YKSILÖN MORAALINEN JA JURIDINEN ASEMA VALTION KANSALAISENA

YKSILÖN MORAALINEN JA JURIDINEN ASEMA VALTION KANSALAISENA

Yksilön toisaalta moraalinen ja toisaalta juridinen asema valtion kansalaisena tulee näkyviin erityisesti hänen oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskevassa erottelussa. Tässä päättelylogiikassa on keskeistä tehdä ero yksilöstä ihmiskuntaan kuuluvana moraalisena toimijana ja toisaalta juridisena toimijana eli kansalaisena valtiossa, jonka vaikutuspiiriin hän kuuluu. Yksilön a) moraalinen asema perustuu luonnontilaan (status naturalis), jossa ainoastaan luonnolliset oikeudet ja velvollisuudet ovat voimassa. Tämä moraalinen asema voi muuttua sitä mukaa kun yksilö saa uusia oikeuksia ja velvollisuuksia sekä menettää samaan tahtiin vanhoja.

Yksilön b) juridinen asema (status civilis) puolestaan perustuu hänen asemaansa valtion kansalaisena, jolloin häntä koskevien oikeuksien ja velvollisuuksien perusta lepää positiiviseen oikeuteen sisältyvien lakien ja oikeussäännösten sisällössä. Olennaista tässä erottelussa on havaita, että yksilö ei menetä moraalista ja luonnontilaista asemaansa astuessaan valtion kansalaisuuden piiriin. Ihminen ei lakkaa olemasta edelleen ihmiskunnan jäsen ja ihmissuvun edustaja, eikä hän menetä myöskään ihmisluontoon kuuluvia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan, jotka ovat yhtä ikuisia ja muuttumattomia kuin oikeus ja laki, johon ne perustuvat. Näin ollen luontaiset oikeudet ja velvollisuudet ovat väistämättä voimassa myös positiivista oikeutta soveltavassa valtioyhteisössä. Tämä partikulaarinen, positiivisen oikeuden luonnonoikeudellinen velvoittavuus on johdettavissa itse luonnontilasta, joka on käsitteellisesti sidottu moraaliin.

Niin yksittäiset kansalaiset kuin valtion hallinnossa työskentelevät viranomaiset ovat sidottuja näihin eettisiin ja moraalisiin arvoperiaatteisiin. Valtionhallinnon käsikirjassa ’Arvot arjessa – virkamiehen etiikka’ julkaisussa todetaan: ”Arvo on tärkeänä pidetty asia tai päämäärä. Etiikka tarkoittaa asioiden hyvyyden ja tekojen oikeellisuuden arvioinnin periaatteita. Moraali on yksilön sitoutumista tiettyihin arvoihin ja periaatteisiin. Virkamiesetiikasta puhuttaessa tarkoitetaan virkamiesten ja viranomaisten arvoja ja periaatteita.

(https://vm.fi/documents/10623/1172317/Arvot_arjessa_Virkamiehen+etiikka.pdf/11021c42-0927-4290-849b-454297644870)

Positiivinen oikeus on luonnonoikeuden tavoin sidottu siihen tarkoitukseen, joka on osa yleistä inhimillistä ja koko ihmiskuntaa koskevaa tarkoitusta. Toisin sanoen partikulaarisen yhteisön ja valtion jatkuvuuden ja tulevaisuuteen tähtäävän säilymisen kautta sidottu laajemmin koko ihmiskunnan säilymiseen ja sen edistämiseen. On näin ollen kiistatonta, että moderni länsimainen oikeusjärjestys lepää pitkälti juuri moraaliin ja arvoihin perustuvien elementtien varassa. Siitäkin huolimatta, että valistusaatteiden vanavedessä historiallisen koulukunnan edustajat pyrkivät 1800-luvulla kiistämään oikeuden käsitteen nivoutumisen universaaliin moraaliperustaan ja siitä johdettuun luonnonoikeudelliseen käsitteistöön

Luonnonoikeuteen sisältyvät absoluuttiset oikeusperiaatteet, sellaiset kuin omantunnon vapaus, henkilökohtainen koskemattomuus, sanan- ja ilmaisuvapaus, uskonnonvapaus, kaikkien ihmisten keskinäinen samanarvoisuus rodusta, kielestä, uskonnosta tai kulttuurista riippumatta, ovat luonteeltaan sillä tavoin ehdottomia, ettei niistä ole mahdollista luopua edes sopimuksin. Vapauksiin liittyvistä oikeuksista sen sijaan on mahdollista luopua siirryttäessä positiivisoikeudelliseen käsitteistöön. Oikeuden käsite ei näin ollen ole mikään itsenäinen, alkuperäinen käsite, vaan se liittyy välttämättömällä sidoksella oikeuksien käsitteeseen, jolla on ikivanha luonnonoikeudellinen merkityssisältö. Luonnonoikeusajattelu ja oikeusrealismi tarkastelevat oikeutta osana yhteiskuntaa ja maailmaa. Siten laki ja moraali ovat joko identtisiä keskenään tai ainakin hyvin lähellä toisiaan.

