINEN MERKITYS

USKONNON YHTEISKUNNALLINEN JA OIKEUDELLINEN MERKITYS

Uskonnot sosiaalisina liikkeinä ja erilaiset kirkkokunnat yhteiskunnallisina instituutioina ovat kautta historian ohjanneet keskeisellä tavalla yhteisöllistä ja sosiaalista kehitystä sekä yhteiskuntien toimintaa. Uskonnot ja niiden edustamat normatiiviset ja moraaliset järjestelmät ovat olleet suorastaan synnyttämässä uusia yhteiskuntia, ja uskontojen luomat arvot ja normit ovat jättäneet vaikutuksensa yhteiskuntien toimintatapoihin vielä senkin jälkeen, kun itse uskonnollisuus on modernisoitumisprosessin myötä heikentynyt ja vaimentunut.

Muiden yhteiskunnallisten instituutioiden tavoin kirkot ja niiden edustama arvomaailma ovat vuorovaikutus- ja kontingenssisuhteessa sitä ympäröivään yhteiskuntaan sekä riippuvaisia yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttavista historiallisista ja sosiaalisista tekijöistä. Läntisillä ja erityisesti eurooppalaisilla kirkoilla on yhtenäinen historiallinen kehitystausta, joka on heijastanut vaikutuksensa ympäröivään yhteiskuntaan voimakkaan yhtenäiskulttuurisen perinteen leimaamana.

Teoksissaan "Maallisesta esivallasta" vuodelta 1523, ja "Saksan kansan kristilliselle aatelille kristillisen säädyn parantamisesta" vuodelta 1520, uskonpuhdistaja Martti Lutherin kritiikki kohdistui katolisen kirkon kaikenkattavaa maallista ja hengellistä auktoriteettiasemaa vastaan. Lutherin mukaan maallinen ja hengellinen valta tuli pitää erillään toisistaan ns. kaksiregimentti-opin mukaisesti. Vaikka Luther pitikin maallisen oikeuden sisältöä Jumalan antamana, hän hyväksyi myös positiivisen oikeuden olemassaolon. Maallisen esivallan tuli hoitaa virkaansa kuitenkin Raamattuun perustuvan luonnonoikeuden säätämissä puitteissa.

Lutherin oikeus- ja yhteiskuntafilosofiset ajatukset perustuivat monilta osin kirkkoisä Augustinuksen ajatuksiin lain sisällöstä ja oikeuden tehtävästä yhteiskunnassa. Kirkkoisä Augustinus on jäänyt paitsi kristinuskon, myös oikeustieteen historiaan yhtenä merkittävimmistä ajattelijoista, joka ei väheksynyt antiikin henkistä perintöä. Augustinus päinvastoin katsoi, että antiikin filosofiaan sisältyvät tiedot ja taidot tuli asettaa paitsi kirkon, myös yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän palvelijoiksi. Augustinuksen lähtökohtana oli sulattaa kreikkalais-roomalaisen kulttuurin filosofinen perintö sekä kirkkoisien välittämä kristillinen usko toisiinsa ja näitä ajatuksia hän esitteli laajassa tuotannossaan myös valtiolliseen ja oikeudelliseen elämään liittyen.

Reformatoristen ajatusten muokkaamassa yhtenäiskulttuurisessa maailmassa kirkolla onkin ollut keskeinen asema yhteiskunnallisena toimijana ja sen kokonaisprosessia integroivana rakenteellisena elementtinä. Kirkoilla ja sen alajärjestelmillä on modernia yhteiskuntaa edeltäneessä historiassa ollut keskeinen funktio niin hallinnollisten, oikeudellisten kuin yhteiskunnallistenkin tehtävien hoitajana. Konkreettisten tehtävien ohella, oikeastaan niiden edellä, kirkoilla on yhtenäiskulttuurisessa maailmassa ollut itsenäinen asema arvoihin perustuvia uskonnollisia ja elämänkatsomuksellisia sekä yhteisöllistä käyttäytymistä ohjaavia normeja välittävänä ja luovana normiauktorieettina. Yhtenäiskulttuurisen yhteiskunnallisen ja historiallisen tilanteen jatkumisen on tehnyt mahdolliseksi tosiasia, että valtaosa läntisten ja erityisesti länsieurooppalaisten yhteiskuntien jäsenistä ja valtioiden kansalaisista on kuulunut jonkin kirkollisen instituution jäsenyyteen.

Kirkollisen instituution hallitseva asema yhteiskunnan rakenteellisena osana on läntisessä Euroopassa kestänyt varhaisesta historiasta alkaen aina 1800-luvulle saakka ja Pohjoismaissa jopa 1900-luvun alkupuolelle saakka. Uskonnolliset normilähteet ovat toimineet keskeisinä normiauktoriteetteina ja ohjanneet yksilöitä yhdenmukaiseen käyttäytymiseen; tämä yhtenäisen arvo- ja normiperustan ohjaama käyttäytyminen on puolestaan heijastunut yhteiskunnallisen kokonaisprosessin tasolla kulttuurista ja valtiollista elämää yhtenäistävänä ja tasapainottavavana elementtinä.

Ihmisten välisiä suhteita säätelevät näin ollen oikeusnormien ohella vahvasti myös moraalin, uskonnon ja tavan luomat normit. Oikeusjärjestykseen sisältyville oikeusnormeille on tyypillistä, että niitä voidaan valtion lainsäädäntöorgaanien kautta jatkuvasti muuttaa; oikeusnormien ulkopuolelle jää kuitenkin runsaasti normeja, jotka eivät niiden luonteesta johtuen ole vapaasti muutettavissa. Tällaisiin normatiivisiin sääntöihin liittyvät taustatekijät ovat niin läheisesti sidoksissa valtion ja yhteiskunnan sivistyksellisiin, kulttuurisiin sekä uskonnollisiin arvoihin ja ajattelutapoihin, että niitä heijastavia normeja ei ole mahdollista valtioiovallan taholta ohjailla.

Oikeussäännösten ja moraalisäännösten välinen ero ilmenee selvimmin siinä, että oikeussäännösten asettamat vaatimukset kohdistuvat lähinnä ihmisten ulkonaiseen toimintaan ja käyttäytymiseen, kun taas moraalinormien kohteena on ihmisten sisäiset, persoonalliset mielenliikkeet. Tosin on huomattava, että inhimillisen toiminnan sisäisillä vaikuttimilla on myös oikeudellisesti relevantti merkitys. Joudutaanhan muun muassa rikosoikeudessa ottamaan aina huomioon teon motiivi ja tekijän syyllisyys: tekijän subjektiivisen syyllisyyden aste eli hänen tekonsa tai laiminlyöntinsä tapahtuminen joko tahallisesti tai tuottamuksellisesti muodostaa keskeisen mittaamisperusteen lainvastaisesta teosta rangaistusta määrättäessä. Siviilioikeudessa puolestaan vallitsee subjektiivisen vilpittömän mielen (bona fides) vaatimus luottamusteorian mukaisesti. Oikeustoimeen osalliselta vaaditaan vilpittömän mielen olemassaoloa: henkilö, joka oikeudellista tahdonilmaisua vastaanottaessaan ei ole ollut vilpittömässä mielessä, ei voi vedota luottamusteorian mukaiseen bona fides -suojaan.

Uskonnollisilla käyttäytymissäännöillä on näin ollen vaikutusta paitsi ihmisen uskonnolliseen, myös hänen ei-uskonnolliseen käyttäytymiseensä. Useimmat sekularisoituneen yhteiskunnan moraalisäännöt ovat alunalkaen olleet uskonnollisia normeja ja erityisesti länsimaissa peräisin kristinuskon opetuksista. Koska uskonnolliset normit sisältävät runsaasti ihmistenvälisiä suhteita koskevia ohjeita, uskonnolliset periaatteet ja käyttäytymissäännöt ovat olleet monin tavoin ohjaamassa myös yhteiskunnallista kehitystä sekä lainsäännöksillä järjestettyjä sosiaalisia ja inhimillisiä suhteita. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Benjamin Cardozon (1870-1938) mukaan ”sosiaalisen hyvinvoinnin käsite määrittyy yhteiskunnassa vallitsevien eettisten ja uskonnollisten normien sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsitteiden kautta. Oikeudenkäyttö ja lainsäädäntötoiminta on aina sidottu sanottuihin eettisiin ja moraalisiin katsomuksiin”. (The Nature of the Judical Process 1921, s:t 66-67).