Valtion kansalaisena yksilölle syntyvä moraalinen velvoite perustuu näin ollen joko luonnonoikeudellisesti ilmaistuun perusteluprinsiippiin tai sitten inhimillistä alkuperää edustavan normiauktoriteetin ilmaisemaan tahtoon. Moraalinormien normiauktoriteettina toimivien luonnonlakien tarkoitus liittyy niin ihmisyhteisöjen kuin koko luomakunnankin jatkuvuuden ja säilyvyyden turvaamiseen. Toimet, jotka rikkovat luonnonlakeihin sisältyviä ikuisia ja muuttumattomia lainalaisuuksia, edistävät luomakunnan eri osa-alueita määrittävien toimintajärjestelmien rapautumista. Jos luonnonjärjestystä ei kunnioiteta eikä siihen sisältyviä lainalaisuuksia oteta huomioon, kehitys voi äärimmilleen vietynä johtaa lopulta lajien kuolemisen sukupuuttoon ja ihmisyhteisöjen osalta niiden kulttuurisen olemassaolon tuhoutumiseen.

Inhimillistä alkuperää edustavan normiauktoriteetin tahto on yleismmin ilmaistu ylintä päätäntävaltaa käyttävän valtiollisen orgaanin säätämien oikeusnormien eli lakien muodossa. Jotta oikeusnormin voi katsoa olevan voimassa, sen on täytettävä ainakin kolme erilaista merkityssisältöä:

1) oikeusnormin 'systeemivoimassaolo' edellyttää siltä muodollista pätevyyttä; 2) 'tosiasiallinen voimassaolo' edellyttää, että lakia soveltava elin on käyttänyt normia oikeudellisen päätöksensä pohjana; ja 3) 'arvofilosofinen voimassaolo' edellyttää, että normi ei ole ristiriidassa niiden extralegaalisten normien ja arvostelmien kanssa, jotka muodostavat ympäröivän yhteiskunnan yleisesti hyväksytyn arvofilosofisen järjestelmän.

Oikeustieteen professori Aulis Aarnion mukaan oikeusnormin kuuluminen voimassa olevaan oikeusjärjestykseen edellyttää siltä, paitsi pätevyyttä ja tehokkuutta, myös yleistä arvofilosofista hyväksyttävyyttä. Tästä näkökulmasta oikeusnormien voimassaolo voidaankin jakaa kahteen eri ryhmään riippuen siitä sovelletaanko a) normatiivista vai b) realistista lähestymistapaa. Edellinen lähestyy oikeusnormeja oikeusjärjestyksestä käsin eli pyrkii vastaamaan kysymykseen, miltä normien voimassaolo merkitsee oikeusjärjestyksen näkökulmasta tarkasteltuna. Viimemainittu tarkastelee oikeusnormien voimassaoloa reaali-faktuaalisen todellisuuden kannalta eli siltä, mitä normien voimassaolo merkitsee tosiasioita koskevana kysymyksenä. OTT Matti Wibergin mukaan muodollisesti pätevän oikeusnormin on täytettävä neljä erilaista ehtoa eli a) että normi on asianmukaisesti hyväksytty ja julkaistu, b) että normia ei ole kumottu, 3) että se ei ole ristiriidassa minkään samassa systeemissä pätevän normin kanssa ja c) että ristiriidan vallitessa on olemassa keino sen ratkaisemiseksi.

Edesmennyt OTT Hannu Tapani Klami on puhunutkin arvojen ontologiasta oikeustieteessä eli arvo-objektivismista ja arvorelativismista. Klami on todennut luonnonoikeusteorioiden ottavan ensisijaisesti huomioon, että oikeudessa on kyse arvostamisesta ja moraalia sivuavista asioista. Näin ollen juuri luonnonoikeus ja siihen sisältyvä käsitteistö ilmentää jatkuvuutta, "joka on länsimaisen kulttuurin olennainen osa".

Positiivinen oikeus on luonnonoikeuden tavoin sidottu siihen tarkoitukseen, joka on osa yleistä inhimillistä ja koko ihmiskuntaa koskevaa tarkoitusta. Toisin sanoen partikulaarisen yhteisön ja valtion jatkuvuuden ja tulevaisuuteen tähtäävän säilymisen kautta sidottu laajemmin koko ihmiskunnan säilymiseen ja sen edistämiseen. Luonnonoikeuteen sisältyvät absoluuttiset oikeusperiaatteet, sellaiset kuten aiemmin mainitut kansalaisten perusoikeudet ja -vapaudet ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niistä ole mahdollista luopua edes sopimuksin. Positiivisoikeudellisista eli valtion lainsäädäntöönsä sisällyttämistä oikeuksista sen sijaan on mahdollista luopua eli ne eivät ole luonnonoikeuden tavoin absoluuttisia oikeusperiaatteita.