Länsimaissa, joiden kulttuuriperintöön ja arvomaailmaan kristinuskoon sisältyvät moraali- ja käyttäytymisnormit ovat voimakkaasti vaikuttaneet, nämä normit ovat olleet ohjaamassa sekä oikeudellista että yhteiskunnallista kehitystä. Erityisesti Pohjoismaissa ja muissa romaanis-germaaniseen oikeusryhmään kuuluvissa maissa valtio- ja oikeusjärjestys on historiallisesti rakentunut kristillisten arvokäsitysten varaan. Uskonnolliset normit antavat ohjeita paitsi siitä, miten ihmisen tulee käyttäytyä hänen yläpuolellaan olevaa normiauktoriteettia eli Jumalaa kohtaan, myös siitä, miten hänen tulee käyttäytyä toisia ihmisiä kohtaan. Hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän käsitteet ovat keskeisesti sellaisia arvolausumia, joiden sisältöä uskonnolliset normit säätelevät. Uskonnolliset normit ovat ylipäätään sääntöjä, jotka sisältävät runsaasti moraalia ja eettistä käyttäytymistä koskevia ohjeita ja arvoväittämiä.

Saksassa kristinusko oli 1800-luvulla esiintyneen niin sanotun kristillisen valtioteorian mukaisesti hyväksytty sellaisenaan totuudeksi, jota valtion tuli noudattaa niin lainsäädännössään kuin hallinnossaankin. Kristillinen valtioteoria ei rakentunut valistusajan luonnonoikeudellisten katsomusten mukaisesti rationalistisille käsityksille uskonnon olemuksesta, vaan käsitykselle, että valtiolla oli velvollisuuksia yleistä kristillistä ja uskonnollista totuutta kohtaan.

Suomessa oikeusjärjestykseen oli jo Ruotsin-vallan ajalta periytynyt ajatus valtiosta paitsi oikeauskoisena evankelisluterilaista oppia tunnustavana julkisyhteisönä, myös laajemmin käsitettynä kristillisenä valtiona. Luterilainen tunnustus oli Uppsalan kokouksessa vuonna 1593 nostettu niin Ruotsi-Suomen kirkon tunnustukseksi kuin myös totuudeksi, johon valtiovalta kuninkaan johdossa sitoutui.

Eurooppalaisesta kristillisestä kulttuuriperinnöstä ja arvomaailmasta johtuen kansalaisten uskonnolliset periaatteet ja intressit ovat laadultaan sellaisia yhteisölliseen elämään olennaisesti kuuluvia tavoitteita, joilla on aina ollut tärkeä funktio länsimaisten valtioiden ja yhteiskuntien elämässä. Valtiovalta on sen vuoksi joutunut ottamaan ne kautta historian huomioon niin hallinnollisessa kuin lainsäädännöllisessä toiminnassaankin. Päinvastainen asenne ei ole sopusoinnussa nykyaikaisen käsityksen kanssa "eurooppalaisen oikeusvaltion tehtävistä ja relatiivisista tarkoitusperistä", kuten itävaltalainen valtio-oppinut, oikeusfilosofi ja julkisoikeuden professori Georg Jellinek (1851-1911) on todennut.

Suomen kuten muidenkin länsieurooppalaisten maiden oikeusjärjestykset ovat sittemmin omaksuneet periaatteen uskonnollisesti neutraalista valtiosta. Tämä uskonnonvapauslainsäädännön myötä kehittynyt periaate tarkoittaa, että valtio on luopunut uskonnollisten tehtävien hoitamisesta ja uskonnollisiin päämääriin pyrkimisestä itse julkisena orgaanina. Sen sijaan uskonnolliset pyrkimykset esiintyvät valtiolle edelleen sen kansalaisten tosiasiallisina pyrkimyksinä. Lainsäädäntönsä kautta valtiovalta tyydyttää niitä intressejä sekä heijastelee niitä arvoja, jotka kunakin aikakautena ovat yhteiskunnassa tosiasiallisesti vallalla.

Valtiollisen ja oikeudellisen järjestelmän täydellinen 'neutraalisuus' uskonnollisten kysymysten ja arvojen suhteen on mahdotonta niin kauan kuin kansalaisilla tosiasiallisesti esiintyy uskonnollisia tarpeita. Se, että länsimainen sekä eurooppalainen valtiollinen ja oikeudellinen järjestelmä on kaikkina aikoina joutunut ottamaan huomioon uskonnollisen ja henkisen arvoperustan, johtuu yksinkertaisesti siitä, että tämä arvoperusta on aina ollut osa kansalaisten elämää ja yhteiskunnassa vallitsevaa todellisuutta.

Anne Thil  OTK, VT, TM, TL, FT