Moraalinormien normiauktoriteettina voivat toimia siis myös luonnonlait, jotka kuuluvat deskriptiivisten eli kuvailevien normikäsitteiden ryhmään. Luonnonlakien tarkoitus liittyy niin ihmisyhteisöjen kuin koko luomakunnankin jatkuvuuden ja säilyvyyden turvaamiseen. Mikäli luonnonlakeihin sisältyviä ikuisia ja muuttumattomia periaatteita rikotaan, rikotaan samalla luomakunnan kokonaisuutta sekä sen eri osa-alueita määrittävien järjestelmien häiriötöntä toimintaa. Luonnon absoluuttisia lainalaisuuksia vastaan sotivat toimet ovat vaarassa tuottaa rappeutumiskehityksen, joka voi lopulta johtaa luonnontilaisten lajien kuolemisen sukupuuttoon ja ihmisyhteisöjen osalta niiden kulttuurisen olemassaolon tuhoutumiseen.

Ihmiskunnalla on näistä muuttumattomista lainalaisuuksista ja luonnon itsensä ylläpitämistä järjestyksistä johtuen luovuttamattoman tärkeitä, suoraan luonnontilasta johdettavia velvollisuuksia koko ihmiskunnan, samoin kuin maapallolla elävien eläin- ja kasvilajien säilyttämisen ja edistämisen kannalta. Kaikki sellaiset toimet, jotka ovat ristiriidassa ihmislajin luonnollista säilymistä ja jatkuvuuden turvaamista vastaan, ovat ristiriidassa itse luontoa vastaan. Ihmiskunnalla on oman määräys- ja hallintavaltansa näkökulmasta elintärkeän suuri vastuu paitsi oman lajinsa ja sen genomin säilymisestä, myös vastuu muista lajeista ja samalla koko luomakunnasta. Sen lisäksi ihmiskunnalla on sosiaalisena ja yhteisöllisenä toimijana vastuu myös ihmisyhteisöjen ja kokonaisten yhteiskuntien säilymisestä ja jatkuvuudesta myös tulevaisuutta ajatellen.

Niissä korkeakulttuureissa, joissa näistä ihmiskuntaa ja samalla koko luomakuntaa koskevista universaaleista lainalaisuuksista on alettu luopua, on historian kuluessa ollut nähtävillä juuri kehitys, joka on lopulta johtanut kyseisten kulttuurien tuhoutumiseen. Ne kulttuurit, joissa ’elämän omia lakeja’ on pyritty kunnioittamaan, niin ihmislajin kuin koko luomakunnankin ’hyvä’ huomioiden, ovat säilyttäneet perusstruktuurinsa ja jatkaneet kehitystä kohti korkeampia kehitystasoja aina modernin yhteiskunnan tasolle saakka. Näin on ollut laita juuri länsi-eurooppalaisten, kristinuskon ja antiikin hellenistisen kulttuurin perustalle rakentuneiden yhteisöjen ja sosio-kulttuurien kohdalla.

Tästä näkökulmasta on tärkeää kiinnittää huomiota niihin säätelyprosesseihin, joiden avulla kokonaisten kulttuurien ja yhteiskuntien toimintaa ohjataan. Toisin sanoen tarkastella niiden normatiivisten sääntöjen eettistä ja moraalista sisältöä, jotka määrittelevät kussakin kulttuurissa noudatettavia oikeudellisia säännöksiä ja yhteiskunnallisia toimintaperiaatteita. Siis sitä, miten ’hyvin’ tai ’huonosti’ nuo säännöt palvelevat niin ihmisyksilöiden kuin yhteiskunnan ja niiden ohella koko luomakunnan säilymistä ja jatkuvuutta. Inhimillisten yhteisöjen osalta sitä, miten hyvin ne palvelevat ’kaikkien yhteistä hyvää’ ja sitä kautta kokonaisen ihmislajin säilymistä – ja muun luomakunnan osalta siihen sisältyvien eri lajien säilymistä.

Yhteiskunnallisella tasolla kyseiset lähtökohdat joudutaan ottamaan huomioon erityisesti, kun mainitut moraalisesti velvoittavat periaatteet puetaan voimassaolevien oikeudellisten säännösten muotoon. Kuten aiemmin on todettu, niin oikeusnormien kuin muutoin yleisesti velvoittavien normien tulee olla seurausta joko ihmisten yksityistä tai kaikkien yhteistä hyvää edistävästä perustelusta. Vaihtoehtoisesti niiden tulee olla johdettu ainakin jostain sellaisesta objektiivisesta periaatteesta, jota kohtaan ihmisellä on moraalinen velvoite. Deontologiselta kannalta normiauktoriteetin edustama tahto - oli kyseessä sitten hallitsijan, kansan tai valtion tahto - ilmaisee viime kädessä paitsi toimintaa ohjaavan normatiivisen säännön, myös sen takana olevan moraalisen perustelun. Teleologiselta kannalta tarkasteltuna toiminnan moraalista velvoittavuutta arvioitaessa tulee ottaa huomioon myös teon ulkonaiset seuraukset eli se, missä määrin toiminta edistää 'kaikkien yhteistä hyvää'.

Deonttisen logiikan valossa tarkasteltuna luonnonlait voivat olla joko tosia tai epätosia, mutta valtion laeilla ei voi olla samassa mielessä absoluuttista, muuttumatonta totuusarvoa. Teleologisesta näkökulmasta sellaisten käsitteiden kuin 'oikein', 'väärin', 'velvollisuus', 'pakko' ja niin edelleen, kriteerinä toimii viime kädessä jokin moraalinen arvo. Toisin sanoen se hyvä päämäärä, joka toiminnan kautta pyritään saavuttamaan eli teko on 'oikea', jos se tuottaa vähintään yhtä suuren hyvän ylijäämän kuin jokin muu vaihtoehtoinen teko samassa tilanteessa.

Yksilölle syntyvä moraalinen velvoite voi kaiken edellä esitetyn mukaisesti perustua siis joko luonnonoikeudellisesti ilmaistuun perusteluprinsiippiin tai sitten inhimillistä alkuperää edustavan normiauktoriteetin ilmaisemaan tahtoon. Jotta oikeusnormin voi katsoa olevan voimassa, sen on täytettävä ainakin kolme erilaista merkityssisältöä: 1) oikeusnormin 'systeemivoimassaolo' edellytää siltä muodollista pätevyyttä; 2) 'tosiasiallinen voimassaolo' edellyttää, että lakia soveltava elin on käyttänyt normia oikeudellisen päätöksensä pohjana; ja 3) 'arvofilosofinen voimassaolo' edellyttää, että normi ei ole ristiriidassa niiden extralegaalisten normien ja arvostelmien kanssa, jotka muodostavat ympäröivän yhteiskunnan yleisesti hyväksytyn arvofilosofisen järjestelmän.

Kuten edellä on todettu, OTT Aulis Aarnion mukaan myös oikeusnormilta edellytetään yleistä arvofilosofista hyväksyttävyyttä, jotta sen voisi katsoa kuuluvan voimassa olevaan oikeusjärjestykseen.

Näin ollen oikeudella ja yhteiskunnan toiminnalla on perustavaa laatua oleva, läheinen yhteys keskenään. Mutta sen lisäksi oikeusjärjestys on monin tavoin sidoksissa niihin moraalisia arvostuksia sisältäviin faktumeihin, joita yhteiskunnassa ilmenee. Oikeusjärjestys, samalla kun se sisäisesti muodostaa oman itsenäisen kokonaisuutensa, on aina myös erottamaton osa yhteiskuntatodellisuutta ja vuorovaikutussuhteessa yhteiskunnan kaikkien muiden rakennetasojen kanssa, mukaanluettuna normeja ja arvoja luovat ja ylläpitävät toimintafunktiot.

Normit antavat niin yksilöllisiä kuin kollektiivisiakin toimintaohjeita ja säätelevät tätä kautta koko yhteiskunnan ja sen eri rakenteellisten tasojen toimintaa ylhäältä alas asti. Näin normeilla, yhtä lailla oikeudellisilla kuin arvoperusteisillakin, on inhimillistä ja yhteisöllistä elämää ohjaavina käyttäytymismalleina keskeinen funktio yhteiskunnallisten rakenteiden ylläpitäjänä. Juuri yhteisesti hyväksyttyjen normien ohjaama käyttäytyminen antaa yhteiskunnan eri toimintasektoreille niiden rakenteellisen pysyvyyden. Tämä saa aikaan sosiaalista säännönmukaisuutta ja johtaa lopulta sosiaalisen järjestyksen ja tasapainotilan saavuttamiseen yhteiskunnassa. Keskeisenä tekijänä sosiaaliseen järjestelmään kuuluvien jäsenten tarkoituksenmukaisessa ja päämäärärationaalisessa käyttäytymisessä toimivat käyttäytymistä ohjaavien normien taustalla vaikuttavat yhteisesti hyväksytyt arvot.

Anne Thil OTK, VT, TM, TL, FT